• pääsivu
  • sisällys

  •  

     

     

     

    Korkeimman opetuksen
    trendit Euroopassa


    Education International järjesti huhtikuussa yhdessä saksalaisen opetusalan ammattiliiton GEW:n kanssa mittavan kansainvälisen seminaarin, jonka keskeisinä teemoina olivat Euroopan akateemisten työpaikkojen houkuttelevuus ja akkreditointi. Ylimmän opetuksen ja tutkimuksen trendit näyttävät kovin samansuuntaisilta eri Euroopan maissa.

    Bologna-prosessi etenee kohti seuraavaa ministerikokousta Berliinissä tämän vuoden syyskuussa. Prahan ministerikokouksessa toukokuussa vuonna 2001 sosiaalinen ulottuvuus tuli prosessiin mukaan ja tätä keskustelua halutaan vahvistaa Berliinin kokouksessa. Berliinin ministerikokouksessa tullaan muun muassa käsittelemään jatkokoulutusta ja jatkokoulutettavien sosiaalista asemaa.

    Viime huhtikuussa pidetyn EI/GEW:n järjestämän Berliinin kokouksen (Shaping the European Area of Higher Education and Research) tavoitteena oli kartoittaa akateemista henkilöstöä koskevia keskeisiä edunvalvontakysymyksiä sekä kehittää järjestön valmiutta Berliinin ministerikokousta varten.

    Henkilöstöjärjestöt ovat tähän saakka olleet ministerikokousten ulkopuolella vaikka esimerkiksi opiskelijajärjestöt ovat olleet mukana. Virkamiesten selitykset tällä asialle ovat olleet, että opetusta ei kannata järjestää jollei ole opiskelijoita. Meidän vastauksemme tälle väitteelle on, että opetusta ei voida järjestää ilman opettajia. Nyt näyttää siltä, että myös opettajajärjestöt pääsevät mukaan Berliinin ministerikokoukseen.

    EI/GEW:n Berliinin kokouksen keskeisinä teemoina olivat Euroopan akateemisten työpaikkojen kansainvälinen houkuttelevuus sekä Akkreditointi laadunvarmennustoimenpiteiden valossa. Kokoukseen otti osaa 127 edustajaa EU-maista, tulevista EU-maista, Norjasta sekä edustajia Australiasta ja Kanadasta. Kokouksessa esitettiin maanraportteja keskeisistä teemoista. Suomen maanraportit oli valmisteltu professori Jussi Välimaan johdolla.

    EU:n korkeamman opetuksen politiikka on aluksi ollut keskittynyttä lähinnä opiskelijavaihtoon, jonka puitteissa on luotu eri opiskelijanvaihto-ohjelmia. Viime vuosina opettajien ja tutkijoiden vaihtoon on kiinnitetty yhä enemmän huomiota ja tutkija-opettajien työskentelyolosuhteet ovat nousseet mielenkiinnon kohteeksi. Muun muassa saksalaiset ovat vaatineet, että yhteistyönä ammattijärjestöjen ja korkeinta opetusta ja tutkimusta edustavien työnantajien kanssa on Euroopan tasolla kehitettävä akateemisten työntekijöiden työolosuhteita koskevia sopimuksia.

    Paikalliset vai keskitetyt sopimukset?

    Berliinin konferenssissa esitetyistä maanraporteista voidaan poimia muutamia Suomestakin tuttuja trendejä. Monessa maassa tutkimusrahoitus on eriytetty perusrahoituksesta samalla kun paineet tiedekuntatyöskentelylle kasvaa. Opettaja-opiskelijasuhde muuttuu epäedullisemmaksi samalla kun hallinnollinen työ ja tulospaineet kasvavat. Yliopisto-opettaja joutuu hankkimaan ulkopuolista rahoitusta tutkimukseensa samalla kun laitostyöskentelyn vaatimukset kasvavat.

    Itä-Euroopan maissa yliopistosektori otti suuria askeleita kohti markkinataloutta, kun ne itsenäistyivät Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Yliopistojen toiminta noudattaa markkinatalouden sääntöjä samalla kun valtiovallan sääntely on vähentynyt tai melkein poistunut. Samanlainen trendi on näkyvissä monessa Euroopan maassa. Meilläkin tämä on havaittavissa ja Suomen yliopistojen rehtorien neuvoston piiristä on tullut esitys yliopistojen autonomian lisäämisestä. Tässä kehityksessä akateemisten työtehtävien houkuttelevuus ei ole kasvanut. Monissa Euroopan maissa tilanne on päinvastainen ja nyt onkin etsittävä keinoja näiden työtehtävien kilpailukyvyn parantamiseksi vastavalmistuneiden kesken.

