• pääsivu
  • sisällys


  • Seikko Eskola

     

    Risto Nieminen

     

    Amos Pasternack

     

    Satu Lähteenmäki

     

    Mauno Kosonen


    Professoriliitto 35 vuotta – Professorin monet roolit


    Professoriliitto täytti 35 vuotta 11. lokakuuta. Sen kunniaksi liitto järjesti seminaarin Professorin monet roolit. Seminaaripuheenvuoroissa käsiteltiin professorin tehtäviä historian valossa, perinteisiä tutkijan ja opettajan rooleja, jatkuvasti kasvavaa johtajan ja esimiehen työtä sekä kolmannen tehtävän mukanaan tuomia haasteita. Seuraavilla sivuilla käsitellään seminaarin keskeistä sisältöä.


    Seikko Eskola:
    Professorin tehtävät historian valossa


    Yliopistojen historioissa professorien tehtäviä on käsitelty vähän. Sen sijaan niissä on kiinnitetty paljon huomiota yliopistojen tehtäviin. Professorien tehtävät täytyykin hahmottaa yliopistojen kautta. On katsottava mikä yliopistojen tehtävä eri aikoina on ollut ja miten ne ovat käytännössä toimineet. Siitä selviää myös professorin tehtävä ja rooli. Yliopisto oli näet pitkälle 1900-lukua sama kuin sen professorikunta, sillä muuta henkilökuntaa oli hyvin vähän. Toinen osa yliopistoa olivat ylioppilaat ja heidän organisaationsa. Ne olivat yhteiskunnassa usein vaikutusvaltaisia.

    Kun nyt puhun historiasta, liikun ajassa ennen viime vuosisadan puolta väliä. Viime vuosikymmenet luen siihen nykyisyyteen, mitä muut esitelmät käsittelevät.

    Suomalainen yliopistolaitoshan laajeni 1960-luvulla valtavasti, niin alueellisesti kuin opettajien ja opiskelijain lukumäärän osalta. Mutta sitä ennen oli muodostunut se kuva yliopistosta ja professorista, mikä sitten heijastui uusiinkin korkeakouluihin. Esitykseni joutuu siten liikkumaan vanhan Turun Akatemian ja myöhemmän Helsingin yliopiston piirissä.

    Eurooppalainen yliopistolaitos tunnetusti syntyi sydänkeskiajalla. Opetus ei silloin vielä ollut varsinaisesti ammattimaista. Professori määrätyn oppialan korkeinta opetusta antavan opettajan nimenä vakiintui vasta 1500-luvulla.

    Suomessa yliopistoelämä virisi Turun Akatemian aloittaessa toimintansa vuonna 1640. Sen perustamisvaiheessa esitetyt näkökohdat valaisevat kuvaa niin yliopiston kuin professorien tehtävistä. Akatemian perustamisasiakirjoihin merkittiin 1637 kreivi Per Brahen lausunto, jolla tuli olemaan ratkaiseva merkitys hankkeen läpimenolle.

    Suomeen kenraalikuvernööriksi lähtevä kreivi antoi lausunnossaan kuvan, että suomalaiset ovat vielä barbaareja, yksinkertaista kansaa, jota välttämättä on opetettava. Perustamisjuhlassa 1640 hän totesi, että suuriruhtinaskunnan pellot olivat tulvillaan viljavuutta, karja ylitsevuotavan runsasta, vedet täynnä kalaa ja metsät villieläimiä sekä muuta hyödyllistä. Kansa oli hedelmällistä ja ahkeraa, jos sai elää rauhassa. Mutta mieleltään se oli juroa, eivätkä tavat kaikkialla taltutettuja. Sivistyksen tietä sekä maanviljelys että monenlainen käsityö ja teollisuus kuitenkin kehittyisivät.

    Yliopisto siis perustettiin, jotta barbaariset suomalaiset sivistyisivät ja maan talous kehittyisi. “Kolmas tehtävä” oli heti mukana. Vaikka Kreivin sanoissa on yhtä ja toista edelleen pätevää, mietin niitä lukiessani aikojen muuttumista. Siinä suuressa taistelussa, mitä 40 vuotta sitten käytiin Itä-Suomen yliopiston sijoituspaikasta, käytettiin miltei kaikkia muita argumentteja, mutta kukaan ei koskaan perustellut Kuopion, Joensuun tai Lappeenrannan paremmuutta sillä, että savolaiset tai pohjoiskarjalaiset ovat niin barbaareja, että he sivistyäkseen tarvitsevat yliopiston.

    Turun Akatemian avajaisissa kiitospuheen kenraalikuvernöörille piti filosofisen tiedekunnan dekaani, professori Michael Wexionius (1609-70). Hänen barokin akateemisella mahtipontisuudella pitämänsä puheen loppurukous ansaitsee nyky-yliopistossakin siteerauksen:

    Salli Sinä oi ikuinen Jumala, että tätä Turkulaista Akatemiaa ylistettäisiin koko maailmassa kuin Kreikkalaisten Ateenalaista; että se Teologisissa opinnoissa olisi Wittenbergin, Helmstedtin ja Rostockin veroinen. Ettei se Lainopin opinnoissa jäisi Marburgin, Altdorfin, Leipzigin tai Jenan jälkeen. Että se Lääketieteellisessä tiedekunnassa vastaisi Padovaa, Strasbourgia ja Pariisia. Että se filosofian puhtaudessa kilpailisi kaikkien näiden ja muiden mainitsematta jääneiden kanssa.

    Vertauskohteet vastasivat nykyajan yliopistorankingien top ten -ryhmää. Ajan korkein akateeminen taso asetettiin tavoitteeksi.

