• pääsivu
  • sisällys
  • Keskustelua...

    Kohti yhteistä ammattiliittoa - Edunvalvonnan kehittäminen yliopistoissa


    Tutkijoiden mukaan ammattiliitot ovat instituutioita, joiden tavoittena on säännellä ja parantaa palkansaajien elinehtoja. Ne ovat olleet myös yhteiskunnallisia liikkeitä joissa aktiivit ovat pyrkineet vaikuttamaan monenlaisiin kysymyksiin. Jotkut taloustieteilijät taas näkevät ammattiliitot kartelleina, jotka sääntelevät epäterveellä tavalla työvoiman hintaa.

    Ammatillista edunvalvontaa on Suomessa luonnehtinut keskittyminen. Kaikkein tärkeimpiä toimijoita ovat olleet liitot ja keskusjärjestöt. Paikallistason edunvalvonta on järjestetty luommamusmiesjärjestelmän kautta. Ammattiosastojen toiminta on ollut luonteeltaa muodollista, on pyöritetty järjestöjä, ei niinkään vaikutettu jäsenten asemaan. Edunvalvonnan kysymykset ovat pelkistyneet yksittäisiin palkkaerimielisyyksiin tai irtisanomisia koskeneisiin riitoihin.

    Monet tarkkailijat katsovat, että aika on ajanut ammattiyhdistysliikkeen ohi. Sanotaan, että järjestäytyminen ei enää kiinnosta, eivätkä liitot kykene puolustamaan jäsentensä etuja. Kaikkein kriittisimmin ay-toimintaan ovat perinteisti suhtautuneet akateemisesti koulutetut. Miltä tilanne edunvalvonnassa näyttää uuden vuosituhannen alussa?

    Edunvalvonnan nykytila

    Ammattiliitot korostavat kollektiivisuutta. Vain järjestäytymällä omiin organisaatioihin työntekijät pystyvät vaikuttamaan tehokkaasti elinehtoihinsa. Käytännössä kollektiivisuus on merkinnyt enemmistöpäätöksiä, päätösvallan keskittämistä organisaatioiden huipulle ja valmiutta lakkoiluun tilanteen niin vaatiessa. Mitä suurempi ja kollektiivisutta korostavampi ammattiliitto on, sitä suurempi joukkovoima sillä on käytettävissä.

    Akateemisen maailmaan tällainen ajattelumalli ei oikein sovi. Me olemme yksilöitä, jotka eivät mielellään luovuta itseä koskevaa valtaa muille. Tinkiminen omista eduista joidenkin toisten hyväksi ei myöskään kuulu akateemiseen maailmaan. Lisäksi uskomme, että vain minä osaan parhaiten ajaa omia etujani. Tällaisista ristiriidoista huolimatta ammatillinen järjestäytyminen akateemisesti koulutetun väestön keskuudessa on lisääntynyt suhteellisesti nopeammin kuin työväestön järjestäytyminen.

    Ammatillista järjestäytymistään akavalaiset perustelevat kuten kaikki muutkin suomalaiset palkansaajat: päällimmäisinää tulevat taloudelliset syyt. Tärkein järjestäytymisen motiivi on ansiosidonnainen työttömyysturva. Toiseksi tärkeimmäksi perusteluksi esitettiin palkka- ja työsuhdeturva. Kolmanneksi katsottiin, että koulutettujen on pidettävä yhtä.

    Yliopistot ovat monella tapaa erikoisia työpaikkoja. Yliopisto on asiantuntijaorganisaatio, jossa asiantuntijoiden (tutkijat, opettajat, tietokonekeskus, kirjasto) ohella työskentelee avustavaa henkilökuntaa. Opetus- ja tutkimushenkilökunta on vahvasti työhönsä sitoutunutta ja erittäin individualistista. Ammattijärjestöille tyypillinen kollektiivisuus joutuu akateemisessa maailmassa koetteille. Tämä näkyy mm. siinä, että yliopistoissa on edustettuina kaikki keskusjärjestöt, ja akavalaistenkin etuja valvoo vähintään kolme liittoa.

