 
|
|||||||||||||
|
Kirja-arviot
Helsingin yliopiston kirjastolla on yhtä komea ja värikäs historia kuin rakennuskin. Ei ihme että tuo komeus julistettiin vuonna 2006 maamme Kansalliskirjastoksi. Kirjaston historia lähtee liikkeelle Turun akatemian vaatimattomasta kirjakokoelmasta ja päättyy sähköisen ajan kirjastoon, joka palvelee oppineiden lisäksi suurta sivistyksestä kiinnostunutta yleisöä ja koko Suomen kirjastoverkkoa. Tiedon valtakunnassa kertoo kokoelmien synnystä ja vaiheista, kirjaston toiminnasta, sen johtohahmoista, lahjoittajista ja merkittävistä rakennuksista. Samalla kirja sitoo kirjaston muuhun aatteelliseen ja kulttuuriseen liikehdintään, jota tämän merkittävän kulttuurilaitoksen vaiheet eivät ainoastaan heijasta vaan usein suorastaan ruumiillistavat ja symboloivat. Turun akatemian kirjaston historia ulottuu vuoteen 1640, jolloin yliopisto perustettiin. Turun akatemia kirjastoineen oli palvellut pääasiassa teologisia tarpeita ja ajanut luterilaisuuden asiaa. Yliopistollisena laitoksena kirjasto maallistui ja tieteellistyi, mikä 1700-luvulta lähtien kytkeytyi valistuksen tieteellisiin pyrintöihin. Kirjastonhoitajista kohosi näkyvimpään asemaan H.G. Porthan 1700-luvun lopulla. Monipuolinen oppinut symboloi seuraavalla vuosisadalla kansallisuusliikkeen sivistysihanteita. Käytännön tasolla Porthan otti ensimmäistä kertaa käyttöön ajanmukaiset luettelot: aakkosellisen ja aiheen mukaisen luettelon, paikkaluettelon sekä kronologisesti laaditun hankintaluettelon. Alusta lähtien kirjoja saatiin paitsi vapaakappaleina myös lahjoituksina merkittäviltä henkilöiltä kenraaleista kirjailijoihin kuten Z. Topeliukselta ja tietysti Porthanilta, joiden kirjalliset aarteet saivat uuden kodin kirjaston holveista. Monet suurmiehet lahjoittivat myös muotokuviaan ja muita arvoesineitä, joiden ansiosta Kansalliskirjastossa kulkee ympäristöä ihastellen kuin maailmanluokan museossa. Turun palo merkitsi paitsi pääkaupungin arvonimen myös kirjaston siirtymistä Helsinkiin vuonna 1829. C. L. Engel suunnitteli tuon Unioninkadulle kohonneen tieteen temppelin kupolikattoineen, marmoripylväineen ja toinen toistaan upeampine ja värikkäimpine koristemaalauksineen, eikä häntä voi syyttää omahyväisyydestä, kun hän totesi, että rakennus on Euroopan kaunein. Sittemmin tuo kauneus on kokenut niin kansalaissodan kuin maailmansotien kauhut, mutta kuin sallimuksen suojeluksessa välttynyt suuremmilta tuhoilta ja katastrofeilta. Sitä vastoin jos ei nyt aivan katastrofeja, ainakin ongelmia on aiheuttanut 1970-luvulta lähtien vanhan humanistisen perinteen ja uuden epähistoriallisen teknisen lähestymistavan yhteen törmääminen. Ongelman ydin ei ole uusi informaatioteknologia sinänsä, vaan se, että se on alkanut hallita yksinvaltiaan tavoin niin henkilökunnan koulutusta kuin kirjaston kieltäkin, vaikka onneksi kukaan ei ole ainakaan vielä ehdottanut vanhan rakennuksen korvaamista uudella lasista ja teräksestä rakennetulla. Tiedon valtakunnassa kantaa uljaasti klassisen sivistyksen soihtua. Etenkin kirjan suuret ja näyttävät kuvat vanhoista käsintehdyistä nahkakantisista ja kullalla silatuista nidoksista vakuuttavat vannoutuneimmankin tekniikan ihailijan siitä, että vanhat kirjat ja kirjastot eivät vain tutki taidetta ja kulttuuria vaan itsessään ovat kulttuurihistorian korvaamattomia aarreaittoja. Pekka Wahlstedt