    Neljä vuotta myöhemmin professori Wexionius julkaisi yliopistolaitosta tarkastelevan teoksen. Siinä hän totesi, että akatemia-sana johtuu sanoista acas joka tarkoittaa lääkettä ja demos, joka tarkoittaa kansaa. Siitä seuraa, että “akatemiat kansanlääkkeinä puhdistavat kansan tietämättömyyden sumusta”. Wexionius jatkoi: “Akatemian tarkoitus ja päämäärä on Jumalan ja luonnon tuntemus ja kunniallinen toiminta”. Ne ovat kansan, siis yhteiskunnan lääke ja parannuskeino. Ne valtiot, joissa yliopistot kukoistavat, elävät kauimmin.

    Wexionius tarttui myös palkkakysymykseen. Hän totesi, että professorien palkkojen ei ainoastaan tule riittää heidän elantoonsa, vaan niiden tulee myös korottaa heidän kunniaansa. Palkkoja piti voida korottaa, “jotta helpommin siihen tehtävään voitaisiin kiinnittää oppineita ja eteviä miehiä”. -- Siinä asiassa Professoriliitto varmasti on samoilla linjoilla kuin arvon virkaveli Wexionius kolme ja puoli vuosisataa sitten.

    Komeat olivat siis tavoitteet. Yliopiston perusidea oli ymmärretty niin hyvin, että meidän päiviemme rehtoreillakin olisi oppimista. Mutta tavoitteet jäivät unelmiksi pitkiksi ajoiksi. Virkamieskoulutus tosin pääsi hyvään alkuun. Suuri saavutus oli opettajakunnan, akateemisen koulutuksen ja opiskelijain kotimaistuminen. Mutta Akatemia jäi sisäänlämpiäväksi seuraavalle vuosisadalle asti. Kansainväliset yhteydet kapenivat ajasta, jolloin maan nuorukaiset olivat suorittaneet opintonsa ulkomailla.

    Tämän ongelman huomasi myös varakansleri, piispa Johannes Gezelius. Kansleri Per Brahelle vuonna 1667 lähettämässään kirjeessä hän pohti erään teologian professuurin täyttämistä seuraavasti:

    “Hyvä ruotsalainen mies, joka ei olisi vain kunnollisesti oppinut, vaan myös jonkin verran maailmaa nähnyt, olisi toivottavin, sillä täällä on tuskin hyötyä niistä, jotka ovat täällä syntyneet, täkäläisessä koulussa ja yliopistossa varttuneet, ja tuskin ovat enempää nähneet kuin Turun linnan ja tuomiokirkon.” -- Ajankohtainen on kunnon piispan ohje tänäänkin.

    Professorin päätehtävä oli opetus. Se oli sekä julkisia luentoja että yksityisten kollegioitten pitämistä. Edelliset olivat maksuttomia, jälkimmäiset maksullisia. Niiden pitäminen riippui sekä professorien innokkuudesta ja velvollisuudentunnosta että opiskelijain ilmoittautumisesta ja varallisuudesta. Ne pidettiin professorin kotona. Toinen tulolähde olivat julkiset väitökset. Professori sai väittelijältä maksun tilaisuuden johtamisesta ja väitöskirjan ohjaamisesta -- usein myös sen kirjoittamisesta

    Julkista opetusta professorin tuli antaa yksi luento joka maanantai, tiistai, torstai ja perjantai. Keskiviikot ja lauantait oli varattu väittelyille. Siinä oli siten se viiden tunnin opetusvelvollisuus, joka säilyi viime vuosikymmenelle, kokonaistyöaikaan saakka.

    Statuutit määräsivät varsin tarkasti millaisia kursseja kunkin oli opetettava. Ne oli kirjoitettu vastustamaan keskiajan skolastista opetustyyliä. Varoitettiin käyttämästä kokonaisia tunteja pelkästään kommentaareihin. Professorin tuli esittää asiansa keskitetysti. Luentojen päämuotona tuli olla hyviksi todettujen ja yleensä jo statuuteissa määrättyjen teosten lukeminen ja selittäminen. Helsingin yliopiston historiassaan Matti Klinge korostaa, että “itse opetuksen idea painottui keskeisten asioiden ymmärtämiseen enemmän kuin erillisten tietojen noukkimiseen ja talteen saamiseen”.

    Tärkeän tehtävän antoi 1643 annettu säädös, että ylioppilaat oli maakunnittain asetettava professorien valvontaan. Heidät jaettiin virallisesti osakuntiin. Osakuntalaitoksen tärkeimpänä tehtävänä oli ylioppilaitten opintojen ja tapojen valvonta. Konsistori toimi myös tuomioistuimena. Sen päätöksiä varten yliopistolla oli oma vankila.

    Rehtorin tehtävää hoiti kukin vuorollaan vuoden. Vasta 1828 siirryttiin kolmeksi vuodeksi valittuun rehtoriin.

    Suurta Pohjan sotaa edeltäneen ajan professuuri oli selkeästi opetusvirka. Kuten jo mainitsin, statuuteissa oli määrätty ne teokset, joiden mukaan opetusta tuli antaa. Uutta luovaa työskentelyä katsottiin karsaasti. Niinpä rehtori vuonna 1642 muistuttikin, “että jokaisen professorin oli pidettävä huolta siitä, ettei hän esitä mitään uutta siinä tarkoituksessa, että hän näyttäisi tekevän jotakin enemmän ja paremmin kuin muut, sillä siitä aiheutuisi epäilemättä vain epäsopua.

    Tieteellinen kilpailu ei siis rasittanut. Oli pysyttävä tiukasti oikeassa opissa. Mutta tuota 1600-luvun Akatemian henkistä ahtautta paheksuvalle tekee mieli huomauttaa, että näinä viikkoinahan joutui Suomessakin tunnettu tiedemies -- vieläpä pääministerin isä -- oikeusviranomaisten käsittelyyn ja yleisen paheksunnan kohteeksi, kun oli esitellyt vallitsevan valtionuskonnon pyhistä opeista poikkeavia tutkimustuloksiaan.