    Tähän asti kaikki yliopistoja koskevat suuret työmarkkinapoliittiset kysymykset on hoidettu liittojen ja työnantajan välisissä neuvotteluissa. Keskustasolla on sovittu palkoista ja muista työsuhteen ehdoista. Paikallistason murheeksi on jäänyt lähinnä nimityskiistat, neuvotteleminen henkilöstön johtamisesta aiheutuvista pulmista, tutkijakoulutuslisistä, assistenttikausien pituuksista sekä vähäisistä, paikallisesti sovittaviksi jääneistä, palkankorotuksista.

    Lähiaikojen suurin haaste yliopistoissa on palkkausjärjestelmien muuttaminen. Valtiotyönantaja on patistanut yksiköitään kehittämään palkkausjärjestelmiä. Jäykäksi koetuista palkkaluokista ollaan siirtymässä joustavampiin ja - näin väitetään - kannustavampiin palkkausjärjestelmiin. Palkkausjärjestelmien muuttaminen ei ole yksinomaan työnantajien intresseistä lähtenyt ajatus. Työn vaativuuden arviointiin perustuvan palkkamallin on työntekijöiden keskuudessakin laajalti uskottu lisäävän sukupuolten välistä tasa-arvoa ja tuovan nykyistä oikeudenmukaisemman palkkauksen.

    Palkkausjärjestelmäuudistuksen ohella toinenkin tärkeä uudistus ravisuttaa yliopistoja arkea. Kyse on yliopistojen henkilöstörakenteen muutoksesta. Vielä viisi vuotta sitten kaikki oli ikään kuin kunnossa. Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnan muodostivat professorit ja apulaisprofessorit, lehtorit, yliassistentit ja assistentit. Yliopistoissa oli selkeä virkahierarkia, jossa edettiin tutkintojen, osaamisen ja virkavuosien karttuessa. Nyt tilanne on muuttumassa. Helsingin yliopistoon on rakennettu uusi opettajia koskeva henkilöstörakenne, joka käytännössä merkitsee sitä, että yliopistossa on tulevaisuudessa vain professeita ja yliopiston lehtoreita. Muut yliopistot tulevat seuraamaan Helsingin esimerkkiä.

    Merkittävän poikkeuksen muusta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä muodostavat tutkijakoululaiset. Yhä suurempi osa tieteentekijöistä onkin tutkijakoululaisia. Tutkijakoulujen asema ei ole vakiintunut. Ovatko he ylintä akateemista tutkintoa suorittavia jatko-opiskelijoita vaiko vain alipalkattu muunnos assistenteista, on edelleen avoin kysymys. Nyt tutkijakoululaisia riepotellaan koulunjohtajan kyvykkyyden tai kyvyttömyyden mukaan.

    Kaikki edellä esitetyt muutokset merkitsevät suurta haastetta edunvalvonnalle, voidaan puhua jopa uhkakuvista. Tarvitseeko paikallisen sopimisen laajentumisen, palkkausjärjestelmien muutoksen, uusien työaikajärjestelyjen tai uuden henkilöstöstrategian merkitä uhkaa ja olojen huonontumista? Näin ei välttämättä ole, mutta nyt tarvitaan uudenlaista kollektiivisuutta.

    Mikä ratkaisuksi?

    Yliopistojen uudet henkilöstöstrategiat merkitsevät ammatillisen edunvalvonnan luonteen muuttumista. Vanhaan, vahvasti ammattikuntaiseen, henkilöstörakenteeseen muovautunut edunvalvontajärjestelmä ei enää toimi. Esimerkiksi Tieteentekijöiden liitto on vaarassa jakautua intresseiltään vaikeasti yhteensovitettaviin osaryhmiin. Liittoon kuuluvat tutkijakoululaiset, vähenevät assistentit, yliassistentit, projektitutkijat, kibiläiset ja osa hallinnon asiantuntijoita. Kaikki ryhmät ovat kuuluneet yliopistojen "keskisäätyyn", joiden etuja on valvottu keskitetysti.

