Röyhkeys hyvänkin onnen voittaa, ja muita keväisiä kuplia akateemisen elämänmuodon mausteeksi

Edellisessä kolumnissani ehdin jo hehkuttamaan sitä miten yliopistolaiset ovat kehityksen kärjessä joustavien työtapojen ja muiden tietointensiivisille aloille sopivien keinojen käytössä. Ja hittolainen, eipä aikaakaan kun yliopistokollegat eri puolilla Suomea töpeksivät oikein kunnolla ja menevät pykäämään asetuksia, jotka vievät meitä, kansan valopylväitä, kohti pimentolaa, vaikka siellä on jo ennestään tungosta.

Tämmöttis

Helsingin yliopistossa on jo pitkään vaikuttanut ns. Helsinki-sopimus, joka on mahdollistanut yliopistojen lehtoreille pääsyn ammattitaitoa lähes vastaavaan palkkaluokkaan ja kunniaan. Helsingin virkaveljet ja -siskot ovatkin yliopistolehtoreita, kun muissa korkeakouluissa lehtorit ovat vain lehtoreita. Kun Turun yliopistossa yritettiin siirtyä samaan valoisaan suuntaan, syvällä lymyävä ja ajoittain kupliva turkulaisten katkeruus Helsinkiä kohtaan sai aikaan se, ettei Turussa voida ottaa käyttöön mitään sopimusta, jonka nimi on Helsinki-sopimus. Turkulaiset eivät ole vieläkään antaneet anteeksi sitä, että Turun Kuninkaallinen Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Ja lehtorit saavat maksaa tästä historian ironiasta. Turun yliopiston lehtoreille ei avaudu valoisaa väylää kohti yliopistonlehtorin hommaa, vaan he olla jököttävät lehtoreina, harmaantuen ja kumaraisiksi käyden, samaan aikaan kun dosentit (jotka Turku-sopimuksessa valittiin erityistuen arvoiseksi avainryhmäksi) porhaltavat ohi kuin nuoret ohjukset. Helsinki-sopimus olisi kannattanut nimetä turkulaisia varten Turku-sopimukseksi, ja johan olisimme päässeet pois kuun pimeältä puolelta. Mutta täällä ollaan ja tämmöttis, vaikka maailma menis kummottis.

Läsnäolorangaistus

Jos Turussa menee heikosti, vielä huonommin ovat asiat muutamassa maakuntayliopistossa. Ainakin Joensuussa, Kuopiossa ja Jyväskylässä on puuhattu yliopisto-opettajille läsnäolopakkoa, eli ukaasin mukaan heidän on oltava tietty määrä päiviä viikosta paikan päällä, ruumiillisesti omassa työhuoneessaan virka-aikaan tavattavissa. Jyväskylässä oli aikoinaan määräys, että on oltava kolmena päivänä viikosta paikkakunnalla, kun taas Joensuu on vetänyt pohjat ja määrännyt väen olemaan neljänä päivänä viikosta työhuoneessa. Seuraava askel lienee se, että väki määrätään työpöydän alle viideksi päiväksi viikosta ja viikonloppuna pitäisi talvisin lapioida lunta kampusalueella ja kesällä asetella soikeita pikkukiviä hallintoviraston sisäänkäyntitien reunakoristeiksi.

Aivan hulluksi ovat asiat menneet. Määräysten kirjoittajat ovat kuin torjuttuja ja väkivaltaisia lemmenkipeitä kolleja, jotka ottavat ruumiin kun sielua eivät saa. Huolestuttavinta tässä kehityskulussa on se, että määräysten taustalla on kalmankelmeä virkamiesmalli, jossa työ tarkoittaa paikalla olemista, ruumiillista läsnäoloa. Ruumiillisuushan on hieno asia ja harva se päivä jonkinsorttisen ilon ja nautinnon lähde, mutta akateemisen työn mittarina ja valvonnan keinona ruumiillisuus on väärä keino. Akateeminen työ tehdään omaehtoisesti, vailla hallintokulttuurin puitteita, eikä esimerkiksi lukeminen (aivan, lukeminen, sitä pitää edelleen tehdä ainakin joillakin aloilla!) onnistu missään niin hyvin kuin kotosalla.

Yliopistojen työhuoneet ovat pääsääntöisesti liian pieniä ja tuolit ovat tarkoitetut hallintovirkamiesten kidutukseen. Pienet huoneet ovat vastenmielisiä paikkoja laveaan ajatteluun, ja vaikka itse voisinkin ruumiillisesti ahtautua standardikokoiseen työhuoneeseen, valtava egoni ei sinne mahtuisi, puhumattakaan suurista ajatuksistani.

