Kirja-arviot
|
Sivistyksen kaunis temppeli
Rainer Knapas:
Tiedon valtakunnassa. Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640—2010.
SKS 2012. 461 s.
|
Helsingin yliopiston
kirjastolla on
yhtä komea ja värikäs
historia kuin
rakennuskin. Ei
ihme että tuo komeus julistettiin
vuonna 2006 maamme Kansalliskirjastoksi.
Kirjaston historia lähtee liikkeelle
Turun akatemian vaatimattomasta
kirjakokoelmasta ja
päättyy sähköisen ajan kirjastoon,
joka palvelee oppineiden lisäksi
suurta sivistyksestä kiinnostunutta
yleisöä ja koko Suomen kirjastoverkkoa.
Tiedon valtakunnassa
kertoo kokoelmien synnystä ja
vaiheista, kirjaston toiminnasta,
sen johtohahmoista, lahjoittajista
ja merkittävistä rakennuksista.
Samalla kirja sitoo kirjaston muuhun
aatteelliseen ja kulttuuriseen
liikehdintään, jota tämän merkittävän
kulttuurilaitoksen vaiheet
eivät ainoastaan heijasta vaan
usein suorastaan ruumiillistavat ja
symboloivat.
Turun akatemian kirjaston historia
ulottuu vuoteen 1640, jolloin
yliopisto perustettiin. Turun akatemia
kirjastoineen oli palvellut
pääasiassa teologisia tarpeita ja
ajanut luterilaisuuden asiaa.
Yliopistollisena laitoksena
kirjasto maallistui ja tieteellistyi,
mikä 1700-luvulta lähtien kytkeytyi
valistuksen tieteellisiin
pyrintöihin. Kirjastonhoitajista
kohosi näkyvimpään asemaan
H.G. Porthan 1700-luvun lopulla.
Monipuolinen oppinut symboloi
seuraavalla vuosisadalla kansallisuusliikkeen
sivistysihanteita.
Käytännön tasolla Porthan otti
ensimmäistä kertaa käyttöön
ajanmukaiset luettelot: aakkosellisen
ja aiheen mukaisen
luettelon, paikkaluettelon sekä
kronologisesti laaditun hankintaluettelon.
Alusta lähtien kirjoja saatiin
paitsi vapaakappaleina myös lahjoituksina
merkittäviltä henkilöiltä
kenraaleista kirjailijoihin kuten
Z. Topeliukselta ja tietysti Porthanilta,
joiden kirjalliset aarteet
saivat uuden kodin kirjaston holveista.
Monet suurmiehet lahjoittivat
myös muotokuviaan ja muita
arvoesineitä, joiden ansiosta Kansalliskirjastossa
kulkee ympäristöä
ihastellen kuin maailmanluokan
museossa.
Turun palo merkitsi paitsi pääkaupungin
arvonimen myös kirjaston
siirtymistä Helsinkiin vuonna 1829. C. L. Engel suunnitteli tuon
Unioninkadulle kohonneen tieteen
temppelin kupolikattoineen,
marmoripylväineen ja toinen toistaan
upeampine ja värikkäimpine
koristemaalauksineen, eikä häntä
voi syyttää omahyväisyydestä, kun
hän totesi, että rakennus on Euroopan
kaunein.
Sittemmin tuo kauneus on kokenut
niin kansalaissodan kuin maailmansotien
kauhut, mutta kuin
sallimuksen suojeluksessa välttynyt
suuremmilta tuhoilta ja katastrofeilta.
Sitä vastoin jos ei nyt
aivan katastrofeja, ainakin ongelmia
on aiheuttanut 1970-luvulta
lähtien vanhan humanistisen perinteen
ja uuden epähistoriallisen
teknisen lähestymistavan yhteen
törmääminen. Ongelman ydin ei
ole uusi informaatioteknologia sinänsä,
vaan se, että se on alkanut
hallita yksinvaltiaan tavoin niin
henkilökunnan koulutusta kuin
kirjaston kieltäkin, vaikka onneksi
kukaan ei ole ainakaan vielä
ehdottanut vanhan rakennuksen
korvaamista uudella lasista ja teräksestä
rakennetulla.
Tiedon valtakunnassa kantaa
uljaasti klassisen sivistyksen soihtua.