    Tulevaisuudessa edunvalvonnassa voi olla vaikeaa löytää yhteinen sävel, jos päätöksenteko hajautuu ja asemat edelleen eriytyvät. Nyt sisäänajossa olevassa henkilöstömallissa piilee vaara, että Tieteentekijöiden liitto organisoisi ja edustaisi vain tutkijakoululaisia ja kibiläisiä ja hallinnon asiantuntijoita. Tohtorin tutkinnon suorittaneille yliassistenteille tai yliopiston lehtoreille olisi paljon luontevampaa kuulua samaan liittoon muiden lehtorien kanssa.

    Vielä 1970-luvulla monet assistentit pitivät päävihollisinaan professoreita, ja KATL taisteli päättäväisesti professorien mielivaltaa vastaan demokraattisemman yliopiston puolesta. Nyt tilanne on muuttunut. Yliopistojen johtaminen on uudistunut. Opetusministeriö määrää yhä enemmän siitä, mitä yliopistot tekevät, vaikka se väittääkin aivan päinvastaista. Opetus- ja tutkimushenkilökunta on muutoinkin yhtenäistynyt, tohtorien määrä on kasvanut, yliopistojen huonot resurssit rasittavat kaikkia, ja palkkakuoppa on yhteinen verrattiinpa sitä yksityiseen sektoriin tai muihin vastaaviin julkisen sektorin tehtäviin.

    Tässä tilanteessa olisi ehdottomasti lisättävä ponnisteluja yhden yliopistot kattavan akavalaisen liiton perustamiseksi. Liittoon kuuluisivat kaikki opetus- ja tutkimustyötä tekevät, kirjastohenkilöstö sekä muut asiantuntijat. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyisen kolmen liiton tilalle perustettaisiin yksi liitto, jonka jäsenmäärä olisi lähes 10 000.

    Voimien kokoaminen yhteen liittoon kasvattaisi yliopistoväen joukkovoimaa niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. Valtakunnallisesti kykenisimme toimimaaan aikaisempaa selvästi tehokkaammin paitsi omien etujemme ajamiseksi myös sivistyksen puolesta. Paikallisesti voimien yhdistäminen merkitsisi neuvottelutilanteiden yksinkertaistumista. Samalla voisimme harkita myös luottamusmiesjärjestelmän uudistamista niin, että suurimmissa ylopistoissa olisi kaikkia edustava yhteinen, päätoiminen, pääluottamusmies. Myös palkkausjärjestelmien uudistaminen edellyttää päätoimista pääluottamusmiesta.

    Verrattuna monien työntekijäjärjestöjen toimintatapoihin yliopistoväen ponnistelut omien etujensa ajamisessa kuulostavat monasti huonolta vitsiltä. Kollektiivisuudesta emme piittaa lainkaan, edustamme aina lähinnä itseämme. Toista niin työhönsä sitoutunutta alaa saa hakea, emme piittaa työajoista tai päivärahoista, ja pieni palkkakaan ei saa tiedon janoa sammumaan. Tällaisissa kysymyksissä metallimiehet pitävät meitä suorastaan hölmöläisinä, vaikka toisaalta saattavatkin arvostaa osaamistamme.

    Akateeminen edunvalvonta voi olla muutakin kuin huono vitsi, mutta se edellyttää liittotason rakenteellisia uudistuksia. Samalla se edellyttää asenteellisia muutoksia. Me olemme kaikesta huolimatta palkkatyöläisiä, jotka on alistettu samoille työmarkkinoiden laeille kuin muutkin palkkatyöläiset. Opetusministeriössä lasketaan hyvin tarkkaan yliopistojen tuloksellisuutta ja vaaditaan tehokkuuden kasvattamista. Tällaisiin paineisiin voimme vastata tieteellisen kritiikin ohella myös ammatillisen edunvalvonnan keinoin.

    Harri Melin
    ma professori
    Tampereen yliopisto