Eettisyyttä ja esteellisyyttä tohtoritehtaassa

Sapattimatkallaan oleva Ansku soitti Aasian takaa ja ky syi mitä hänen pitäisi asiasta miettiä. Nyt kun olen täällä viettänyt kohta vuoden, ollut päivittäin yhteydessä kotiin molempiin jatko-opiskelijoihini, posti kulkee ja kännykkäkin soinut, muutoinkin etäauttanut viikoittain koko laitosta. "Minä kyllä pidän kollegani toimintatapaa vähintäänkin epäasiallisena, ellei epäeettisenä." Miksiköhän hän on ruvennut pyytämättäni apulaisohjaajaksi ja muutoinkin käyttää tutkijaopiskelijoitani kuin ilmaista työvoimaa. Vielä pitäisi parikymmentä vuotta viedä yhteistä koululaivaa sovussa ja rinnan - ei nyt tunnu hyvältä. Pitäisikö puhua asia halki vai varmistaa laiha sopu?

Juu, joo - mullakin oli samoja kokemuksia viime reissultani. Ei taida olla harvinaista, arvailen lohdutukseksi. Yksikin opiskelijani ja teki viikkotolkulla toisen ryhmän analyyseja, toinen proffa lähetti näytteitä jopa eri yliopistosta. Kyllä minä heti elokuussa sanoin, että olisi ollut kiva kun mua ohjaajana ja palkanhankkijana olisi kuultu, kun olen tässä odotellut käsikirjoituksemme ensiversiota yli pari kuukautta. Hei, Ansku, musta tuntuu, että osa niistä tekee mitä vaan välttääkseen kirjoitustyön kiirasta, mitä vain. Jos kuka vaan kunnolliselta vaikuttava tyyppi laitoksella pyytää, kun et oo ite paikalla. Onks sulla samanlaisia kokemuksia? Juu'u, mutta kun lähin työtoverini, olis kait hän ainakin voinu olla lojaali ja antaa opiskelijani keskittyä väitöskirjaansa. Ja kumpainenkin, kysyä edes voinko pyytää sinun oppilastasi laatimaan minulle anomus tutkimusmäärärahan anomiseksi Suomen Akatemiasta?

Professorin eettiset ohjeet tammikuun postissa tulivat terveeksi muistutukseksi. Henki huokuu korkeita arvoja, mutta suositukset ovat yleistasoisia, eivätkä ne valitettavasti voi arjen käytäntöjä yksilöidä. Kenttä on paljon muutakin kuin mitä lehtien palstoille nousee. Voisin silti yrittää avata parempaa huomista - eettisen toiminnan tärkeä ydin on kyky tunnistaa oma esteellisyys hallinnon ja arjen ratkaisujen parissa, vallankäytössään.

Eettisyys uonhtunut tohtorituotannossa

Syksyn mittaan urakoin tuottaakseni maalle tohtoreita, niin kuin on tapana sanoa. Sen lisäksi että neljä nykyistä tai entistä oppilastani väitteli, toimin kolmen väitöskirjan esitarkastajana ja yhden vastaväittäjänä. Pääsin katsomaan pinnan alle ja tarkkailin kaikuluotaimen näyttöä. Näin miten tohtorituotanto sujuu kahdessa teknillisessä korkeakoulussa ja kolmessa yliopistossa. Uskon kokemuksillani olevan jonkinasteista edustavuutta yliopistolaitoksessamme laidasta laitaan.

Päällimmäisenä nämä summaten on syytä kysyä, onko yliopistojen eettinen työskentely laskenut, jopa romahtanut, tohtoritutkintojen tehtailun vaatimuksissa. Väitöskirjojen suhteen sinänsä jaan monien huolen niiden tason alenemisesta, esimerkiksi vielä viisi vuotta sitten vallinneeseen verrattuna. Laatu ja määrä ovat mielestäni kyllä toisiinsa yhteydessä, koska yhtä opinnäytettä kohti tuleva vaatimus laatia synteesiä kaikesta tehdystä kevenee.

Väitöskirja itsenäisenä työnä

Akateemisen väitöskirjan tulee periaatteessa edelleenkin olla itsenäinen työ, ja väittelijän tulee tämä voida osoittaa. On tullut yleiseksi tavaksi, että väittelijä muotoilee tästä kertovan välilehden. Käytäntö on kyseenalainen. On mahdollista, että väittelijä laatii välilehden jopa ohjaajaansa kuulematta, allekirjoittaa sen sekä sujauttaa työhönsä tiedekunnan jo annettua painatusluvan. Nippuväitöskirjassa on paremminkin perustapaus kuin poikkeus, että kussakin osajulkaisussa on kahdesta neljään työhön osallistunutta nimeä - ainakin ympäristö- ja luonnontieteissä työryhmän seniorin nimen (ohjaajan) ollessa viimeisenä. Erikoista on myös se, että eräissä korkeakouluissa ei selostetta vaadita, mikä on kiusallista mm. esitarkastajalle. Asiaa ei aina kehdata edes väitöstilaisuudessa käsitellä - puhumattakaan, että siitä haluttaisiin tehdä numeroa isovanhempien silmien alla suvun menestyneen vesan juhlapäivänä.