Etenkin kirjan suuret ja näyttävät
kuvat vanhoista käsintehdyistä
nahkakantisista ja kullalla
silatuista nidoksista vakuuttavat
vannoutuneimmankin tekniikan
ihailijan siitä, että vanhat kirjat ja
kirjastot eivät vain tutki taidetta
ja kulttuuria vaan itsessään ovat
kulttuurihistorian korvaamattomia
aarreaittoja.
Pekka Wahlstedt
|
Matematiikkaa, historiaa ja runoutta – tyylillä
Osmo Pekonen:
Joka paikan akateemikko
Enostone 2012. 112 sivua.
|
Pieniä helmiä nauhassa. Se
on ensimmäinen mielikuva
Osmo Pekosen tuoreesta
kirjasta. Aitoutta, eleganssia, ajatonta
tyylikkyyttä.
Tuplatohtori Osmo Pekonen
on väitellyt sekä matematiikasta
että tieteenhistoriasta, mutta on
harrastanut intohimoisesti myös
kirjallisuutta ja runoutta. Omaan
laaja-alaisuuteensa Pekonen
suhtautuu itseironialla — siitä kai
kirjasen nimi Joka paikan akateemikko.
Monipuolisena kulttuuripersoonana
Pekonen on tullut tunnetuksi
Helsingin Sanomain kautta, jonka tiedesivuilla ilmestyi hyvän
aikaa hänen kolumnejaan. Ne olivat
ilmeisen pidettyjä, joten Pekonen
päätti koota ne yksiin kansiin.
Sana ”kolumni” ei anna oikeata
kuvaa Pekosen tyylistä ja
uskomattomasta määrästä taustatietoa.
Paremminkin voisi puhua
pienoisesseistä, joissa ilmaisun
selkeys yhdistyy tutkimustiedon
ja viehättävän vanhanaikaisen,
kirjakielisen esitystavan kanssa.
Matemaatikko kun on, Pekonen
saattaa kirjoittaa 496-ulotteisista
Lien ryhmistä, mutta niin,
että lauseet ovat kuin filigraanikoruja.
Ajatus ei kuitenkaan koskaan
puuroudu, vaikka sivuilla risteää
islamin historiaa, ranskalaisten
akateemikkojen rakkausseikkailuja
ja jivarojen pääkalloja.
Pekosen esseet sisältävät myös
tiedepoliittisia viestejä, milloin
perustutkimuksen puolesta, milloin
matemaattisen sivistyksen
merkityksestä. Hän ottaa kantaa
energiaratkaisuihin — tai puolustaa
hyödyttömänä pidetyn humanioran
opiskelua. Tai hän ylistää
ruoan ja rakkauden ihanuutta.
Riemastuttavana yksityiskohtana
kokoelmassa löytyy Pekosen
”Pro Liitutaulu” -kolumni, josta
kirjoittaja kuuluu saaneen paljon
palautetta. Kolumnissaan Pekonen
ihmettelee suomalaisten
peruskoulujen vimmaa hävittää
liitutaulut ja korvata ne sähköisillä
smartboardeilla.
Maailman huippuyliopistoissa
fyysikot ja matemaatikot edelleen
ratkovat yhtälöitä liidunpalat
kädessään. Ei perinteen tähden,
vaan siksi, että kyseinen työtapa
toimii ja tuo tulosta. Tietotekniikkaa toki tarvitaan datan käsittelyyn
ja mallittamiseen. Mutta se ei
ole hävittänyt luonnontieteilijöitten
tarvetta keskittyä olennaiseen
— mahdollisimman yksinkertaisin
menetelmin.
Jos lukijan välttämättä täytyy
syödä Pekosen tekstejä selatessaan,
tulee menu harkita tarkasti.
Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivokset
saattaisivat sopia, samoin
kuohuviini ja petit fours. Jos
tarjoiluun kuuluu kuuma juoma,
sitä ei sitten ryystetä mainosmukista,
vaan siemaillaan valkoisesta
posliinikupista.
Pekosen esseekirjanen mahtuu
taskuun. Mutta voi tuotteliaan
dosentin kädenjälkeen tutustua
myös sohvapöytäkoon teoksissa.
Osmo Pekosen ja Johan Stenin
toimittama professori Anto Leikolan
kunniaksi julkaistu juhlakirja
Lapin tuhat tarinaa ilmestyi hiljattain.
Se on koottu tieteentekijöitten,
romaanikirjailijoitten ja
kirkonmiesten yhteistyönä.
Mai Allo
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 40
|