Rahoitusongelman kärjistyessä

Vuodenvaihteen lähestyessä on monien yliopistojemme useistakin tiedekunnista alkanut kaikua maailmalle hämmästyttävän samankaltainen viesti: Rahat eivät ensi vuonna riitä nykyisen henkilöstön palkkaukseen. Mitä pitäisi tehdä?

Miten ensinnäkin tällainen tilanne on päässyt syntymään? Eikö juuri yliopistoissa ole totuttu pikemminkin liian vakaaseen ja varovaiseen etenemiseen, kaikkea yltiöpäisyyttä välttäen.

Helppoja vastauksia on useita. Nousevat tilavuokrat ovat olleet syystäkin silmätikkuina jo pitkään. Paheksumisistamme huolimatta niiden kasvua ei näytä pysäyttävän mikään, ei myöskään kasvun perussyytä, uudisrakennustilauksia. Tulosjohtamiseen puolipakolla perehdytetty yliopistojen johtoporras on alkanut toteuttaa oppimaansa varaamalla ensi töikseen “päältä pois” strategisen reservin, jolla varmaankin vuoden mittaan pystyy toteuttamaan mielenkiintoisia projekteja ja muita kulttuuritekoja. Vanha totuus myös kertoo, ettei mikään ole niin pysyvää kuin tilapäinen. Siihen uskoen on saatettu palkata hankerahoituksella, huippuyksikkörahoituksella tai EU-rahoituksella henkilöstöä “toistaiseksi” -virkoihin tai virkasuhteisiin vaikka rahoitus tiedettiin tilapäiseksi.

Sinällään ei ole syytä moittia näitä vakinaistamisia, päinvastoin. Kokemuksen mukaan yliopistojen toiminta, erityisesti opetustoiminta on vakaata ja pysyvää. Yliopistot instituutioina ovat säännöllisesti vanhempia kuin valtiot. Pysyvästi täytettyihin opetusvirkoihin otetut henkilöt ovat suorittaneet opetustehtäviensä ohella monia muitakin pitkäjänteisiä tehtäviä laitoksen, tiedekunnan tai jopa yliopiston tasolla. Jotkut ovat ulottaneet vaikuttamisensa aina kansainvälisen yliopistoyhteisön toimintaan saakka. On oikein, että heidän työskentelynsä perusta on turvattu pitkäjänteisesti yliopiston toimesta, joka tästä kaikesta viime kädessä hyötyy. Opetusministeriön äskettäin antamat ohjeet eivät syyttä ole patistaneet yliopistoja muuttamaan määräaikaisia virkasuhteita pysyviksi.

Ammattijärjestöt ovat sitkeästi seuranneet myös palkankorotusvarojen, jotka on virkaehtosopimuksella yhteisesti päätetty, budjetointia yliopistojen momentille. Yleensä ne on luvattu, joskaan ei aina saatu. Ajan mittaan tästäkin aiheutuu painetta käyttövaroihin.

Opetusministeriön rahanjakomallia ei liene tarkoitettukaan toimivaksi muuta kuin yliopistojen välisessä rahan jaossa, mutta sitä on surutta kopioitu myös tiedekuntien väliseen jakoon, ehkäpä alemmaksikin. Niinpä krooniseen ahdinkoon ovat joutuneet nimenomaan ne tiedekunnat, jotka ovat tuottaneet suhteessa vähiten tutkintoja, erityisesti tohtoreita. Tilanne kärjistyy tästä tilapäisrahoituksen lakatessa. Tulee aika yrittää sopeutua.

Tiedekunnan toimintakeinot ovat tässä tilanteessa vähissä. Jos budjetin suurin menoerä on henkilöstön palkat ja henkilökunta koostuu miltei tyystin opettajista, tulee helposti mieleen lähteä lakkauttamaan tai ainakin jäädyttämään avoimeksi tulevia opetusvirkoja. Tämä on väärin. Tiedekunnan tehtävänä on tuottaa tieteellisiä tutkintoja, eikä niitä synny ilman tieteelliseen tai taideyliopistoissa taiteelliseen työhön perustuvaa pitkäjänteistä opetusta. Henkilöstölle annetaan myös väärä signaali, jos avoimeksi tuleva virka aina automaattisesti lakkautetaan, olipa sitä hoidettu miten menestyksellisesti hyvänsä. Henkilöstön asia ei kuitenkaan ole mennä hyväksymään mitään lakkautuslistoja tai lomautussuunnitelmia, sillä niistä tulee työnantajan itsensä kantaa täysi vastuu. Henkilöstöä ei myöskään saa painostaa vaihtamaan lomarahojaan tai ottamaan palkatonta virkavapautta, sillä henkilöstöllä on jatkossakin rajoittamaton oikeus nostaa palkkauksensa kaikilta osiltaan, eduskunnan päättämät verot ja maksut poislukien, vähentämättöminä.

Yliopistolaitoksen lähes 30 000 työntekijästä vain neljännes on opetushenkilökuntaa. Tiedekunnilla pitäisi olla keinoja kohdistaa lakkauttamisia tai jäädyttämisiä nimenomaan muuhun kuin opetushenkilökuntaan. Edelleen tiedekuntien pitäisi pystyä purkamaan yliopiston johdon tasolle koottuja reservejä käytettäviksi ajoissa. Näistä varoista kuuluu huomattavan suuria summia jäävän käyttämättä vuosittain. Ehkä tiedekunnat voisivat ryhtyä kehittämään uutta rahanjakomallia keskinäiseen vertailuun. Ehkä tiedekunnilla tulisi olla mahdollisuus suoraan vuoropuheluun Senaattikiinteistöjen kanssa tarvittavista tiloista ja niistä perittävistä vuokrista. Ehkä hankerahaa ja huippuyksikkörahaa tulisi joskus kohdentaa niillekin tiedekunnille, jotka eivät vielä ole erikoistuneet tekemään upeita ja loppuun asti hiottuja anomuksia. Ehkä…