Keskustelua
Tarvitaan opiskelijoiden syyttämättäjättämispäätös?
Radiossa esitettiin viime kesänä turkulaisen
heinäkuun osana kuunnelma Turun
Akatemiasta 1600-luvun lopulta nimellä
Noita Eoleniuis. Siinä Henrik Eoleniusnimistä
opiskelijaa syytettiin noituudesta,
kun hän oli alkanut menestyä liian hyvin opinnoissaan.
Tämän päivän kritiikki käy päinvastaiseen
suuntaan. Kirjoittelu mediassa työurien alkupään
aikaistamisesta usein pyörii sen ympärillä, mitä opiskelija
tekee tai mitä opiskelija ei oletettavasti tee.
Myös valtiovallan toimenpiteet ovat viime aikoina
kohdistuneet paljolti opiskelijoiden paimentamiseen
nopeampaan opiskeluun ja opintopisteiden kartuttamiseen.
Sakari Saukkonen Jyväskylän yliopistosta arvioi,
että yhteiskunnallisella tasolla opiskelija helposti
objektivoidaan pelkäksi kohteeksi. Toisin sanoen
opiskelijaa pidetään toimenpiteiden kohteena eikä
häntä nähdä niinkään toimivana subjektina. Häntä ei
nähdä riittävästi oppijana omassa oppimisympäristössään,
pitkälti nimenomaan sen ehdoilla toimivana.
Sakari Ahola Turun yliopistosta epäilee lisäksi,
pystytäänkö politiikkatoimin lainkaan hallitsemaan
opiskelijan opintopolkuja, vaikka kuinka yritetään
keksiä pakottavia mekanismeja, jotta opiskelijat toimisivat
”oikein”. Opetus- ja kulttuuriministeriön
laatimassa yliopistojen uudessa rahoitusmallissa on
kuitenkin positiivista, että opetuksen osuus on selkeästi
esillä ja painotus on merkittävä. Yliopistojen tulisi
nyt voimakkaasti panostaa opetusosaamiseen ja opetuksen
laadun kehittämiseen.
Usein opiskelijat syyllistetään laiskuudesta.
Tampereen yliopiston lehtori, toimittaja Päivi Rajamäki
on sanonut julkisuudessa, ettei hän ole vielä
tavannut laiskoiksi heittäytyneitä opiskelijoita, sen
sijaan kylläkin liian lujille itsensä laittaneita. Lähes
samoin sanoin vakuuttaa taidekorkeakoulujen opetuksesta
väitellyt tohtori, alan lehtori Seppo Kumpulainen
STT:n haastattelijalle: ” En ole tavannut yhtäkään
laiskaa opiskelijaa. Olen päinvastoin joutunut
koko ajan toppuuttelemaan oppilaita.”
Tieteellisesti tarkastellen opiskelijan syyllistäminen
on arkijärkeen pohjautuvaa kevyttä ajattelua. Vakavampaa
tarkastelua se ei kestä. Opiskelija on helppo
syyllistää, sillä oppimisen edistämiseksi tehtävä työ,
jota opiskeluksi kutsutaan, on viime kädessä opiskelijan
itsensä tehtävä. Mutta tietenkin opetuksen ja ohjauksen
tukemana — tämä on ”kolikon toinen puoli”.
Jotta keskustelussa ja toimenpiteissä päästäisiin
kunnolla eteenpäin, tulisi valtakunnassa tehdä opiskelijoiden
syyttämättäjättämispäätös.
Opetusta ja opiskelua tulee tarkastella kokonaisuutena.
On selvää, että opiskelija tarvitsee opetusta
ja ohjausta opiskelun ja oppimisen tueksi. Jokainen
ymmärtää että opiskelija ei voi yksikseen oppia nykyisen
tieteen sisältöjä, ei ainakaan missään kuviteltavissa
olevassa ajassa. Opetuksen ja opettajien
tärkein tehtävä on auttaa opiskelijaa omaksumaan
ja ymmärtämään asiat siinä rajallisessa ajassa, joka
opintoihin ja tutkintoon on varattu.
On perusteetonta väittää, että opiskelijat olisivat
huonontuneet oppimiskyvyltään. Oppisisältö on
sen sijaan muuttunut monimutkaisemmaksi ja vaikeammin
hallittavaksi. Opiskelijoiden ajattelutapa ja
työskentelytottumukset ovat muuttuneet. Nämä asiat
opetuksen järjestäjät ottavat huomioon, kun opetusta
ja ohjausta toteutetaan pedagogisesti mielekkäällä tavalla.
Tutkija Sanna Vehviläinen Tampereen yliopistosta on
korostanut, että opettajat ovat avaintoimijoita. Opettajan
kokemat haasteet ovat myös lähtökohta pedagogiselle
kehittämiselle. Opettajat näyttävät saavan
voimaa haastavista opetustilanteista ja niiden ratkaisemisesta.