    Berliinin foorumin keskusteiluissa tuli ilmi, että monessa maassa ollaan siirtymässä pois keskitetyistä palkkaratkaisuista paikallisiin sopimuksiin. Kansallisella tasolla tehdään kuitenkin yleisiä linjasopimuksia. Esimerkiksi Ruotsissa sovitaan paikallisesti palkoista melko itsenäisesti. Kehitys näyttää kulkevan samaan suuntaan Suomessakin.

    Itä-Euroopan maissa paikalliset neuvottelut ovat myös yleisiä, mutta esimerkiksi Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Ranskassa neuvottelujärjestelmä on edelleen vahvasti keskitetty.

    Pysyvien virkojen osuus Suomessa eräs alhaisimmista

    Akateemisen uran houkuttelevuus edellyttää enemmän pysyviä virkoja. Monessa maassa professuuriin pääsee vasta hyvin korkeassa iässä, kun samalla vallitsee suuri pula keskiasteen pysyvistä viroista. Määräaikaisten virkojen osuus on kasvanut, minkä koetaan vähentävän akateemisen uran houkuttelevuutta. Yliopisto-opettajien pysyvien virkojen määrä on pienin Portugalissa (40%), Saksassa ja Suomessa, kun se vastaavasti on suurin Irlannissa (80%) ja Ranskassa (90%).

    Professoreiden vuosipalkat ovat suurimmat Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa (55000 e - 60000 e), kun Suomi esimerkiksi Ranskan kanssa kuuluu kakkoskategoriaan (40000 e - 50000 e). Varsinkin Itä-Euroopan maissa, missä palkkataso on selvästi alempi kuin Länsi-Euroopan maissa, yliopisto-opettajat hankkivat lisäpalkkaa toisen työpaikan tai oman yrityksen avulla. Palkkataso näyttää lievää nousua Länsi-Euroopan maissa. Selvänä epäkohtana yliopistouran houkuttelevuuden kannalta koetaan, että huippupalkkoihin päästään vasta korkeassa iässä, joskus vasta 60-vuotiaina.

    Uudella palkkausjärjestelmällä pyritään Suomessa vaikuttamaan palkkauksen epäkohtiin. Nykyisillä palkkasuhteilla on myös selvä kytkentä urakehitykseen. Euroopan maissa professuuri avautuu vasta viidenkymmenen ikävuoden jälkeen. On löydettävä keinoja nopeampaa urakehitykseen. Ruotsissa ja Norjassa on luotu systeemi, jonka mukaan ansioitunut henkilö voi edetä professuuriin ilman että professorin virka on vapautunut. Saksassa ja Alankomaissa ollaan myös etenemässä kohti samantyyppistä systeemiä, vaikka mallit hieman eroavat toisistaan.

    Mikä on jatko-opiskelijan status?

    Bologna-sopimuksen tutkintorakenteen opiskeluajat 3+2+3 vuotta sekä erityisesti jatko-opiskeluajan pituus ja jatko-opiskelijan status ovat keskustelun alla. Suomeen esitetään mallia 3+2+4, kun taas monessa muussa maassa pidetään kahdeksan vuoden mallista kiinni muunnoksella 3+1+4. Onko jatko-opiskelija stipendiaatti vai yliopiston työntekijä? Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa kannatetaan selvästi työsuhdemallia ja myös muualla Euroopassa ammattiyhdistysten edustajat ovat kannattamassa tätä mallia.

    Ilmapiiri Berliinin kokouksessa oli hyvä ja toiveikkaasti voi luottaa siihen, että eurooppalainen ammattijärjestöjen yhteistyö auttaa meitä parempien työskentelyolosuhteiden luomisessa. GATS-neuvottelut ja Bologna-prosessi pyrkivät osittain samaan lopputulokseen: korkeakoulujärjestelmän läpinäkyvyyteen ja kilpailun lisääntymiseen. Selvänä trendinä nähdään, että kytkennät akateemisen työskentelyn ja valtiovallan sääntelyn välillä heikentyvät samalla kun yliopistot ovat rakentamassa sisäisiä työmarkkinoita. Kuitenkin näyttää siltä, että korkeampi opetus katsotaan kansalliseksi hyödykkeeksi, jota valtiovalta ylläpitää ja tukee. Tämän toiminnan laatua valvotaan kansainvälisillä vertailuilla ja toistuvilla arvioineilla. Mahdollinen akkreditointi on valtiovallan harkinnassa.

    Kiristyvässä kilpailussa akateeminen vapaus on uhattuna, mutta me taistelemme sen puolesta, että tutkija-opettaja voi edelleen itsenäisesti valita opetus- ja tutkimuskohteensa, menetelmänsä sekä työskentelyaikaansa.

    Björn Fant

    (painetun lehden s.22-23)