ACATIIMI 1/08 tulosta | sulje ikkuna

Mittausmania ja numerohulluus...

Mittaa, valvo, kilpailuta... Istun Joensuussa Luova talous 2 -seminaarissa, jossa tilaisuuden pääesiintyjä, Suomen ehkäpä tunnetuin luovuus- ja lahjakkuustutkija, professori Kari Uusikylä puhuu luovuuden tappamisesta. Uusikylä kertoo saaneensa yliopistonsa rehtorilta näpeilleen laatiessaan “luovuuden tappamisen listoja”. Asiasta ei nähtävästi saisi puhua, mikä tietenkin jo itsessään sotii tieteen ja akateemisen vapauden perusajatusta vastaan. Koska ongelma on merkittävä siitä pitää ja on itse asiassa velvollisuus puhua.

Oma tutkimukseni kohdistuu luovuuden ilmenemiseen erilaisissa organisaatioissa. Tästä syystä puhun viikoittain niin omille opiskelijoilleni, yritysmaailman edustajille kuin kiinnostuneille toimittajillekin luovuudesta organisaatioissa. Kerron luovan työn johtamisesta, luovasta työotteesta ja muista teemoista. Uusikylän esittelemässä listassa – joka on alun perin yhdysvaltalaisen luovuustutkija Teresa Amabilen laatima – esitetään seikkoja, joiden haitallisuutta tutkimilleni teemoille on mahdotonta kieltää. Itse asiassa ne ovat täydellisiä välineitä luovuudelle välttämättömän sisäisen motivaation tuhoamiseen.

Numerojohtaminen ajankuvana

Suomalaisessa yliopistomaailmassa on viime vuosina ollut vallalla vahva tulosajattelu. Tulosajatteluun on monia syitä, kuten se, että suomalaisten tutkijoiden tutkimuksia on katsottu ilmestyvän turhan harvoin kansainvälisissä tiedelehdissä, tutkintojen valmistumisajat ovat liian pitkät jne. Omistaja eli valtio on kiristänyt ruuvia ja päättänyt ottaa yliopistoista tehot irti muuttamalla perusrahoituksen tulosperusteiseksi, ja patistanut näin “laiskat” tutkijat ja opiskelijat tehostamaan toimintaansa. Samalla ulkoisen rahoituksen suhteellinen osuus on kasvanut huomattavan suureksi, eikä edes yliopistojen perustoimintaa enää kyetä kunnolla rahoittamaan ilman ulkoa hankittua, kilpailtua rahaa.

Niin hienolta kun kilpaillun ulkoisen rahoituksen idea tuntuukin, harva tulee ajatelleeksi, kuinka valtavasti se syö resursseja. Erilaisten hankkeiden ja hakemusten laatiminen vie paljon aikaa. Huomattavasti aikaa kuluttaa myös hankkeiden hallinnointi ja raportointi. Jonkun on lisäksi arvioitava hankehakemukset. Henkilöt, jotka rakentavat, hallinnoivat, raportoivat ja arvioivat ulkoisen rahoituksen hankkeita ovat tyypillisesti väitelleitä yliopistotutkijoita, usein professoreita. Tämä taas johtaa siihen, että tohtoreiden ja professorien työaika kuluu kaikkeen muuhun kuin omaan tutkimustyöhön. Hiljattain julkaistu selvitys (ks. Acatiimi 2/2007) vahvistaa sen, minkä professorit ovat viime vuosina kokeneet omakohtaisesti: varsinaisen työajan puitteissa omaa tutkimustyötä ei ehditä tehdä käytännössä lainkaan!

Johtamisen ja organisoinnin professorina itse puhun yliopistojen tulosajattelun yhteydessä mieluummin numerojohtamisesta kuin tulosjohtamisesta. Näin siksi, että tulosjohtamisessa keskeistä on harkitun tuloksen, yleensä taloudellisen, saavuttaminen. Tulosjohtamisen latteammassa versiossa numerojohtamisessa sen sijaan numerot ovat pääroolissa. Sillä mitä tuotetaan ei ole niinkään väliä – tärkeintä on, että tuotetaan paljon ja nopeasti. Kun olen keskustellut asiasta kollegojeni kanssa, en ole tavannut vielä ketään, joka olisi nähnyt kehityssuunnassa mitään erityisen positiivista. Sen sijaan monet pitävät numero-ohjausta, mittausta, kilpailutusta ja ulkoisen rahoituksen kasvua hyvin vaarallisina ja yliopistoille haitallisina niissä muodoissaan, kuin niitä nykyään sovelletaan.