    Tutkimuksen vapauden osalta tilanne parani Ison vihan jälkeen. Varakansleri ja piispa Witte julisti avajaisissa 1722, että oli siirryttävä vapaan tieteen aikaan ja paneuduttava uusien totuuksien etsimiseen, sillä vanhat eivät enää riittäneet. Mutta tieteen varsinainen legitimaatioperusta oli kuitenkin siitä valtiolle ja kirkolle tuleva hyöty. N.s. vapauden aika kyllä lisäsi tieteitten vapautta, mutta rajansa kaikella. Oikean luterilaisen uskon vastaisia ajatuksia ei saanut esittää, eikä -- mikä oli ainakin yhtä tärkeää -- yhteiskuntaa ja valtiopäiviä ei saanut arvostella. Niinpä professorit varoivat ottamasta missään asiassa kriittistä poliittista kantaa.

    Nyky-yliopistoissa olemme tottuneet siihen, että opetuksen ja tutkimuksen yksikkönä on laitos. Näin ei kuitenkaan ollut ennen kuin vasta kun tultiin 1900-luvulle, ja monissa aineissa vasta sen puolivälin jälkeen. Alunperin yliopiston yksikkö oli professuuri, ja kussakin tieteessä vain yksi. Sen haltijalla saattoi jo Turun Akatemiassa olla apulainen, mistä sitten kehittyi myöhempi apulaisprofessori. Toisin sanoen yhden henkilön professuuri on myöhemmin kehittynyt laitokseksi.

    Jos vapauden ajan professorit varoivat vaarallisten poliittisten kantojen ottamista, se ei merkinnyt yliopiston eristäytymistä yhteiskunnasta. Päin vastoin juuri aika 1740- luvulta 1760-luvulle oli yliopistossa ja tieteessä hyödyn aikakausi. Tiede sidottiin käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Lähes kaikessa toiminnassa keskeiseksi tuli mahdollisimman suuren taloudellisen hyödyn aikaan saaminen.

    Näitä tavoitteita varten Turun akatemiaan perustettiin talousopin oppituoli, haltijanaan Pohjois-Amerikassa tutkimuksiaan tehnyt Pehr Kalm. Mutta kun uusien oppituolien perustaminen tuli kalliiksi, säädyt katsoivat, että merkityksettömiä tulisi lakkauttaa. Turussa sellaiseksi katsottiin runous. Sen professuuri lakkautettiinkin, ja aineen opetus annettiin kaunopuheisuuden professorille. Runouden paikalle saatiin sitten talousoppi. Pian perustettiin myös kemian oppituoli.

    Hyödyn aikakausi vaihtui 1700-luvun lopulla uushumanismin aikakaudeksi. Koko vuosisadan kestäneen alennuskauden jälkeen klassiset kielet ja ihanteet nousivat taas arvostettuun asemaan. Tämä kausi toi myös Henrik Gabriel Porthanin. Hänessä professorista tuli koko aikakauden keskushahmo, puhutaan Porthanin ajasta. Porthan tunsi aikansa uusimmat tieteelliset virtaukset ja yhdisti ne kotimaiseen tutkimusperinteeseen.

    Aika 1770-luvulta Ruotsin vallan loppuun oli Turun akatemian kukoistuskausi. Siellä harjoitettu tutkimus nousi niin humanistisilla kuin luonnontieteellisillä aloilla merkittäväksi koko valtakunnankin puitteissa. Luonnontieteistä on mainittava kemisti Johan Gadolin. Silloin olivat toteutuneet ne toiveet, jotka Akatemiaa perustettaessa oli esitetty.

    1800-luvun alussa Saksassa kehittyi uusi yliopistoihanne. Toteuttajansa Preussin sisäministerin, tunnetun filologin Wilhelm von Humboldtin mukaan sitä nimitetään humboldtilaiseksi. Sen prototyyppinä oli 1810 perustettu Berliinin yliopisto. Tähän asti yliopistot olivat olleet pääasiassa tietoa jakavia ja sivistysperintöä sukupolvelta toiseen siirtäviä opetuslaitoksia. Uudessa uushumanistisen yliopistoihanteen mukaisessa yliopistossa monitieteinen opiskelu tuli korvata syvällisellä perehtymisellä johonkin rajattuun aihepiiriin. Ylioppilaille tuli opettaa tieteellistä ajattelutapaa ja opettajanvirkojen toimenkuvaa. täsmentää.

    Kehitys johti tiedeyliopistoon. Tutkimus tuli opetuksen rinnalle. Uushumanistinen ihanne painotti tieteen ja sivistyksen autonomista asemaa. Samalla yliopistojen kansallinen sivistystehtävä korostui.

    Turun Akatemia oli 1827 siirretty Helsinkiin keisarin määräyksellä, vastoin sen omaa tahtoa. Pääkaupungissa se olisi paremmin viranomaisten valvonnassa kumouksellisia virtauksia vastaan. Mutta paradoksaalisesti juuri pääkaupungissa se sai entistä paljon suuremman merkityksen ja kasvoi todelliseksi mahdiksi yhteiskunnassa. Yliopiston asemaa korosti jo uuden pääkaupungin asemakaava. Sen päärakennus seisoi senaatin veroisena torin toisella laidalla. Turun Akatemian tradition kautta yliopisto vahvisti Suomelle yhteyttä vuotta 1809 edeltäneeseen aikaan ja eurooppalaiseen kulttuuriin.