Tosiasiassa lähes aina väitöskirja kuitenkin nousee pääohjaajan ideasta, osaamisesta, tutkimuskokemuksesta ja näkemyksestä toteuttaa työ käytännössä sekä rahoitusanomuksella tieteellisessä arviointikilpailussa hankitulla mahdollisuudella. On joskus järkytys miten nopeasti tuleva väittelijä saattaa unohtaa - tai tämä tulee kotikasvatuksesta - mistä koko työ on tullut hänelle mahdolliseksi. Kuten kasvatustyössä yleisesti, kiitollisuutta ei voi vaatia, mutta kiittämättömyyttäkään ei ole pakko hyväksyä.

Aika usein tuntuu siltä, että maastamme ei löydy tarpeellista määrää itsenäiseen työskentelyyn kykeneviä tohtorikandidaatteja, jotka selviäisivät annetussa ihanneajassa noin A18-peruspalkalla. Onko siis ohjaajan vika kun hän ei tee opiskelijastaan tohtoria? Osa vierittää syyn laiskuudestaan tai lahjattomuudestaan opettajalleen tyyliin "ei se taida saada tehtyä minusta tohtoria". Ehkäpä joukossa on niitä, joille korkein akateeminen oppiarvo ei kuulu, koska tulos ei täytä vaatimuksia. Tätä ei uskalleta hyväksyä neljän vuoden jatkoputkiopiskelun vallattua maan.

Ehdotan, että itsenäisen osuuden seloste vaadittaisiin yhdenmukaisesti kaikissa yliopistoissa, ja että sen vahvistavat ohjaaja ja väittelijä yhdessä, tarvittaessa myös kustos. Itse asiassa näin on käytäntö eräissä yliopistoissamme, mutta useimmissa ei ole. Vaihtoehtoisesti väitöskirjojen ns. itsenäisyyden vaatimuksesta voitaisiin luopua.

Julkaisueettistä liukastelua

Tohtoriopiskelijat näyttävät tietävän arvonsa tiedekorkeakoulun rahallisena mittana. Sehän lienee jotain 0.2-0.3 milj. euroa per tutkinto. Tuotannon varmistamiseksi yliopisto voi myydä eettistä toimintakulttuuriaan. Uhkailu väitellä toisessa yliopistossa laittaa toimitusjohtajan, siis dekaanin tai laitoksen johtajan, seinää vasten ja ohje "hoidetaan vaan asia pois päiväjärjestyksestä" voi tulla korkealtakin taholta. Näin on helppo vaatia, eihän kyse ole päätöksentekijän omasta tieteellisestä työstä vaan tohtoritehtaan uudesta ennätyksestä.

"Mitähän ystävämme Kaken asialle nyt kuuluu, jatkamme Anskun kanssa." Hänellähän oli se tohtoriopiskelija, joka maksoi murheitaan lähettämällä yhteisen tutkimuksen lehteen vain omissa nimissään. Kyllä minä ymmärrän Kaken paineet, kaikki kolme vuotta jaksoi kestää eikä työstä näyttänyt tulevan mitään valmista. Muut teki sille kokeitakin, joista kävi aineiston poimimassa. Oli mielestäni aivan oikein, että Kake otti yhteyttä lehden toimitukseen ja huomautti, että täällä olis kaksi muutakin tyyppiä, joiden jutusta on kysymys. Moneen kertaan koitti neuvotella, yksin ja yhdessä, hyvällä ja pahalla. Kuin ois käyttänyt akateemisesta vapaudesta vain sen vapauden , eikä Kake voinut ajatellakaan jatkoanomusta rahoittajalle sillä tuotoksella. Ja vielä - kasvattaa eettiseen vastuuseen palvelemaan isänmaataan ja ihmiskuntaa, Ansku minulle lopuksi.

Masentavia kokemuksia eettisistä toimikunnista

Yhteisen tutkimusaineiston julkaiseminen omissa nimissään on vakava tutkimusvilpin muoto, jota tiedeyhteisön ei pidä hyväksyä. Erimielisyyksiä varten onkin tiedekorkeakouluihin viime aikoina perustettu eettisiä toimikuntia tarvittaessa käsittelemään mm. julkaisueettisiä rikkomuksia ja vilppejä. Kaken kokemukset eettisen toimikunnan työstä olivat masentavia.

