• pääsivu
  • sisällys
  • Professori Briitta Koskiaho-Cronströmin ominta maisemaa on urbaani tamperelaismiljöö, mutta hän on uransa aikana ollut aivan yhtä kiinnostunut Keski-Euroopan ja kaukaisen Japanin kaupunkiyhteisöistä.

    - Oman tutkimustyön tekeminen jää laitosjohtajalta vain haaveeksi ja kaikkien vanhempien tutkijoiden ajasta suuri osa menee neuvotteluihin ja kehittämiskokouksiin, professori Briitta Koskiaho toteaa.

    Sosiaalipolitiikkaa monitieteisesti
    potenssiin kaksi


    Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Briitta Koskiaho-Cronström on aina tuntenut vetoa poikkitieteellisiin tutkimuskohteisiin. Viime vuosina on kansalaisnäkökulmasta tullut kantava teema ja punainen lanka.

    ”Sosiaalipolitiikkahan on oppiaineena jo itsessään monitieteinen siksi, että se soveltaa sosiologiaa, kansantaloutta ja valtio-oppia, eikä sillä oikeastaan ole mitään omaa tiukkaa tieteellistä ominaislaatua. Ja kun olen aina etsinyt solmukohtia muiden tieteenalojen suuntaan, erityisesti filosofiaan, arkkitehtuuriin ja ekologiaan, poikkitieteellisyys elää minussa kahdella tasolla”, sanoo Briitta Koskiaho, joka kirjoittavana ja tutkimuksia julkaisevana henkilönä suosii sukunimensä lyhyempää muotoa.

    Sosiaalipolitiikan keskeinen lohko tätä nykyä, myös koko Euroopan unionissa, on sosiaalisen suojelun ja työelämän rinnalla kansalaisten osallistuminen. Kansalaisyhteiskunnan ja sen roolin tutkiminen on myös Koskiahon johtamalle sosiaalipolitiikan laitokselle haaste, jonka on tuonut pintaan uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä kehitteillä oleva osallistumis- ja arviointijärjestelmä.

    Kun Cronströmien Helsingin-asunnon postiluukusta on haastattelupäivän aamuna tipahtanut kaupunkisuunnitteluviraston kutsu Kaisaniemen puiston tulevaisuutta käsittelevään asukaskokoukseen, sosiaalipoliitikko Briitta voi vilpittömäsi riemuita siitä, että aito tutkimuskohde tulee kutsumatta luokse. Ja kun aviomies Christofer, teoreettisen fysiikan professori, lähtee kokoukseen taloyhtiön hallituksen edustajana, hän voi puolestaan ylpeillä omalla vahvalla asiantuntijakaartillaan, kun mukaan tulee myös Briitan arkkitehtitytär Kristiina.

    Kipakka heitto: onko elämää sosiaalipolitiikan jälkeen?

    Viime syksynä ilmestynyt teos ”Kansalaisen sosiaalipolitiikka: kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio 2000-luvulla” syntyi, päinvastoin kuin useimmat muut Koskiahon toimittamat ja kirjoittamat teokset, sosiaalipoliitikkojen yhteistyönä. Tässä tutkimuksessa heitettiin esiin kysymys: entä jos sosiaalipolitiikkaa ei enää ymmärretäkään niin kuin se tähän saakka on ymmärretty?

    Tarkastelukulma oli siis poleeminen ja epäortodoksi. Koskiaho itse käsitteli kansalaisyhteiskuntaa yhteisöllisyyden ja erityisesti kaupunkiyhteisöjen näkökulmasta, Johanna Nurmi pohti kansalaisten osuutta palvelujen määrittelyssä ja Petri Virtanen selvitti EU:n sosiaalipolitiikan muuttumista kansalaisten intressien mukaiseksi.

    Vuosina 1993-97 Koskiahon johtamalla laitoksella tehtiin Suomen Akatemian rahoittamaa suurta Ekopolis-tutkimusta, joka oli selvästi poikkitieteellinen, siinä kun oli tekijöinä muun muassa filosofisen ja suunnittelumaantieteen koulutuksen saaneet arkkitehdit ja jopa teologi.