    Suomessa nouseva kansallismielisyys löysi henkisen perustansa ja toteuttajansa juuri yliopistossa. Suomalainen kansallisen identiteetin perustana oleva ideologia ja ajattelu luotiin juuri siellä. Ja innokkaat kannattajansa se sai opiskelevasta nuorisostaan. Suomen poliittista elämää hallitsi 1800-luvun loppuvuosikymmeninä kielitaistelu. Yliopisto oli keskeinen forum niin suomalaisen puolueen kuin ruotsalaisuusliikkeen synnyssä. Ei tarvitse mainita kuin filosofian professori J. W Snellman ja historian professori G. Z. Yrjö-Koskinen sekä kielitieteilijä A. O. Freudenthal.

    Vakuuttuakseen yliopiston merkityksestä autonomian ajan yhteiskunnassa ei tarvitse lukea tutkimuksia. Riittää pistäytyminen Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajainhuoneen lehtisalissa. Siellä seiniltä katsovat vierailijaa entiset professorit J. W. Snellman, Elias Lönnrot ja Matias Aleksanteri Castrén sekä dosentti J. L. Runeberg. Viime kevääseen asti siellä oli myös rehtori Zacharias Topelius. -- Siis koko kansallisen heräämisen suurmiesgalleria.

    Professorit osallistuivat aktiivisesti politiikkaan säätyvaltiopäivien aikana. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä vuonna 1906 viidennes pappissäädyn edustajista oli professoreita -- säätyhän käsitti myös koululaitoksen. Kun vielä useita oli mukana aatelissäädyssä, joka neljäs yliopiston silloin 64 professorista istui valtiopäivillä. Ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa professorien aktiivisuus jatkui, heissä oli monia sen keskeisistä vaikuttajista.

    Professorit myös organisoivat ulkomaisen mielipiteen maan aseman tueksi sortovuosina. Heistä rekrytoitiin merkittävä osa itsenäistyneen maan ulkomaanedustuksestakin.

    Professoreilla oli huomattava vaikutus, kun suomalaisuusliike lähti tunkeutumaan ruotsinkielisten silloin hallitsemaan talouselämään. Useat professorit vaikuttivat olennaisesti n.s. sinivalkoisen pääoman syntymiseen. He olivat perustamassa Kansallis-Osake-Pankkia, sanomalehti Uutta Suomea, Kustannusosakeyhtiö Otavaa ja vakuutusyhtiö Pohjolaa.

    Itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä professorien vaikutus maan politiikkaan oli hyvin huomattava. Monet kuuluivat hallitusten ykkösketjuun. Puolet pääministereistä ns. ensimmäisen tasavallan aikana oli professoreita -- ja hallituksia oli 22 -- silloinhan hallitusten keski-ikä oli vain vuoden paikkeilla. Ja maassa oli vain yksi hallitus, jossa ei ollut ainoatakaan professoria.

    Kun puhun professoreista politiikan ykkösketjussa, ei kysymys ollut yhdestä tai kahdesta miehestä. Professoripääministereitä oli kaikkiaan seitsemän eri henkilöä, ja neljästä tiedekunnasta. Heistä mainittakoon 20-luvun politiikan voimamies, teologi Lauri Ingman, metsätieteen tutkija A. K. Cajander, rikosoikeuden professori T. M. Kivimäki ja Rooman kirjallisuuden Edwin Linkomies. Jatkosodan pääministeri Linkomies oli yliopistoon palattuaan vielä niin rehtori kuin kansleri.

    Politiikan rinnalla useat professorit vaikuttivat maan kehitykseen oman ammattialansa puitteissa. Voisi mainita lasten terveyden uudelle tasolle nostaneen Arvo Ylpön, hammaslääketieteen ja hammashoidon perustajan Matti Äyräpään, metsien hoidon uusille urille vieneet Cajanderin ja Yrjö Ilvessalon sekä energiapolitiikassa teknillisen fysiikan Erkki Laurilan.

    Ei ihme, että professorien status on monien mielipidemittausten mukaan ollut Suomessa korkea. Hyvä osoitus siitä on professori Heikki Wariksen ja erään amerikkalaisen ammattiveljen keskustelu. Se kertoo myös, että palkka ja status eivät aina korreloi sataprosenttisesti. Heikki Waris oli monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, ja Yhdysvaltain yliopistojen tuntija, myöhempi akateemikko. Joskus viisikymmenluvulla eräs amerikkalainen professori kysyi häneltä, mikä hänen palkkansa oli. Waris vastasi: minun palkkani on puolet siitä kuin Teidän, mutta minun nauttimani arvonanto yhteiskunnassa on kaksi kertaa se kuin Teidän.


    Hyvät kuulijat,

    Mitä siis olisi sanottava professorin tehtävistä historian valossa?

    Itse opetukseen ja tutkimukseen kuuluvat tehtävät ovat säilyneet aika samoina Turun Akatemiasta lähtien. Muutoksia ovat tuoneet opiskelijamäärien paisuminen, muun opettajakunnan syntyminen ja tekniikan antamat mahdollisuudet.

    Suuri muutos on tapahtunut hallinnossa -- kysymysryhmässä johtaja - esimies. Ennen 1960- luvulta alkanutta kehitystä professorit eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta johtaneet yliopiston laitoksia, koska laitoksia ei ollut. Aika ei mennyt rahojen hankkimiseen tutkimusohjelmille eikä laitoksen johtajan osastopäällikön työhön. Emeritus ei voi tätä nykytouhua katsellessaan välttää ajatusta, että jääkö tutkimukselle ollenkaan aikaa. Mieleen tulee, miten joskus vuosisata sitten joku professori virkaanastujaistensa jälkeen totesi: “nu får det vara slut med den där satans vetenskap”. Tällä hetkellä tuntuu siltä että tutkijan professorin viran saadessaan täytyy huokaista: nu måste jag lämna den där härliga vetenskapen.