Eettinen toimikunta toimi maallikkomaisesti. Ensinnäkin sen puheenjohtaja, samalla väitöskirjan kustos sekä laitoksen johtaja, ei jäävännyt itseään ja siirtänyt käsittelyä toimikunnan varapuheenjohtajalle. Osatulosyksikön johtajana hänen kuului maksimoida tutkintotavoite. Toiseksi, saatuaan vastineen tutkijaopiskelijalta, väitöstyön ohjaajaa ei kuultu eikä tutkijaopiskelijan vastinetta koskien tutkimuspyyntöä annettu tiedoksi. Eettinen toimikunta, lausuessaan että tutkimuseettistä rikkomusta tai vilppiä ei voida pitää merkittävänä eli rehtorille ilmoitettavana, sen sijaan antoi ymmärtää ohjaajan laiminlyöneen ohjaustehtävänsä ja kohtuuttomasti hidastaneen tohtoroitumista. Tosiasiassa opiskelija ei ollut lähes kahteen vuoteen tehnyt väitöskirjansa eteen paljoakaan. Ainoatakaan tiedekunnan asiapaperia ei tämän jälkeen annettu tiedoksi väitöskirja-työn ohjaajalle, Kakelle siis.

Eettisen toimikunnan työskentely ei varmastikaan noudattanut hyvää hallintotapaa eikä myöskään tuonut asiassa esille erästä oleellista asiaa, tutkimuseettisen ohjauksen merkitystä jatko-opiskelijalle. Joululoma painoi päälle ja tiedekuntaneuvoston oli pakko delegoida keskeneräisten väitöskirjojen hyväksymiset dekaanille. Tiedekunta ja koko yliopistokin teki historiansa parhaan tohtorituloksen, kuten oli tarkoitus. Silti lyhytaikainen ilo voi olla tappio. Jälkimauksi Kakelle jäi, että yliopisto söi kuormasta.

Edellä kuvatun tapaiset episodit eivät liene tiedekorkeakouluissa harvinaisia. Asioiden karkaaminen harhateille pitäisi estää ennakolta. Ratkaisu voisi olla yksityiskohtainen kirjallinen sopimus professorin tai muun virallisen ohjaajan ja opiskelijan velvollisuuksista ja oikeuksista, joka allekirjoitettaisiin jo työn alussa. Käytäntö on ollut vuosia mm. Norjassa. Opetusministeriö saattaisi olla oikea taho käynnistämään valmistelun mallisopimusluonnoksesta, joka ohjeistaisi tieteellisen työn tekijänoikeuksia nykypäivän vaatimusten mukaisesti.

Kustos vai puheenjohtaja?

Lopuksi huomio pitkällisestä käytännöstä koskien väitöskirjan tarkastuksen viime metrejä. Varsin tavallista näet näyttää olevan, että työn pääohjaaja toimii kustoksena - ikään kuin kunniatehtävässä - vaikka hänellä ja väittelijällä on tarkastettavassa työssä yhteisiä julkaisuja. Mielestäni kustos istuu tällöin väärällä tuolilla. Voimme vain kuvitella vastaväittäjän tuntemuksia heitellä vähääkään tiukempaa kritiikkiä itse väitöstilaisuudessa kustoksen lomitse väittelijän vastattavaksi. Esteellisyysongelma on silloin merkityksellinen kun kustokselle kuuluu tehdä esitys työn hyväksymisestä tiedekuntaneuvostolle sekä ehdottaa väitöskirjan arvosanaa. Vaikka vanhaa laudaturia vastaavaa - pelkkää "hyväksyttyä" korkeampaa - arvosanaa ei oppilaalleen ajaisikaan, on perinteinen seitsenasteikko käytössä siellä täällä.

Parempi vaihtoehto olisi, että kustokseksi määrätään saman tai lähialan professori, joka ei ole työn varsinainen ohjaaja. Kustos myös laatisi esityksen työn hyväksymisestä ja arvosanasta tiedekunnalle vastaväittäjien ja esitarkastajien lausuntojen, väitöstilaisuuden kulun sekä työn ohjaajien näkemysten perusteella.

Myöskään laitoksen johtajan rooliin varsinkaan oppiaineiltaan heterogeenisissä laitoksissa ei esitys väitöskirjan hyväksymiseksi helposti istu. Onhan hallintomalleja, joissa laitoksen johtaja - riippumatta mitä oppiainetta hän itse edustaa - esittelee asian tiedekunnalle. Esteellisyys syntyy siitä, kuten edellä olleessa esimerkissä, että laitoksen johtaja saattaa yksikantaan painottaa yksikkönsä tohtoritulosta toimitusjohtajan tapaan. Toimivampi ratkaisu olisi, että oppiaineetta edustava kustos valmistelisi asian tieteelliselle neuvostolle tai tiedekunnalle.

Aimo Oikari
Ympäristötieteiden professori
Jyväskylän yliopisto

(painetun lehden s. 12-14)