Pieniä helmiä nauhassa. Se on ensimmäinen mielikuva Osmo Pekosen tuoreesta kirjasta. Aitoutta, eleganssia, ajatonta tyylikkyyttä. Tuplatohtori Osmo Pekonen on väitellyt sekä matematiikasta että tieteenhistoriasta, mutta on harrastanut intohimoisesti myös kirjallisuutta ja runoutta. Omaan laaja-alaisuuteensa Pekonen suhtautuu itseironialla — siitä kai kirjasen nimi Joka paikan akateemikko. Monipuolisena kulttuuripersoonana Pekonen on tullut tunnetuksi Helsingin Sanomain kautta, jonka tiedesivuilla ilmestyi hyvän aikaa hänen kolumnejaan. Ne olivat ilmeisen pidettyjä, joten Pekonen päätti koota ne yksiin kansiin. Sana ”kolumni” ei anna oikeata kuvaa Pekosen tyylistä ja uskomattomasta määrästä taustatietoa. Paremminkin voisi puhua pienoisesseistä, joissa ilmaisun selkeys yhdistyy tutkimustiedon ja viehättävän vanhanaikaisen, kirjakielisen esitystavan kanssa. Matemaatikko kun on, Pekonen saattaa kirjoittaa 496-ulotteisista Lien ryhmistä, mutta niin, että lauseet ovat kuin filigraanikoruja. Ajatus ei kuitenkaan koskaan puuroudu, vaikka sivuilla risteää islamin historiaa, ranskalaisten akateemikkojen rakkausseikkailuja ja jivarojen pääkalloja. Pekosen esseet sisältävät myös tiedepoliittisia viestejä, milloin perustutkimuksen puolesta, milloin matemaattisen sivistyksen merkityksestä. Hän ottaa kantaa energiaratkaisuihin — tai puolustaa hyödyttömänä pidetyn humanioran opiskelua. Tai hän ylistää ruoan ja rakkauden ihanuutta. Riemastuttavana yksityiskohtana kokoelmassa löytyy Pekosen ”Pro Liitutaulu” -kolumni, josta kirjoittaja kuuluu saaneen paljon palautetta. Kolumnissaan Pekonen ihmettelee suomalaisten peruskoulujen vimmaa hävittää liitutaulut ja korvata ne sähköisillä smartboardeilla. Maailman huippuyliopistoissa fyysikot ja matemaatikot edelleen ratkovat yhtälöitä liidunpalat kädessään. Ei perinteen tähden, vaan siksi, että kyseinen työtapa toimii ja tuo tulosta. Tietotekniikkaa toki tarvitaan datan käsittelyyn ja mallittamiseen. Mutta se ei ole hävittänyt luonnontieteilijöitten tarvetta keskittyä olennaiseen — mahdollisimman yksinkertaisin menetelmin. Jos lukijan välttämättä täytyy syödä Pekosen tekstejä selatessaan, tulee menu harkita tarkasti. Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivokset saattaisivat sopia, samoin kuohuviini ja petit fours. Jos tarjoiluun kuuluu kuuma juoma, sitä ei sitten ryystetä mainosmukista, vaan siemaillaan valkoisesta posliinikupista. Pekosen esseekirjanen mahtuu taskuun. Mutta voi tuotteliaan dosentin kädenjälkeen tutustua myös sohvapöytäkoon teoksissa. Osmo Pekosen ja Johan Stenin toimittama professori Anto Leikolan kunniaksi julkaistu juhlakirja Lapin tuhat tarinaa ilmestyi hiljattain. Se on koottu tieteentekijöitten, romaanikirjailijoitten ja kirkonmiesten yhteistyönä. Mai Allo
|
||||||||||||
