Kolmannen jalan mysteeri

Professoriliiton mainoskampanjassa oli paraatiorgaaniksi valittu keskushermosto, akateemisten lempielin. Professoriliiton logona komeilee edelleen antiikin pylväs josta jotakin valkoista suihkuaa kuin Magnum-mainoksessa konsanaan. Tieteentekijät eivät halunneet jäädä heikommiksi ja ottivat kampanjatunnukseensa aivojen pohjapiirroksen, jossa eksynyt tieteentekijä harhailee, yrittäen päätyä professoriksi. Tieteentekijöiden varsinaisessa logossa on pylvään palanen, ikäänkuin signaalina siitä että ovat vähän pienempi aspekti suuremmassa emanaatiossa, eivät vielä täysikasvuisiksi pylväiksi varttuneita. Pohjapiirrustus ei riittänyt Lehtoriliitolle, joka halusi tehdä pohjat ja valitsi logokseen turvonneen pylvään, josta suihkuaa vaahtoa pitkin pieluksia. Pylväs on yllättävän samanlainen kuin Kotijäätelö-firman tunnus. Kotijäätelön yrityskuvaan kuuluu toki myönteisiä asioita - jäätelöauto tööttää iloista kutsusäveltään säässä kuin säässä, ja monilla syrjäseuduilla jäätelöauton sävelmä on ainoa merkki järjestäytyneen markkinatalousyhteiskunnan kosketuksesta. Myös Kotijäätelön televisiokampanjassa "Valvo etujasi!" on paljon opittavaa meillä uupuneilla sisällöntuottajilla. Ajatella, että lapsikin tietää mitä etujen valvominen tarkoittaa: muiden hyväntahtoisuuteen ei voi luottaa. Lehtoriliitossa tätä ajatusta on jalostettu vielä pitemmälle, eivätkä liiton jäsenet luota edes toisiinsa, kuten tuloksellisuuslisistä käydyt veriset kamppailut kertovat.

Akateemisten liittojen yhdenmukaisuus on hämmästyttävää: aivoja ja sojottavia pylväitä kokonaisina tai kappaleina on kolminkertaisesti. Luulisi viestin menevän perille: kolme pylvästä, kolme jalkaa, ei kahta ilman kolmatta, tarvitsemme kolmannen jalan, auttakaa...

Yhdenmukaisuus, saman teeman toistaminen eri variaatioissa on mainonnan henki ja sielu. Kiteytettyä sanomaa rummutetaan niin kauan että ympäristö alkaa resonoida ja toistaa itsestään samaa ajatusta. Suomalaisia on syytetty milloin mistäkin, mutta aika usein yhdenmukaisuuteen ajautumisesta, siitä ettei valtakuntaan mahdu kuin yksi ajatus kerrallaan. Jos yliopistojen uudeksi kolmanneksi tehtäväksi tulee alueellinen vaikuttaminen, niin sitä tekevät sitten kaikki, eikä muusta puhuta. Virtuaaliopiskelu on toinen teema, jota hokemalla on voinut poimia irtopisteitä melkein joka foorumilla.

Kulttuurin kapeutuminen, yksiulotteistuminen on kurjaa. Kipunoina sinkoilevia argumentteja ei enää nähdä, vaan harmaita rivistöjä jotka ääntelevät yhdenmukaisesti. Savonlinnan oopperajuhlilla esitettiin kuluneena kesänä taivaallinen Wagnerin teos, Tristan ja Isolde, jonka verrattoman tenorin ja oivaltavan lavastuksen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja runttasi valmiiksi. Yleisö osasi hämmästellä palavan tuolin symboliikkaa, kun valtalehden kriitikko oli kertonut, että juuri siihen pitää kiinnittää huomiota, ja väliajalla moni taivasteli tenorin kovaa ääntä, koska kriitikko oli tähänkin puuttunut. Totta ihmeessä sankaritenorin äänen pitää kuulua, muutenhan tämä ei ole sankaritenori ensinkään. Helsingin Sanomat tekisi palveluksen itselleen jakautumalla kahtia, kahteen toisiaan kritisoivaan kanavaan, ja moni ihminen tekisi itselleen palveluksen kun ei täyttäisi mieltään jonkun toisen ajatuksilla oitis aamutuimaan. Turun ja Helsingin välisessä InterCity-junassa on ollut oiva tilaisuus seurata kansanedustajien lukutottumuksia: aamulla aamulehtiä, iltapäivällä iltapäivälehtiä. Kenenkään kädessä eivät lepää valtio-opin klassikot tai Tieteessä tapahtuu -lehti, Acatiimista puhumattakaan. Iltapäivälehtien kukinnassa poikkeuksen tekevät nuorimmat kansanedustajat, jotka hartaasti tutkivat sitä millaisesta kuvakulmasta heidän hiuslaitteensa on esillä naistenlehdissä ja sisustusalan julkaisuissa. Ei hyvältä näytä. Mutta politiikassa olemassaolo on mediassa olemista - ajankohtaisuutta juuri nyt.

