• pääsivu
  • sisällys

  • Risto Nieminen
    KOLUMNI

    Brysselin koneessa

    Freedom is just another word
    for nothing left to loose.
    Nothing ain’t worth nothing
    but it’s free.

    Kris Kristofferson: Me and Bobby McGee


    Euroopan Unionin johto naulasi neljä vuotta sitten tavoitteekseen nostaa Eurooppa vuoteen 2010 mennessä maailman kilpailukykyisimmäksi, tietoon rakentuvaksi talousalueeksi. Koulutus ja erityisesti tutkijankoulutus ovat ilmeisen keskeinen väline tähän tavoitteeseen pyrittäessä.

    Kirjoitan näitä rivejä palatessani taas kerran evaluointikokouksesta Brysselissä, takana jossain määrin frustroiva viikko palavereja ja istuntoja. Olemmeko päässeet yhtään lähemmäksi tavoitetta neljässä vuodessa?

    Seitsemänkymmentä vuotta sitten Eurooppa oli kiistatta tieteen ja tutkmuksen kärjessä. Heidelbergin, Göttingenin ja Oxfordin yliopistot kukoistivat, kun taas Princeton, Stanford ja Cornell Yhdysvalloissa olivat uinuvia maalaisyliopistoja, joista lähdettiin hakemaan oppia Euroopasta. Nyt tilanne on päinvastainen. Eurooppalainen yliopistolaitos tuntuu väsyneeltä, menneeseen tuijottavalta ja julkiseen valtaan liimautuneelta toimijalta, jonka energia näyttää osin kuluvan epäonnistumisten selittelyyn. Samanaikaisesti suuri osa innovatiivisimmasta nuoresta tutkijakaartista siirtyy Yhdysvaltoihin parempien työskentelyolosuhteiden ja parempien urakehitysmahdollisuuksien perässä. Yhdysvalloissa lasketaan olevan yli 400000 sinne Euroopasta siirtynyttä tutkijaa ja opettajaa.

    Euroopassa on viime vuosikymmenet korostettu egalitäärisiä periaatteita, niiden joukossa varsin vapaa opiskeluoikeus ja opiskelijoiden hyvät opintososiaaliset edut. Yliopistolaitos on homogenisoitunut ja massoittunut, mikä on johtanut opetuksen tason laskuun ja opiskelumotivaation heikkenemiseen. Tutkimus on hakeutunut omiin laitoksiinsa ja eriytynyt opetuksesta, molempien haitaksi. Yliopistot ovat usein aliresurssoituja valtion tilivirastoja, joiden uudistumiskyky on koetuksella. Miten ne voisivat olla poliitikkojen toiveiden mukaisesti innovaatiojärjestelmän keskeinen osa ja uutta luova dynamo kuten Yhdysvalloissa?

    Ainoa mahdollisuus näyttäisi olevan yliopistojen taloudellisen autonomian lisääminen ja sitä kautta eriarvoisuuden salliminen. Varovaisia askelia tähän suuntaan on otettu. Liittokansleri Gerhard Schröder haluaa Saksaan kymmenen eliittiyliopistoa, kun taas pääministeri Tony Blair on lähtenyt lukukausimaksujen tuntuvan korottamisen tielle. Nämä saattavat olla merkkejä toivotusta muutoksesta, joka tekee Euroopan yliopistoista jälleen houkuttelevan vaihtoehdon opiskelijoille, opettajille ja tutkijoille. Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmän vahvuus on sen häpeilemätön heterogeenisuus ja pragmaattisuus, minkä avulla järkevää opetusta voidaan tarjota hyvin suurelle ikäluokalle samalla kun huippuyliopistot vetävät puoleensa huomattavia henkisiä ja taloudellisia resursseja kaikkialta maailmasta. Ei Euroopassakaan tarvitse luopua tasavertaisten opiskelumahdollisuuksien periaatteesta, vaikka järjestelmä muuttuisi selvästi nykyistä meritokraattisemmaksi.

    Mitä sitten tapahtui siinä Brysselin paneelissa, josta olen palaamassa? Konservatiiviset ja korporatiiviset asenteet olivat vahvasti esillä myös tässä asiantuntijakokouksesssa. Sen sijaan, että olisimme keskittyneet pohtimaan mikä todella on parasta Euroopan kilpailukyvylle ja millä alueilla on tarvetta vahvistaa tutkijankoulutusta, useimmat asiantuntijat puolustivat kiihkeästi oman tieteenalansa etuja ja ainutlaatuista tärkeyttä, riiippumatta siitä, mikä on sen todellinen globaali merkitys ja mikä on todellinen tutkijankoulutustarve. Eurooppalainen näkökulma sai väistyä kansallisten tavoitteiden, pienryhmäintressien ja kuviteltujen eturistiriitojen tieltä. Lopputulos oli mielestäni Euroopalle huono.

    Optimistina uskon kuitenkin, että oikealla tiellä ollaan. Euroopan integraatio on synnyttänyt vilkkaan keskustelun, jonka kautta Euroopan maat voivat oppia toistensa kokemuksista. Suomella on paljon annettavaa tässä keskustelussa, onhan sen tiedepolitiikka saanut osakseen ansaittua kiitosta. Viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, ja siihen näyttää nyt olevan entistä enemmän valmiutta.

    Akatemiaprofessori Risto Nieminen toimii fysiikan professorina TKK:ssa. Professoriliitto valitsi hänet Vuoden Professoriksi 2003.