Työajan kontrollointi on yliopistojen hallintoväelle mieleen, heillä itsellään kun on kiinteät joskin joustavat työajat, ja näin ollen on ymmärrettävää että yliopistossa kuin yliopistossa pulpahtaa esiin esityksiä ruumiillisen huoneessa olemisen kontrolloimiseksi. Uudistusten myötä yliopistot muuttuvat rangaistuslaitosten suuntaan, jossa asukit määrätään huoneisiinsa läsnäolovelvollisuuttaan suorittamaan. Tällaisten "uudistusten" vastustamisessa ei sen enempää Lehtoriliiton, Tieteentekijöiden liiton kun Professoriliitonkaan kannata luottaa hyvään onneen, vaan toimia määrätietoisesti ja akateemisen elämänmuodon etuja ajaen. Röyhkeys hyvänkin onnen voittaa, kuten isäni tapasi sanoa. Ei niinkään evästysmielessä, vaan kuvatessaan sitä millainen tämä maailma on.

Akateemisen elämänmuodon ja työn arviointiin täytyy riittää tulosten arviointi, ei se, hoidetaanko opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon kokonaisuus virka-aikana työhuoneessa. Prosesseihin puuttuminen on tuhoisaa. Opetusta ja tutkimusta tehdään yleensä sellaisella innolla, että siinä tarvitaan työsuojelua suojaamaan esimerkiksi lehtoreita liialta työltä. Hallinnollisten tehtävien suhteen pätee se, mitä oppinut kolleega tapasi sanoa: "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat…" Eli on nurinkurista odottaa opetuksen ja tutkimuksen palavasieluisilta ammattilaisilta samanlaista paneutumista hallinnon kiemuroihin. Hallintoväen tehtävänä on hoitaa hommansa ja olla läsnä, sillä jonkunhan puhelimeenkin on vastattava.

Lehtorien ja muun opetusväen tehtävänä on hoitaa hommansa ja olla työhuoneessaan vastaanottoaikanaan, muina aikoina tavoitettavissa, mikä nykyisten viestintälaitteiden avulla on helposti järjestettävissä. Opiskelijathan näyttävät omaksuneen uuden teknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet, ja surutta surffailevat verkoissa opiskelutarkoituksessa, vailla murhetta siitä, että joku ei fyysisesti ole jossakin aika-avaruuden lokaatiossa. Millaisen viestin läsnäolopakko antaa muualle yhteiskuntaan aikana, jolloin edistyksellinen työkulttuuri ymmärretään alati vapaampana, sellaisena kuin mitä akateeminen elämänmuoto luonnostaan on. Olemmeko vapaaehtoisesti siirtymässä syrjään soihdunkantajan ja edelläkävijän roolista? Voi meitä, jos näin käy.

Toivottavasti kevätaurinko haihduttaa taivaan tuuliin myrkylliset työhuonerangaistukset, ja akateemiset ihmiset ymmärtäisivät ottaa vastuunsa työyhteisönsä ja yhteiskunnan kehittämisestä, ja rohkenisivat tulla siksi jota todella ovat, eli akateemisen elämänmuodon esiintymiksi.

Akateemisen johtamisen kierrätystä

Akateemisen johtamisen vaatimaa rohkeutta olen aikaisemmin kevyesti käsitellyt, ja näin keväällä, kun monia asioita kuten autoja, ihmissuhteita ja vaatekertoja kierrätetään, on aika taas tarttua johtamisen haasteisiin. Yliopistojen laitosjohtajiksi valitaan perinteisesti ihmisiä, jotka nauttivat kaikkien oppiaineiden
luottamusta, ja joiden tiedetään pyrkivän vallitsevan tilanteen säilyttämiseen hinnalla millä hyvänsä. Tässä on puolensa. Yhtäältä akateemiseen elämänmuotoon kuuluu kiistattomana hyveenä perinteisten rakenteiden säilyttäminen, koska se mikä on ollut, on yleensä jatkossakin hyvää, olennaista ja tämän vuoksi olevaista. Varovaisen säilyttävä laitosjohtaminen on linjassa sen kanssa, että yliopistot ovat yksilön elämää ja muutamaa vuotta tai vuosikymmentä isommalla asialla, vaalimassa perinteitä jotka ylittävät yhden yksilön tai sukupolven intressit. Toisaalta on onnetonta katsoa aivan ponnettomia laitosjohtajia, jotka eivät uskalla tehdä yhtään mitään, uudelleen organisoida resursseja, linjata tutkimuksen ja opetuksen suuntaviivoja, tai edes sanoa mitä ajattelevat. Johtaminen vaatii paitsi terävää lähinäköä ja sumuvalon kaltaista kaukonäköä, myös silkkaa rohkeutta ottaa riskejä ja tehdä päätöksiä epävarmuuden vallitessa.