Kaikki opiskelijat tarvitsevat ohjausta ja voivat
hyötyä siitä, jos ohjaus on pedagogisesti oikein toteutettua.
Tutkijat ovat havainneet, että ohjauksen tulee
kohdistua ennen kaikkea opiskelijan työprosessiin
Työprosessin ohjaus edellyttää aktiivista yhteydenpitoa
puolin ja toisin. Opettajat kehittävät ohjausta ja
opetusta parhaassa tapauksessa yhdessä opiskelijoiden
kanssa. Tärkeää on myös muistaa, että opiskelijaa aktivoi
erityisesti se, että opettaja osoittaa kiinnostusta
hänen opintojaan kohtaan, sanovat tutkijat Johanna
Annala ja Marita Mäkinen Tampereen yliopistosta.
Ohjauksen lisäksi hyvä opetussuunnitelma ja
hyvin suunniteltu koulutuksen kokonaisuus luovat
osaltaan laadukkaan oppimisen edellytyksiä. Tätä aihepiiriä
ovat käsitelleet monipuolisesti Kirsi Korpiaho
ja Hans Mäntylä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta.
Ensimmäinen ehto on, että opiskelijat ainakin
pystyvät tunnistamaan, että ovat opiskelemassa riittävän
eheän suunnitelman puitteissa. Ilman yhtenäistä
kokonaisuutta ohjelma jää hajanaiseksi kurssija
informaatiokokoelmaksi. Se miten sisällöt liittyvät
toisiinsa, ei saa jäädä yksin opiskelijoiden ratkaistavaksi.
Hyvään opetussuunnitelmaan kuuluvat aina
tarkoituksenmukaiset opetuksen toteutustavat. Yhteistyössä
niin opettajien kesken kuin opiskelijoidenkin
kanssa voitaisiin ratkaista luovemmilla tavoilla se,
miten opiskelu ja oppiminen tapahtuisivat paremmin
yhäkin liian koulumaisen luentosaliopetuksen sijaan.
Opiskelu on Mäntylän ja Korpiahon mukaan keskeisesti
muuta kuin pelkkää yksilösuorittamista. Se
tapahtuu yliopistoyhteisössä, suhteessa muihin opiskelijoihin
ja ohjelmasta vastuussa oleviin toimijoihin.
Opiskelijan omaa opiskeluorientaatiota tulee vahvistaa
ja tukea läpi koko ohjelman. Ohjelman ammatillisia
ja akateemisia perusteita sekä opiskelijoiden
henkilökohtaisia kehittymismahdollisuuksia täytyy
tuoda näkyville ja niiden parissa työskennellä yhdessä.
Jotta ohjelma voi toteutua niin opiskelijoille kuin
opettajillekin mielekkäänä kokonaisuutena, tarvitaan
yhteistä sopimista ja neuvotteluja. Tarvitaan sellaista
työskentelyä, jossa keskeisiin kysymyksiin etsitään
yhdessä toimivia ratkaisuja.
Edellä läpikäytyä ongelmakokonaisuutta on nasevasti
kuvattu Opettaja-lehden kolumnissa vuonna 2007.
Silloinen OAJ:n kehittämispäällikkö, nykyinen puheenjohtaja
Olli Luukkainen kirjoitti, että opetuksen
todellinen laatu kulminoituu yksinkertaistettuna
kahteen tekijään: oppijan oppimisprosessiin ja sitä
tukevaan opetus- ja ohjausprosessiin. Oppimisen
ydintulos rakentuu aina oppijan ja opettajan vuorovaikutukselle.
Tunnettu rauhankasvattaja Helena
Kekkonen puolestaan on sanonut suorasukaisesti,
ettei ole olemassa huonoja oppilaita, sen sijaan kyllä
monesti huonoja opetusmenetelmiä.
Yliopistoissa on eri tavoin järjestetty tukea opettajille,
jotta he onnistuisivat tärkeässä tehtävässään.
Opetus- ja ohjausosaamisen kehittäminen on hyväksi
havaittu keino opettajan ja opiskelijan yhteistyön
parantamisessa. Opiskelijoita voitaisiin ottaa mukaan
pedagogisen koulutuksen soveltuviin osioihin
tai koulutusta kytkeä siihen osallistuvien opettajien
opetus- ja ohjaustilanteisiin.
Edellä on esitelty suomalaisten tutkijoiden tekemiä
havaintoja. Myös kansainvälisesti tutkijat ovat
löytäneet käytännössä samat asiat.