Sitä saa mitä tilaa

Ihmiset ovat tunnetusti varsin tehokkaita tuottamaan juuri sitä, mitä heiltä odotetaan. Maksimaalisen määrän tuottaminen sopii epäilemättä hyvin peltiämpäreiden tuotantoon, mutta entä tieteeseen? Tieteessä yksi erinomainen tutkimus on varmasti merkittävämpi kuin 100 keskinkertaista. Missä siis on laatu?

Numerojohtamisessa laadulla itsessään ei ole sanottavaa merkitystä. Olennaista ei ole se, mitä tutkijana julkaiset, vaan miten paljon julkaiset. Olennaista ei ole myöskään se, mitä opiskelijat osaavat valmistuessaan, vaan se, kuinka nopeasti he valmistuvat. Laadun kontrollointi on jätetty yksinomaan yliopistojen tutkijoiden ja opettajien omille harteille. Toisin sanoen niiden ihmisten harteille, jonka ovat itse ankaran numerojohtamisen alaisina.

Nykyisessä järjestelmässä opetushenkilökunnan on laadittava etukäteen 1600 tunnin työaikasuunnitelma seuraavaa vuotta varten. Kuka tahansa, joka tuntee vähääkään akateemisen työn luonnetta ymmärtää, että jo pelkkä ajatus työn tuntimääräisestä suunnittelusta vuosi etukäteen on luvalla sanoen koomista. Kun professorien keskimääräinen työaika Suomessa on todellisuudessa noin 2200 tuntia 1600 tunnin sijaan – eli professorit tekevät satoja tunteja (yleensä palkatonta) ylityötä – on jo pelkkä suunnitelman laatiminen äärimmäisen epämotivoivaa, suorastaan loukkaavaa. Kun vielä uuden palkkausjärjestelmän myötä käteen tuleva palkka on yhdistetty “henkilökohtaiseen suoriutumiseen”, jota tietenkin ilmentää puhtaimmillaan numerotavoitteissa pysyminen tai niiden ylittäminen, ymmärtänee jokainen, että henkilökohtaiseen kiinnostukseen ja kutsumukseen perustuva sisäinen motivaatio omaan työhön on kovilla.

Valoa tunnelin päässä?

Kilpailuttamalla, valvomalla, pisteyttämällä ja mittaamalla on kyetty kehittämään itseään ruokkiva järjestelmä, joka on ulkoisesti varsin tehokkaan oloinen, mutta sisäisesti mieletön. Ulkoisen rahoituksen roolin korostumisen myötä on perustettava alati uusia hankkeita, jotta määräaikaisten tutkijoiden määrättömälle joukolle saataisiin leipä pöytään myös huomenna. Se, onko perustettavissa hankkeissa järkeä akateemisessa mielessä, on toissijaista; jos rahaa vain on jossain saatavilla, sitä on haettava.

Onko yllä kuvattu järjestelmä omiaan edesauttamaan tutkijoiden ja opettajien sisäistä motivaatiota ja luovaa työtä yliopistoissa? Vastaukseen antamiseen tuskin tarvitaan professoria. Tästä huolimatta yliopistomaailma päivästä toiseen mukautuu, jupisten tosin, numerojohtamiseen. Ehkäpä hartaana toiveena on, että järki voittaa tulevaisuudessa. Näin saattaa käydä, mikäli opetusministeri Sarkomaan lupaukset laadun roolin nostosta ja yliopistojen kasvavasta autonomiasta toteutuvat. Pelottavinta kuitenkin on, että numerojohtaminen ei kohdistu ainoastaan yliopistoihin vaan myös muuhun yhteiskuntaan.

Mittaaminen, valvonta ja kilpailuttaminen eivät edistä luovuuden esiinmarssiin työelämässä – päinvastoin ne johtavat järjestelmään, jossa ihmiset itse voivat pahoin. Liekö sattumaa, että mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat nykyään suurin työkyvyttömyyttä aiheuttava tekijä Suomessa? Mittausmanian, numerojohtamisen ja tuloshulluuden pyörteissä olisikin syytä muistaa, että niin tärkeää kuin taloudellinen tuloksenteko ja talous ylipäätään onkin, talous on ihmistä varten – ei päinvastoin.

Tomi J. Kallio
KTT, ma. professori
Turun kauppakorkeakoulu


ACATIIMI 1/08 tulosta | sulje ikkuna