    Hallintoon kyllä oli osallistuttava. Mutta se tapahtui tiedekuntakollegion jäsenenä. Se velvollisuus seurasi suoraan virasta. Patres academici, varsinaiset professorit, kokoontuivat joka toinen viikko päättämään tiedekuntansa asioista. Kukin edusti tiedettään. Kollegio oli tieteitten, eikä sosiaalisten ryhmien, kokonaisuus. Tällä eri tieteistä vastaavien säännöllisellä kokoontumisella oli todennäköisesti myös tieteidenvälisyyttä edistävä vaikutus.

    Monimutkaisempaa on vastata kysymykseen kolmannesta tehtävästä. Uskallan väittää, että se Suomen yliopisto, joka alkoi Turun Akatemiana ja jatkoi Aleksanterin ja Helsingin yliopistona, on vaikuttanut omaan yhteiskuntaansa enemmän kuin mikään muu yliopisto. Väite koskee toiseen maailmansotaan päättynyttä aikaa. Niin merkittävä oli yliopiston vaikutus kansalliseen heräämiseen, itsenäisyystaisteluun ja itsenäisyyden muotoutumiseen.

    Yliopistolla on siis ollut kolmas tehtävä, ja sen se on hoitanut kunniakkaasti. Mutta siitä tuskin saa suoraa mallia nykypäivään. Tuota kolmatta tehtävää näet toteutettiin tavalla, jota opetusministeriössä tuskin tarkoitetaan. Yliopisto ei vaikuttanut niin, että konsistori, hallitus, olisi päättänyt, että tämä ja tämä yhteiskunnan hanke olisi pantava alulle, nämä ja nämä reformit toteutettava. Itse asiassa juuri tuollainen vaikuttaminen oli kielletty.

    “Kolmas tehtävä” toteutui, jos niin sanoisi, tuottamuksellisesti, professorien aktiivisen osallistumisen kautta. He tekivät sen sekä tietopääomallaan että henkilökohtaisella innostuksellaan ja velvollisuudentunnollaan. Siinä heitä auttoi viran nauttima arvovalta.

    Kolmanteen sektoriin kuului myös professorien vaikutus ylioppilaitten järjestöjen, nimenomaan osakuntien, kautta. Se tapahtui erityisesti osakuntien inspehtoreina. Jos Helsingin yliopistolla oli aikanaan suuri vaikutus yhteiskunnassa, samaa on sanottava sen ylioppilaskunnasta. Sen osakunnissa nuori sivistyneistö omaksui uudet aatteet ja niiden kautta levitti niitä koko maahan.

    Ehkä sallitaan, että otan esimerkin isästäni. Hän johti kolme vuosikymmentä Suomen Kunnallisliittoa, silloiselta nimeltään Maalaiskuntien Liittoa. Hän oli maatalon poika Satakunnasta, ensimmäinen ylioppilas Lapin Kaukolan kylästä -- ja seuraavaa kylä sai odottaa monta vuosikymmentä. Koulu käytiin kortteerissa Raumalla.

    Hän suoritti maisteriopinnot 1920-luvulla yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä, normaalilla vauhdilla. Satakuntalainen Osakunta oli elämän keskipiste. Sen inspehtorina oli slavisti Juuse Mikkola. Yhdessä puolisonsa kirjailija Maila Talvion kanssa inspehtori järjesti osakuntalaisille kulttuurikodissaan Meilahden Laaksolassa osakuntalaisille kirjallisia iltoja, joissa maalta tulleet ylioppilaat saattoivat tutustua taiteen ja tieteen johtaviin nimiin. Nämä illat ja inspehtoriparin luoma idealistinen ilmapiiri vaikuttivat maalaistalon poikaan kautta elämän, vaikka hän toimi käytännön kunnalliselämässä, valtakunnallista etujärjestön johdossa. Osakunta kasvatti elämänuralle ainakin yhtä paljon kuin opinnot, joita hän toki ei moittinut.

    Isä joutui ottamaan palvellukseen suuren määrän akateemisia kansalaisia. Oli mielenkiintoista seurata hänen kriteerejään virkojen täytössä. Opintojen kesken jääminen oli hakijalle tavaton miinus. Mutta aika vähän oli merkitystä sillä, mitä asianomainen oli opiskellut. Kun itse jo olin kotiutumassa yliopistoon, tuo asenne minua hiukan harmitti.

    Kerran kysyin häneltä, että miksi ihmeessä Sinusta opintojen keskeyttäminen on niin raskauttavaa, jos sillä sitten ei ole suurtakaan merkitystä, mitä tiedettä joku on loppututkintoonsa opiskellut. Vastaus oli: tutkinnon suorittaminen osoittaa, että mies pystyy viemään ottamansa tehtävän loppuun. Mutta itse työtehtävänsä hän oppii täällä. Ja kokemusta ylioppilasjärjestöissä hän painotti paljon, usein ohi opintojen. Kun haettiin juristia, osakunnan kuraattorina toiminut varatuomari oli ilman muuta vahvemmassa asemassa kuin se, jolla oli lisensiaatin tutkinto vailla ylioppilasjärjestökokemusta. -- siinäkin siis kolmas sektori vaikutti.

    Edellä kuvailemaani entisajan monitoimiprofessoria, kansakunnan ideologista ja poliittista johtajaa, on nykyisin vaikea kuvitella. Professorit ovat kadonneet politiikasta. Viimeinen professori ministerinä oli Gustav Björkstrand, ja hänenkin pestinsä päättyi jo 1987. Nykyisessä eduskunnassa on kolme professoria. Mutta kukaan heistä ei kuulu ykkösketjuun.