Brittiläinen professori Paul Martinez teki vuonna
2001 meta-analyysin opintojen etenemistä käsittelevistä
tutkimuksista. Tältä pohjalta hän on koonnut
osuvan pelkistetysti yhteen tekijöitä, jotka edistävät
valmistumista ja vähentävät keskeyttämistä. Opintojen
sujuvaan etenemiseen kuuluu keskeisesti ryhmätunteen
ja ryhmäidentiteetin rakentaminen – yksinopiskelun
sijaan. Tarvitaan anglosaksisen yliopistomaailman
tyyppistä tuutorointia, joka keskittyy
nimenomaan opintojen etenemiseen. Alisuoriutujat
ja riskiopiskelijat tulee identifioida varhain ja heille
on järjestettävä tukea. Opiskelijoiden lähtötaso on
arvioitava ja oppimisedellytykset varmistettava sen
pohjalta. Opetussuunnitelmat on kehitettävä opiskelijoille
relevanteiksi mukaan lukien kuormitustekijät,
työtavat ja työelämänäkökulma. On panostettava
opiskelijoiden motivaation ylläpitämiseen.
Kaiken kaikkiaan on panostettava opetuksen kehittämiseen
ja opettajien opetusosaamisen tukemiseen.
Yhdellä lauseella Martinez kiteyttää sanomansa:
”To put students first”.
Asko Karjalainen
Oulun ammatillisen opettajakorkeakoulun johtaja
Paavo Sippola
Oulun yliopiston eläkkeellä oleva kehitysjohtaja
Artikkelin tutkijapuheenvuorot ovat pääasiassa
Korkeakoulututkimuksen symposiumista
22.—23. 8 2011 Jyväskylässä.
Tasa-arvon ja epätasa-arvon käsitteistä
Acatiimissa 5/2012 käsiteltiin monen
muun tärkeän asian ohella yliopistoissa
piilevää epätasa-arvoa. ”Tilastot ja
nykyinen tutkimus osoittavat, että yliopisto
on kaukana tasa-arvosta”, jutussa
todettiin.
Yliopistoissa kahdeksattatoista vuotta työskentelevänä
ja nykyistä epädemokraattista johtamisideologiaa
hämmästelevänä voin sydämestäni yhtyä
tuohon toteamukseen. Valitettavasti tärkeän aiheen
käsittely jäi lehdessä kovin kapea-alaiseksi. Jutussa
annettiin ymmärtää, että ainoa yliopistoissa esiintyvä
epätasa-arvon muoto koskisi sukupuolieroja ja käytännössä
naisten heikompia uramahdollisuuksia. Näkökulman
kapeutta selittää se, että artikkelin pohjana
oli käytetty ruotsalaista tutkimusta, jossa ääneen oli
päästetty vain naiset. Miesten kertomuksista Projekt
Storytelling ei jostain syystä ollut kiinnostunut.
Sinänsä on ilmiselvää, että sukupuolten välinen
epätasa-arvo koskettaa myös akateemisia työpaikkoja
ja että yliopistoissakin työskentelevien naisten on
miehiä vaikeampi sovittaa perhe- ja yksityiselämänsä
uraansa. Naisethan ovat edelleen monilla aloilla vähemmistönä
esimerkiksi professorikunnassa.
Yhtään tätä sukupuolisen epätasa-arvon ongelmaa
vähättelemättä voidaan kuitenkin kysyä, miten
tasa-arvon ja epätasa-arvon käsitteet oikein pitäisi
ymmärtää ja miten niitä pitäisi tutkia.
Ovatko ne aina ja väistämättä sidoksissa vain sukupuolieroihin
ja ovatko naiset niissä aina automaattisesti
uhrin roolissa? Eivätkö miehet koe epätasaarvoa?
Jos yliopistoissa esiintyy asiatonta kohtelua,
kuten työpaikkakiusaamista, onko se aina miesten
naisiin suuntaamaa? Entä onko tutkittu miesten keskinäistä
kilpailua tai naisten keskinäistä kilpailua
sekä näiden ilmiasuja ja lieveilmiöitä?
Suomalaista akateemista yhteisöllisyyttä jossain
määrin tuntevana uskaltaisin väittää, että yliopistoissa
piilevällä tai rehottavalla epätasa-arvolla on muitakin
juuria kuin sukupuolierot.
Epätasa-arvoa luo ja vahvistaa jo se, että yliopistojen
henkilökunta jakautuu käytännössä vakinaista
työtä tekeviin ja määräaikaisissa työsuhteissa oleviin.
Määräaikaisista suurin osa on riippuvainen vakinaisten
suosiosta edetäkseen urallaan ja esimerkiksi saadakseen
sen himoitun ”eläkeviran”. Oman lisänsä
kuvioon luovat erilaiset verkostot samoin kuin henkilöiden
taustatekijät — emme me 2000-luvun Suomessa
ole niin kaukana sääty-yhteiskunnasta, etteikö
sukunimellä tai perhesuhteilla tai muilla menneisyydestä
tutuilla hierarkioita luovilla seikoilla olisi merkitystä
myös omassa toimintaympäristössämme.
Projekt Storytellingille tai sen rohkealle ja epätasaarvoa
avarakatseisemmin tarkastelevalle suomalaiselle
jatkajalle olisi siis varmasti sosiaalista tilausta.
Marko Lamberg
fil. tri, yhteisöhistorian dosentti (JY), ma. tutkimusjohtaja
(ÅA), Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36
|