    ”Yhteiskuntatieteellinen tutkimus jää aina kuitenkin torsoksi, jos siitä puuttuu empiirinen osa. Kun ekologinen kaupunki on kovin abs-trakti käsite, projektia olisi pitänyt jatkaa käytännön sovellusten suuntaan.” Koskiaho korjasi tätä aukkoa myöhemmin oleskellessaan Tanskassa, jossa sikäläiset tutkijat ovat vieneet mallia käytännönläheiseen suuntaan.

    Koskiahon kokemukset EU-projekteista eivät ole olleet tieteelliseltä anniltaan kovinkaan inspiroivia. ”EU:ssa ei oikein taideta ymmärtää, että yhteistä politiikkaa on tutkimusten kautta vaikea rakentaa. Projekteissa pitäisi lähteä liikkeelle sillä ajatuksella, että eri osapuolet kehittäisivät omaan kulttuuriinsa soveltuvia malleja. Sosiaalitieteissä on aina hyvin paljon kulttuurisidonnaisuuksia, ja aivan tarpeeksi myös erilaisia ympäristötekijöitä. Ekopolis-projektin asuntoympäristötutkimuksessa hollantilaisten ongelmat vesijättömaalle rakentamisessa olivat aivan toiset kuin itävaltalaisten ongelmat alppikylien rakentamisessa.”

    Professorin arki onkin yritysjohtajan elämää

    Onnetonta on Koskiahon mielestä se, että meillä Suomessakin vapaa hengenlento ja uusien ajatusten riippumaton kehittely on sosiaalipolitiikan tutkimuksesta vähentynyt. Yliopistojen tulostavoitteet ovat kovat, ja tohtoriohjelmiin tulevat osaavat valita tutkimusaiheensa sen mukaan, miten rahaa on saatavissa. Ja se raha on kovin usein kytköksissä suoraan käytännön tarpeisiin. Tohtoreita synnytetään nykyään ilman, että mietittäisiin, mihin ja kuinka paljon tohtoreita tarvitaan.

    Ulkopuolisen rahoituksen hankintaan menee Koskiahonkin ajasta suurin osa. Kun hänen reviiriinsä kuuluu asumisen ja ympäristön tutkimuksen yksikkö, hän on viime vuosina kiertänyt ministeriöitä, kaupunkeja ja julkishallinnon säätiöitä. ”Rahaa kyllä tulee, mutta paljon sen eteen on työtä tehtävä. Oman tutkimustyön teko jää laitoksen johtajalta vain haaveeksi ja kaikkien vanhempien tutkijoiden ajasta suuri osa menee neuvotteluihin ja kehittämiskokouksiin ”, hän huokaa.

    Perusrahoituksen niukkuus on viime vuosina johtanut virkojen lakkauttamiseen. Virkojen korottaminen esimerkiksi assistentista yliassistentiksi ei myöskään onnistu, kun laitoksen perusvoimavaroissa ei ole välisummaa. Eikä mikään uutinen ole yliopistonopettajien ja hallintohenkilöstön syvä palkkakuoppa. Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta, kun seuraavalla tulosneuvottelujen kierroksella leikkuri uhkaa käydä Tampereen yliopiston yli.

    Koko yliopistolaitoksen kannalta sinänsä hyvä hanke, apulaisprofessuurien muuttaminen professuureiksi on Koskiahon mielestä jäänyt muotopuoleksi. Kun rahaa palkkojen korjaamiseen ei ole ollut, on syntynyt sellaisiakin vääristyneitä tilanteita, että ansioitunut tieteentekijä on kyllä nyt professori, mutta jatkuvasti vanhalla apulaisprofessorin palkalla. Samaan aikaan viereisessä huoneessa on kahta palkkaluokkaa ylempänä nuori kollega, joka on saanut nimityksensä äskettäin suoraan professoriksi.

    Viroista ja työoloista päättämiseen ei Professoriliitolla näytä olevan paljon sanomista käytännössä. Aikaisemmin liiton ammattiyhdistysprofiili oli korkeampi, mutta nykyisen individualismin aikoina professorin työn sisältöön ja palkkaan ei liitto juuri voi vaikuttaa.