    Syy professorien katoamiseen politiikasta tuskin löytyy professorien laadun heikentymisestä. Syynä on, että itse aika on muuttunut. Yhteiskunta on spesialisoitunut. Politiikka, kuten urheilukin, on muuttunut kokopäivätyöksi. Sitä on eduskunnan jäsenyyskin. Tieteellistä pätevöitymistä professuuriin asti ja kannusten hankkimista virassa ei voi yhdistää siihen tiehen, joka vie poliittiseen johtoasemaan. Toisin oli silloin, kun eduskunta oli koolla paljon lyhyemmän ajan, ja sen kokoontumispaikka Heimola sekä Yliopiston päärakennus ja valtioneuvoston talo muodostivat lähes pihapiirin. Saattoi pitää luennon ja kiirehtiä eduskuntaan, ja välillä olla ministerinäkin. Tiedekään ei kehittynyt niin huimaa vauhtia, että politiikassa touhutessa olisi pudonnut kärryiltä.

    Kunnon professori Wexionius ehkä liioitteli uskoessaan, että yliopistot puhdistavat kansan tietämättömyyden sumusta. Mutta kyllä ne sitä sumua ovat vähentäneet ja näkyvyys on parantunut.

     

    Risto Nieminen:
    Suomalainen tutkimus näkyy maailmalla

    Suomalaisten urheilijoiden menestys jäi hyvin vaatimattomaksi Ateenan olympiakisoissa. Mitalitaulukossa Suomi on sijaluvun 60 paikkeilla 200 osallistujamaan joukossa. Historiallisen huono sijoitus on saanut monet huolestumaan tilanteesta. Huippu-urheilu nähdään lieveilmiöistään ja viihdeteollisista piirteistään huolimatta tärkeänä kansallisen identiteetin ja Suomi-kuvan kannalta.

    Tieteellinen tutkimus on jossain määrin huippu-urheiluun verrattava alue, jolla Suomi kamppailee kansainvälisestä menestyksestä ja näkyvyydestä. Miten Suomi pärjää ?

    Thomson-konserniin kuuluva Institute for Scientific Information (ISI) kerää tietoa maiden tieteellisestä julkaisutoiminnasta. Tieteenalakohtaisten julkaisutietojen lisäksi ISI:n tietokannat kertovat julkaisujen saamista viittauksista, joiden määrää voidaan ainakin karkealla tasolla pitää kansainvälisen julkaisutoiminnan laatuindikaattorina.

    Kymmenvuotiskaudella 1993-2003 suomalaiset tutkijat julkaisivat yhteensä n. 70000 artikkelia vertaisarviokäytäntöä noudattavissa kansainvälisissä tieteellisissä sarjoissa ja lehdissä. Viittauksia suomalaisten tutkijoiden kirjoittamiin artikkeleihin kertyi kymmenkertainen määrä, yli 700000. Näillä luvuilla Suomi sijoittuu julkaisujen määrässä sijalle 24, viittausten määrässä sijalle 19 ja julkaisua kohti laskettujen viittausten määrässä sijalle 17. Jos viimeksi

    mainittuun vertailuun otetaan mukaan vain maat, joilla on vähintään 50000 julkaisua (“high-impact countries”), Suomi sijoittuu sijalle 9. Jos taas julkaisutoiminnan määrä- ja laatuindeksit suhteutetaan väkilukuun, Suomi nousee aivan ranking-listojen kärkisijoille, yhdessä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin kanssa. Kaikkiaan listalla on 148 maata.

    Suomi on siten vahva tieteellisen julkaisemisen toimija, jopa absoluuttisin termein mutta ennenkaikkea kokoonsa verrattuna. Kyseessä on myös laaja-alainen tutkimusaktiviteetti, jonka indikaattoreita eivät yksittäiset suoritukset kovin paljoa heiluttele. Olympiakisoissa muutama mitali saattaa muuttaa taulukkosijoitusta huomattavasti.

    Suomi on eniten siteerattujen “valioliigassa”

    Suomi julkaisee keskimäärin yhden prosentin kaikista maailman tieteellisistä artikkeleista. Aktiivisuus vaihtelee tieteenaloittain. Suomalainen julkaisutoiminta on suhteellisesti vilkkainta ekologian ja ympäristötieteiden alueella, hiljaisinta matematiikan ja kemian alueilla. Eri tieteenalojen laatuindikaattorina voidaan taas pitää viittausten määrää verrattuna alan artikkelien keskimääräiseen sitaatioiden määrään koko maailmassa. Vahvoina suomalaislajeina näkyvät maatalous- ja metsätieteet, fysiikka ja kliininen lääketiede. Huonoimmat vertailuindeksit saavat avaruustutkimus, taloustiede ja immunologia.

     

    Amos Pasternack, emeritusprofessori:
    Professori – tutkija ja opettaja

    Professorikunta on nykyään hyvin laaja ja osittain epäyhtenäinen. On tutkimukseen tarkoitettuja akatemiaprofessorin ja tutkimusprofessorin virkoja. Näiden tehtäviin ei kuulu akateeminen perusopetus, mutta jatkokoulutus kylläkin. Virat sijoittuvat yliopistojen erillislaitoksiin tai yliopistojen ulkopuolelle esimerkiksi valtion sektorilaitoksiin. Näitä en käsittele, vaan keskityn esityksessäni etupäässä tarkastelemaan niitä perinteisiä yliopistojen professuurien haltijoita ja hoitajia, joiden tehtäviin kuuluu toteuttaa laajasti yliopistolain edellyttämiä velvoitteita.

