Tieteentekijät kansalaisina

Jos mielipidemittauksiin ja erilaisiin tiedebarometreihin on uskomista, tieteenharjoittajia kohtaan tunnetaan suurta arvostusta ja luottamusta suuren yleisön keskuudessa. Kyselytutkimukset niin meillä kuin muuallakin sijoittavat tiedeammatit - tutkijat ja professorit - hyvin lähelle arvostuslistojen kärkeä, samaan joukkoon kuin lääkärit, opettajat ja poliisit. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ammatti "scientist" on peräti sivuuttanut listaykkösenä pitkään olleen nimikkeen "doctor". Lähes 70 % haastatelluista kansalaisista luottaa tutkijoihin ja uskoo heidän puhuvan totta.

Luottamus ja arvostus eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne voivat rapautua hyvin nopeasti. Erilaisia instituutioita ja organisaatioita kohtaan tunnettu arvonanto joutuu helposti koetukselle, kuten viimeaikaiset esimerkit eräiden pörssiyhtiöiden innovatiivisesta kirjanpidosta tai epäterveistä ilmiöistä huippu-urheiluun liittyvässä viihdeteollisuudessa osoittavat. Tiedeyhteisön on jatkuvasti ponnisteltava kansalaisten luottamuksen ja arvostuksen saavuttamiseksi ja sen on oltava niiden arvoinen. Korkeiden eettisten normien lisäksi tähän vaaditaan avoimuutta, toimintojen läpinäkyvyyttä, kykyä ja halua perustella valintoja ja toimenpiteitä sekä aitoa innostusta kertoa tieteen ja tutkimuksen asioista ymmärrettävällä tavalla. Tieteestä ja tutkimuksesta tiedottaminen on vaativaa ja vakavaa työtä, joka aniharvalta tieteenharjoittajalta onnistuu ilman tukea ja ohjausta. Yliopistotiedottajien osuutta tämän työn onnistumisessa ei voi liiaksi korostaa. Yliopistolehtien rivilukijana on ilo todistaa niiden korkeasta tasosta ja rakentavasta, positiivisesta yleisilmeestä.

Korkein opetus ja tutkimus on muurattu keskeiseksi osaksi Suomen selvitymisstrategiaa tiedon ja osaamisen yhteiskuntana tavalla, joka on monessa maassa otettu julkisen tiede-ja teknologiapolitiikan esimerkiksi. Asian kääntöpuoli on se, että kiinteä yhteys tutkimuksen ja politiikan välillä altistaa tiedeyhteisön huomattavasti aiempaa enemmän mielipideilmaston tuulille ja myrskyille. Epäonnistumiset kansallisessa ja kansainvälisessä politiikassa voivat nopeasti syödä luottamusta, jos tiedeyhteisö samaistuu poliittiseen päätöksentekoon.

Toinen riski liittyy tiedeyhteisön ajoittaiseen taipumukseen voimakkaasti ajaa käyttöön otettavaksi uusia menetelmiä ja tekniikoita, vastoin suurten yhteiskuntaryhmien mielipidettä. Esimerkkejä on helppo löytää biotieteistä, elintarvikkeiden geenimanipuloinnista tai kantasolututkimuksesta. Monet tiedemiehet ja -naiset vähättelevät vastustusta tunteisiin tai maailmankatsomukseen perustuvana. Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, kuka on "oikeassa" ja kuka ei. Lähellä kaupallisia intressejä työskentelevien tutkijoiden tulisi olla erityisen huolellisia toimissaan ja tiedottamisessaan. Tutkijayhteisölle välttämätön laaja tuki ja luottamus voidaan säilyttää vain, jos tutkijat asettavat yhteiskunnallisen vastuun oppineisuuden rinnalle. "Citizenship" on yhtä tärkeätä kuin "scholarship". Tähän kuuluu sekin, että houkutukset esiintyä asiantuntijana oman pätevyysalueensa ulkopuolella olisi syytä torjua, vaikka tutkijoita(kin) julkisuus kiehtoo.

Tieteenteko on inhimillistä toimintaa eikä siten valitettavasti vailla vilpillisyyttä. Vaikka viime aikoina on uutisoitu näyttävästi monia tieteellisiä skandaaleja, vilppi tieteessä on onneksi varsin harvinaista. Se vahingoittaa lähinnä tieteen julkista kuvaa, ei pysyvästi itse tiedettä. Suuri yleisö edellyttää tieteentekijöiltä korkeaa moraalia ja esimerkillistä käyttäytymistä. Tieteen tehtävänä on palvella totuutta, ja siksi tiedeyhteisön on päättäväisesti ja nopeasti reagoitava kohdatessaan epärehellisiä ja vilpillisiä toimintatapoja.

Tieteen luotettavuutta nakertaa myös tutkimustuloksiin usein liittyvän epävarmuuden käyttäminen poliittisten päämäärien ajamiseen, kuten on nähty esimerkiksi ilmaston lämpenemistä koskevan keskustelun yhteydessä. Media tuo mielellään julkisuuteen yksittäisen skeptikon, joka voi tehokkaasti hämmentää selkeitä johtopäätöksiä odottavan suuren yleisön mielipiteitä. Tiedeyhteisön on väsymättä kerrottava monimutkaisten asioiden (kuten ilmastonmuutoksen) tutkimuksesta prosessina, jossa uudet tutkimustulokset vähitellen kirkastavat suuren yleiskuvan.

Tieteenharjoittajien kiinnostus tieteestä ja tutkimuksesta kertomiseen on ilahduttavasti kasvanut, kuten esimerkiksi joka toinen vuosi järjestettävät Tieteen Päivät osoittavat. Rehellinen ja avoin tutkimuksesta ja siihen liittyvästä opetuksesta kertominen on koko yhteiskunnan edun mukaista. Yhteiskunta on yhä enemmän markkinavoimien ja mainoskampanjoiden läpitunkema, ja suurella yleisöllä on käytettävissään valitettavan vähän objektiivisen, puolueettoman tiedon lähteitä. Tiedeyhteisön tulisi tieteestä tiedottajien avulla toimia sellaisena ja siten myös vahvistaa omaa, luottamukseen ja arvostukseen rakentuvaa asemaansa.

(painetun lehden s. 17-18)