    Johtamiskulttuurin luonti professorin toinen ammatti

    Alkavalla kymmenluvulla maamme professorikunnassa tapahtuu suuri pyörähdysliike, kun suuret ikäluokat alkavat jäädä eläkkeelle. Koskiaho on niitä onnellisia 60-lukulaisia, joka teki väitöskirjansa nuorena ja sai ensimmäisen nimityksensä apualaisprofessoriksi alle kolmikymppisenä. ”Seuraajasi voi olla jossain lähelläsi”, hän siteeraa aviomiestään ja sanoo, ettei ole koskaan pyrkinyt rakentamaan omaa imperiumia.

    Sosiaalipolitiikan laitoksella hänellä siitä huolimatta on johdettavanaan kuutisenkymmentä henkeä: opettajakunnan ja tutkijoiden lisäksi myös hallinnollinen henkilöstö ja liuta jatko-opiskelijoita. Tutkijat arvostavat tietysti akateemista vapautta ja itsenäisyyttä, mutta hallintoväki toivoo johdon paneutumista alaisten arkiseen tekemiseen ja henkilösuhteiden jatkuvaan hoitoon.

    Asiajohtaminen ei riitä, aikaa pitäisi olla enemmän myös henkilöjohtamiseen. Oma ongelmakenttänsä on tiimityö, johon kovasti yllytetään mutta joka ei ole kaikille luontainen tapa toimia. Peruskysymys on jo siinä, pitäisikö samaan tiimiin valita vastakkaisia persoonallisuuksia vaiko samalla tavoin työtään tekeviä.

    Koskiahon johtama sosiaalipolitiikan laitos on tullut tunnetuksi kommunikatiivisesta johtamistyylistä. Johtamistyössään hän on havainnut, että naisvaltaisessa yhteisössä naiset haluavat toimia kuin kodissa, osallistua kaikkeen, tulla kuulluksi kaikissa asioissa. Miesten tapa toimia työpaikalla on vain asioihin keskittyvä ja siksi miesvaltaista laitosta on ollut helpompi johtaa.

    Naisnäkökulma ikääntyvien asumiseen

    Koskiahon vahvoja kiinnostuksen kohteita on aina ollut ikääntyvän väestön tutkimus. Hän on äskettäin kirjoittanut suomalaisten, itävaltalaisten ja japanilaisten kollegojensa kanssa Englannissa ilmestyneen teoksen japanilaisten ja suomalaisten naisten asemasta. Hän toivoo piakkoin pääsevänsä irti laitoksen johtajuudesta, voidakseen taas keskittyä tutkimaan sosiaalista kysymystä, nyt kansalaisyhteiskunnalliselta ja globaalilta tasolta, onhan ikääntyminen laaja globaalinen väestöllinen haaste.

    ”Jo Ekopolis-projektissa pohdin yhteisöllistä asumista, mutta nyt olisi pakko saada aikaan jokin uudistus, kun ikääntyvien palvelutarpeet kasvavat. Laitoksellamme on juuri tehty valtiovarainministeriölle selvitys 1990-luvun asuntopoliittisista tutkimuksista. Tutkimustietoa ikääntyneiden oloista on, mutta edelleen puuttuvat käytännön arkielämän uudelleenjärjestämisen mallit.”

    Koskiahon mukaan Suomessa asumismallien kehittelyn suurin este on omistusvaltainen kerrostaloasuminen. Vanhat ihmiset ovat nuukia eivätkä halua investoida toisten asumiseen eivätkä siten myöskään omaan asumismukavuuteen. Muunneltavuuteen pitäisi suunnittelussa panostaa, samoin asuntojen yhdistelymahdollisuuksiin vaihtuvien perhetilanteiden varalta, sillä vanhusten palvelutalojen loputtomassa rakentamisessa ei olisi mitään järkeä. Tanskassa on tehty onnistuneita kokeiluja, joista meilläkin voitaisiin ottaa oppia.

    ”Asuntojen ja asumismuotojen kehittely on meillä Suomessa järkyttävän konservatiivista, vaikka arkkitehtuuri sinänsä pyrkii olemaan luovaa ja julkisessa rakentamisessa sallitaan kaikkien kukkien kukkia.”

    Teksti: Marja-Leena Vepsäläinen
    Kuvat: Heli Saarela