    Yliopistojen tehtävät, uuden tiedon luominen, osaavien ihmisten kasvattaminen isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen ja yhteyksien luominen ympäröivään yhteiskuntaan, määritellään yliopistolaissa, jonka uusi versio on voimassa vajaan vuoden kuluttua. Yliopistomme ovat siis suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä kehittäjiä. Yliopistojen professoreille lankeaa kyseisten tavoitteiden toteutumista ajatellen hyvin laaja ja hyvin erilaisia kykyjä ja taitoja edellyttävä tehtävä. Voidaan syystä kysyä onko inhimillisesti ajatellen mahdollista, että kovin monessa professorissa yhdistyisivät etevä tutkija, hyvä opettaja ja taitava suhdetoiminta-asiantuntija. Vai onko niin, että kyseiset kyvyt ovat yleensä jopa toisensa poissulkevia. Tulevista professoreista vain harvat ovat saaneet ne syntymälahjana. Useimpien on, jos haluavat tehtävänsä hyvin hoitaa, kehitettävä niitä hyvälle tasolle opiskelemalla ja harjoituksella. Jos mielikuva professorista kammioonsa tai laboratorioonsa eristäytyvänä tutkijana, vähän kummallisena originellina ihmisenä on oikea, ei ainakaan yhteiskunnallisten suhteiden kehittäminen tule ensimmäisenä mieleen.

    Se mitä ajattelen professorista tutkijana ja opettajana perustuu 30 vuoden omakohtaisen kokemukseen päätoimisena yliopiston professorina. On siis kokemusta, mutta objektiivisesta näkemyksestä en voi olla varma. Lähtökohtaisesti katson, että esitelmäni otsikon sanajärjestys – tutkija ja opettaja – sisältää tärkeän arvovalinnan. Siinä on kiteytettynä perinteisen sivistysyliopiston idea tutkimuksen ja opetuksen yhteydestä. Se sopii myös modernin yliopistoajatuksen taustaksi – yliopisto on sen mukaan vapaan tutkimuksen ja sen pohjalta toteutetun vapaan opetuksen tyyssija. Semanttisesti käsitettynä tekijää kuvaava otsikon ensimmäinen sana – professori ( alun perin ammattimies, mutta nykysuomessa alan ylin opettaja) – painottaa opetuksen roolia. Yliopistojen asioista keskusteltaessa nousevat tietenkin tutkimuksen edellytykset ja kehittäminen etusijalle. On kuitenkin perusteltua yhä enemmän pohtia myös opetuksen asemaa tässä ideologisesti tärkeässä tutkimuksen ja opetuksen parisuhteessa. Olisi myös tarvetta luoda yliopisto-opetukselle nykyistä paremmat edellytykset toteutua tavalla, joka vastaa ajan käsityksiä oppimisesta. Pelikenttä ei ole tyhjä, sillä varsinkin viime vuosien aikana monet yliopistot ovat sisäisen ja ulkoisen arvioinnin pohjalta tarkastelleet opetustaan ja lähteneet sitä kehittämään.

    Minkälaisia ominaisuuksia pitäisi olla niillä ihmisillä, joita yliopisto on kasvattanut isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen? Ehkä tärkeintä on, että he ymmärtävät vapaan tieteellisen tutkimuksen merkityksen uuden tiedon luomisessa ja kyseenalaistavat olemassa olevan. He ovat sisäistäneet tieteen etiikan tärkeimmän olemuksen eli rehellisyyden, mikä ohjaa heitä missä tietojaan ja osaamistaan soveltavatkin. Heitä luonnehtii avoin mieli, uteliaisuus ja kyky itsenäiseen ajatteluun. Tältä pohjalta nousee uusien ideoiden rohkea testaaminen, tavallaan tieteen harppauksenomaisen edistymisen edellytys. Kiteytettynä on kyse kriittisestä ja itsenäisestä ajattelusta; myös tieteellisen ajattelun ja ammatillisen osaamisen yhdistämisestä.

    On tärkeätä ymmärtää ja hyväksyä yliopisto-opetuksen erityispiirteet. Edellä tuli jo korostettua, että kaiken opetuksen on perustuttava tutkimukseen. On siis ilmeistä, että tutkijalla on tässä mielessä luonnostaan lankeava tehtävä, mutta vaarana on, että rakkaus omaan yleensä melko suppeaan alaan voi estää avaramman näköalan välittämistä opiskelijoille.

    Toinen yliopisto-opetuksen erityispiirre on, että oppijat ovat aikuisia, joilla on jo paljon pohjatietoa ja ennakkokäsityksiä. Elämänkokemus voi olla vähäinen ja useimmiten puuttuu selkeä kuva tulevan työn kehyksistä ja professiosta. Tiedollisten tavoitteiden ohella on siis muitakin tärkeitä asioita, jotka olisi otettava huomioon opintojen yhteydessä. Oppimisen tavoitteena on kyky ymmärtää ja soveltaa uutta tietoa. Opiskelijan on opittava ajattelemaan, ei vain toistamaan annettua tietoa. Tämän vuoksi opiskelijan on muodostettava itselleen uusia tiedon rakenteita, jotka ovat hänelle mielekkäitä ja merkityksellisiä. Uusi tieto rakentuu vanhan päälle ja oppijalta vaaditaan tiedon aktiivista työstämistä. Puhutaan konstruktivistisesta näkökulmasta oppimiseen. Tieto on myös merkityksensä ja soveltuvuutensa osalta voitava sijoittaa siihen maailmaan johon se kuuluu. Lääketiede on hyvä esimerkki alasta, jossa käytännön toiminta on moniammatillista yhteistyötä; tarvitaan siis yhteisen tiedon oppimista aidossa ympäristössä.