Turvallisin tie on yleensä se, jossa ei tehdä mitään uutta, vaan annetaan vanhojen ratojen viedä sinne minne ollaan ennenkin menty. Suuressa osassa akateemista elämänmuotoa tämä on se järkevin päätöksentekokriteeri, koska liiallinen kekseliäisyys ja uhkarohkeus on turmiollista _ korkeakouluhallinnolliset ja -pedagogiset uudistukset puhuvat puolestaan. Mutta toisinaan on aika ottaa riskejä ja avata sellaisia tulevaisuuden polkuja, jotka eivät tule itsestään tarjolle. Kuka osaakaan tasapainoilla näiden vaatimusten maastossa? Äkkiseltään tulee mieleen, ettei ainakaan yliopisto-opettajan tai -tutkijan kompetenssi anna sellaisenaan valmiuksia akateemiseen johtamiseen, vaan laitosjohtajiksi pitäisi valita niitä jotka osaavat johtaa, joilla on rohkeutta tehdä päätöksiä ja kantaa vastuuta. Toisaalta ei sekään oikein toimi, jos johtajana on ammattijohtaja, jolla ei ole substanssin tuntemusta. Akateemisissa yhteisöissä kun tuo substanssin tuntemus on yhteisön konstitutiivinen ominaisuus, kuten oppinut kolleega tapasi sanoa.

Hyvää akateemista johtajaa täytyy siis etsiä meidän omasta keskuudestamme. Yksi hyvän johtajan olennainen piirre on rationaalisuus, eli sanatarkasti ottaen ja perinteitä kunnioittaen kyky suhteuttaa asioita. Rationaalinen ihminen etsii ja löytää kultaisen keskitien uudistamisen ja säilyttämisen väliltä, osaa suhteuttaa yksittäisten työtovereiden ilon- ja kiukunaiheita muihin vastaaviin, ja osaa suhteuttaa yhden vuoden tapahtumat ja tulokset kymmenen vuoden saldoon. Hyvä akateeminen johtaja luo kestävyyden aaltoja yhteisöihin, joita muutoin riepottelevat lainvastaiset pätkäpestit. Hyvä johtaja näkee ihmisissä olennaisen, eli heidän sielunsa tai kuten nykyään on tapana sanoa, intellektuaalisen kompetenssin, jonka kultivoimista silmälläpitäen yliopistoissa ylipäänsä ollaan. Hyvä johtaja osallistaa ja motivoi kaikki mukaan sielujen löytöretkelle, eikä tee päätöksiä vain oppiaineiden professoreiden pienessä piirissä.

Pistoja sydämessä?

Yliopistojen johtamiskulttuurit ovat ymmärrettävistä syistä olleet hukassa, kun yliopistot eivät ole tienneet, onko heillä enää lainkaan mahdollisuuksia tehdä perustutkimusta vai pelkästään kehitellä uusia markkinoitavia sovelluksia. Tässä mylläkässä monelle laitoksella on jäänyt kahdentyyppisiä, sub-optimaalisia johtajia: onnettomia ovimattoja, jotka keskittyvät kiltisti olemiseen ja vastuun välttämiseen, sekä ärjyviä pomottajia, jotka olisivat paremmin kotonaan 50-luvun sahalla kuin yliopistossa. Jos tunnet piston sydämessäsi, voi olla että kuulut sub-optimaalisten johtajien joukkoon, tai sitten yksinkertaisesti söit liikaa pekonia aamutuimaan.

Hyvät tavat ruokapöydässä ovat vain pikkuruinen viipale hyvien tapojen kirjoa. Akateemisen elämänmuodon muodollisuus ja historiallisen juonteet antavat hyvän kasvualustan hyville tavoille, mutta vailla aktiivista kultivointia nämäkään eivät kukoista. Tässä esimerkki. Minua kuten kaikkia muitakin yliopistoihmisiä kalvaa jatkuvasti pelko, ettei meidän teoksiamme lueta tarpeeksi laajalti ja intensiivisesti. Tämän vuoksi olen hanakasti lähetellyt omia kirjojani muiden iloksi, mutta vain varsin harvoin saanut kiitoskorttia paluupostissa. Joko vastaanottajilla ei ole hyviä tapoja, tai sitten kirjojeni sisältö ei anna aihetta kiitoskorttiin. Jos tunnet taas piston sydämessäsi, niin nyt ei kannata syyttää ylimitoitettua pekoniannosta, vaan ryhtyä toteuttamaan samaa kampanjaa jolla peruskouluissakin on ollut kovaa kysyntää: hyvät tavat kunniaan ja kiitoskortti postiin, oli teksti miten vastenmielisen amatöörimäistä tahansa. Jokainen meistä on joskus aloitteleva kirjoittaja.

Keskity olennaiseen

Oppineilta kolleegoilta kuulee kaikenlaista. Näin kesän kynnyksellä tulee elävästi mieleen tokaisu, jonka ilmoille töräytti yksi vapaan sivistystyön uranuurtaja: alkaa mahla virrata vanhemmassakin puussa. Tämän kun kajauttaa kevätauringon kärventämässä oppiainepalaverissa, tunteja seisseen kahvin ja hikisten papereiden seassa, niin jo saa ihmisten mielet keskittymään olennaiseen.

(painetun lehden s.30-32)