KESKUSTELUA

Tietotyöläinen

Tietotehtaani käy ahtaaksi. Tietotyöläisten joukot ovat kasvaneet kasvamistaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa yliopisto on massoittunut. Ulkoa päin katsoen rakennusrykelmän keskellä kohoaa vaalea yliopiston päärakennus, jonka suuret ikkunat heijastavat valoa kirkkaina päivinä. Sitä ympäröivät pieni-ikkunaiset rakennukset, joissa työntekijät puurtavat ahtautuneina kanakopin kokoisiin huoneisiinsa. Tehtaan luukuista ei nouse savua vaan diskurssipilviä. Niitä liikkuu seinien sisäpuolellakin. Koko yliopisto on yhtä moneen suuntaan jakaantunutta diskurssipilveä.

Sen erottaa oikeasta tehdaslaitoksesta se, että savun sijaan päästöt ovat noita sanojen ja lauseiden muodostamia pilvihattaroita. Mitä yliopisto tuottaa? Ihmisiä, opiskelijoita ja tieteentekijäkuntaa, joita eri tieteenalojen liukuhihnoilla muovaillaan sopiviksi. Heidän tulee olla kriittisiä, sanotaan. Heidän täytyy pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Heidän tulee olla vain sopivassa määrin kriittisiä, jotta yhteiskuntakoneiston rattaat eivät sekaantuisi. Yhteiskunnan rakenteita ja käytäntöjä tulee uusintaa eikä sekoittaa turhan päiten. Muutoin voisi seurata harmia etenkin johtoportaasen kivunneille. Oman aseman ja omien etujen vaaliminen on heille kriittisyyttä tärkeämpää.

Ettei tämä suunnitelma paljastuisi liian helposti, täytyy laittaa liikkeelle lisää puheverhoja. Huikaisevin niistä on lupaus päästä niiden valittujen joukkoon, joka pyörittää yhteiskunnan työmuurahaisten rientoa. Kriittisyyttä tietotyöläiset tarvitsevat, mutta vain sopivassa määrin. Liukuhihnoilla tieteen eturintamaan erottautumaan pyrkivät yksilöt pitää vakuuttaa, että he ovat kriittisiä ja älykkäitä, sopivia astumaan johtoon ja pitämään pienet ahertajamuurahaiset kiireisinä.

Kasvu kriittisyyteen puheenparsi vaivutti minutkin kritiikittömyyden uneen vuosikausiksi. Mielen pohjalla kaiversi epäilys tämän systeemin toimivuudesta yhteiskunnan uudistajana. Mutta intuitiiviset epäilyt eivät tässä yhteisössä vie minnekään. Näkemykset pitää pystyä perustelemaan. Perusteluiden hankkiminen ja kirjallisuuden lukeminen taas vaatisivat liikaa aikaa ja vaivaa. Riittäisikö siis ihmisikäkään?

Johtopaikoille pääseminen edellyttää uskollisuuden osoittamista järjestelmälle ja sen tehokkuudelle. On parasta liikkua sallitun tiedon alueella. Toki sen rajan voi ylittää, jos tuloksena on rahaatuovia keksintöjä ja innovaatioita. Järjestelmääkin voi kritisoida, kunhan vain muistaa pysyä riittävän teoreettisella tasolla. Vaikeaselkoinen tieteellinen kielenkäyttö ei uhkaa järjestelmää. Sen tietämättömyyden uneen vaivuttava poljenta toimii tehokkaasti ja pitää asiat ennallaan. Diskurssipilvien lainehtiminen saa aikaan vaikutelman muutoksesta.
Luettuani Stanley Aronowitzin kirjan yliopistosta tietotehtaana huomaan mielikuvitukseni lähteneen liikkeelle. Taas kerran olen onnistunut esittämään epäilyjä korkeinta tietoa edustavaa opinahjoa kohtaan. Turhautuneita ja tunnepitoisia huokailuja, sanoisivat oppineet miehet, jos vaivautuisivat lukemaan tekstiäni. Aronowitz sentään esittää kirjassaan minua enemmän perusteluja. Mitähän tietotehtailijat mahtaisivat sanoa hänen kirjastaan?
Kuulun tietotyöläisten alati laajenevaan joukkoon. Diskurssipilvien savu vain sankkenee. Kenellä on enää aikaa lukea? Hyödyllisintä on tuottaa tekstejä, sillä niistä saa pisteitä tieteen kentillä. Näin voi jouduttaa etenemistään liukuhihnoilla edellyttäen ettei sorru olemaan liian kriittinen, laittamaan kapuloita rattaisiin, kiihottamaan kansaa muutokseen.

Tieteellisissä konferensseissa ja seminaareissa ei tarvitse pelätä, että niissä esitettäisiin kritiikkiä tehdastamme ja sen päästöjä kohtaan. Taannoisen seminaarin esityksetkin olivat tässä suhteessa täysin vaarattomia. Yhtä lukuunottamatta. Eräs naistutkija epäili miesten liittoutuneen tietäjänaisia vastaan. Valtaosa kolmesataapäisestä Suomen pohjoisille perukoille kokoontuneesta osallistujajoukosta ei kuullut sitäkään esitelmää. Esittäjä luki sen naistutkijoiden pienelle joukolle, joka hieman hämillään kuunteli historiasta ammentavaa tarinaa tietämisen kentiltä ulossuljetuista tietäjänaisista. Mitä noitavainoilla on tekemistä tämän päivän tieteen kanssa? Paljonkin, arvelen. Noitavainot ovat edelleen käynnissä, vaikka ketään ei enää roviolla poltetakaan. Entä miten tekstin esittäjän oma ura urkenee miestieteilijöiden toimiessa portinvartijoina korkeimpiin asemiin?
Putoaako hänkin, kuten useat naistohtorit, ‘mustaan aukkoon’ pois tieteen kentiltä?

Onneksi elämää on tietotehtaan ulkopuolellakin.

Marjo Vuorikoski
KT, tutkija
Tampereen yliopisto

(painetun lehden s. 24)