Kolmannen tehtävän myötä akateemiset ovat pian samassa jamassa. Yhteiskunnallisesta ja alueellisesta vaikuttamisesta tulee yliopistojen kolmas jalka, jonka ulottuvuuksia innolla mittaillaan ja katsotaan, kenen kolmas jalka ulottuu kauimpaiseen kolkkaan. Esilläoloa mediassa on helppo mitata: lehdistä ja verkkosivuilta palstasenttimetrit ja kanavilta aika. Huhujen mukaan epätoivoisimmat professorit ovat valmistautuneet kähmimään nuoria naisopiskelijoita ja antamaan vihjeen Ilta-Sanomien toimittajalle, jonka seurauksena esilläolo mediassa räjähtää. Erilaisille messuille tulee tungosta, kun yliopistot varaavat tiloja ollakseen esillä jakamassa esitteitä ja myymässä julkaisujaan, joka on tunnetusti suuria kansanjoukkoja aina liikuttanut. Pitäisikö ajatella toisin? Esimerkiksi siten, että medialäsnäolosta laitokset saisivat rangaistuspisteitä: vähiten raippoja tulisi päivälehden tiedesivuilta, eniten television keskusteluohjelmiin osallistumisesta. Jättipottisivalluksen saisi messuille osallistumisesta. Jokainen joka messuilla on ollut, tietää miten halvalla siellä menee. Juuri kun on muotoilemassa ensimmäistä argumenttia, niin eikös jo kovaäänisistä kajahda kutsuhuuto tilaisuuteen, jossa jaetaan ilmaisia muovikasseja ja mediapersoonien muodostamia älyllisiä tyhjiöitä.

Mediassa vaikuttamisen mittaamisesta akateemiset pääsevät varmaankin sopuun, nyt kun ylläoleva konstruktiivinen vaihtoehtokin on käytössä. Mutta miten mitataan sitä vaikutusta, jonka sivistys saa aikaan yliopistopaikkakunnilla? Sivistys on kauneutta, totuutta ja hyvyyttä, joka tuoksuu lempeälle ja rohkaisee kasvuun. Akateemiset ovat vaativia asiakkaita, ja keskivertoisen tuppukylän palvelut muuttuvat monimuotoisemmiksi oitis kun akateemisia asiakkaita alkaa ilmaantua. Miten tätä vaikutusta mitataan? Entä se monenkirjava tuntemusten, motivaatioiden ja päätösten kokonaisuus, jonka perusteella perhe päättää asettua asumaan tietylle paikkakunnalle sen vuoksi, että siellä on yliopistollisen sivistyksen polku avoinna?

Kolmannen jalan mysteeri alkaa aueta... omat liittomme ovat harkitsemattomilla pylvässommitelmillaan saaneet Opetusministeriöön sen viestin, että tarvitsemme kolmannen jalan. Tulee väistämättä mieleen Turun yliopiston kellareista käsin kirjoittanut pakinoitsija Ruumenenpöllyttäjä, joka tapasi lopettaa tarinansa toivotukseen "hyvää jatkoa, jos oma ei riitä."

(painetun lehden s. 25-26)