    Käytännössä se tarkoittaa, että annetun tai jaetun opetuksen sijasta tulisi käyttää aktivoivia oppimismenetelmiä, joissa erilaisilla opiskelijoiden suorittamilla tehtävillä on keskeinen sija. Tätä periaatetta on mahdollista toteuttaa erilaisissa oppimisympäristöissä, ehkä parhaiten pienryhmissä, mutta myös luennoilla. Hyvä luento on inspiroiva ja mieleenpainuva kokemus, mutta yksisuuntainen luennoiminen ei taida tuottaa juuri lainkaan sisäistettyä tietoa kotiin vietäväksi. Ajattelu- ja päättelytehtävien kautta kehitetään ajattelua. Tiedon soveltamista puolestaan kehitetään oikeassa käytäntöä vastaavassa ympäristössä. Opiskelijoiden itseohjautuvuus ja omaehtoinen tiedonhaku on keskeisellä sijalla. Varsinkin nopeasti kehittyvillä tieteenaloilla, joissa tieto karttuu ja vanhenee pikavauhtia, professoreilla saattaa olla sellainen harha, että he parhaiten hoitavat opetustehtävänsä kun kertovat opiskelijoille luennoilla kaiken minkä tietävät. Tärkeämpää olisi ydinainestiedon tunnistaminen ja opiskelijoiden valmentaminen aktiiviseen tiedonhakuun ja sen kriittiseen arviointiin.

    Hiljaisen tiedon välittyminen mallioppimisen kautta on tärkeä elementti, joka asettaa professorin erityisen vastuulliseen asemaan. Omakohtaisia kokemuksia on sekä hyvistä että huonoista malleista. Uskon, että molemmat voivat olla opiskelijalle yhtä hyödyllisiä. Opettajien ja opiskelijoiden välinen välitön ja kollegiaalinen suhde auttaa jälkipolven sosiaalistumisessa. Lääketieteellisissä tiedekunnissa on tässä pitkä perinne.

    Opiskelijat tulisi myös ottaa varhaisessa vaiheessa mukaan tutkimukseen ryhmien tasavertaisina jäseninä. Käsittääkseni tämä perinne on toiminut lääketieteellisissä tiedekunnissa hyvin ja turvannut suhteellisesti laajan nuoren tutkijapolven rekrytoinnin. Tällä hetkellä on niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vaikeuksia rekrytoida lääkäriksi opiskelevia tai nuoria tutkinnon suorittaneita lääkäreitä lääketieteelliseen tutkimukseen. Enemmän tutkijoita tulee luonnontieteellisen perustutkinnon suorittaneista. Syitä on useita, joista epävarma tulevaisuus varmasti on yksi tärkeimmistä. Taustalla näen yliopistosairaaloiden muuttumisen akateemisen kliinisen tutkimuksen tyyssijoista tulosta tuottaviksi terveystehtaiksi. Siitä ympäristöstä nuoren on vaikea löytää akateemisen uran tehnyttä opettajaa samastuksensa kohteeksi.

    Tuskin kukaan kieltää, että opetus ja sen kehittäminen ovat yliopistoissa yleensä olleet toissijaisia tutkimukseen tehdyn panostuksen rinnalla. Syitä on useita, ja ne on useimmiten helppo ymmärtää joskaan eivät välttämättä aina hyväksyttäviä. Ensinnäkin perinteistä suhtautumista opetukseen välttämättömänä pahana, joka häiritsee tutkimustyötä ottamalla siltä aikaa, on vaikea katkaista. Resurssien ollessa rajallisia tehdään ensisijaisesti sitä mistä tulee kunniaa ja kiitosta. Kun professorin virkaan tullaan käytännössä yksinomaan tieteellisten ansioiden perusteella, ei ole odotettavissa, että virassa oleminen muuttaisi kiinnostuksen kohdetta.

    Kun tutkimuksen pitkäjänteinen jatkuminen on enenevästi turvattava ulkopuolisella kilpailutetulla rahoituksella on ymmärrettävää, että tutkimukseen on panostettava ja apuraha-anomuksiin on käytettävä paljon aikaa. On mielenkiintoista todeta, että hiljan kaksi hyvin erilaista huippututkijaa käyttivät samantapaiset puheenvuorot. Akatemiaprofessorina toimiva molekyyli- ja syöpäbiologi Kari Alitalo kiinnitti Helsingin Sanomien haastattelussa huomiota siihen kuinka paljon tehokasta työaikaa on käytettävä tutkimuksen rahoituksen hankkimiseen. Suurimpana harmina hän pitää rahoituksen kangistumista: vaaditaan pitkän ajan suunnitelmia ja niiden noudattamista vaikka tutkimuksessa tehdyt yllättävät havainnot voivat viedä sitä aivan uuteen suuntaan. Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola puolestaan ihmetteli Aamulehdelle antamassaan 70-vuotispäivänsä haastattelussa sitä kuinka nyt yliopistolla kaikki puhuvat rasittuneina tutkimussuunnitelman teosta. Yhä harvempi kertoo, että on saanut tutkimuksen valmiiksi ja että on saanut niitä ja niitä tuloksia. Tutkimus ohjautuu hänen mielestään liikaa rahoituksen myötä, joka yhä enemmän on hankittava ulkopuolelta. Eskolan mielestä tutkimuksen pitäisi johtaa tutkijaa ideasta ja aiheesta toiseen. Nyt tutkija tekee työn ja alkaa miettiä uutta aihetta, johon saisi rahoitusta. Edellistä tutkimusta ei ehdi kunnolla analysoida , eikä voi rauhassa miettiä tulosten merkitystä. Nämä puheenvuorot heijastavat käsittääkseni aika hyvin sitä ilmapiiriä mikä yliopistoissa tällä hetkellä vallitsee. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä kaikki uhkaa tutkijan luovuutta ja tutkimuksen iloa. Kun tähän vielä lisätään se työ mikä on tehtävä ulkopuolisen rahoituksen kanavoimiseksi ja sen oikeudellisuuden turvaamiseksi ja eettisten toimikuntien edellyttämien velvoitteiden täyttämiseksi, voi kulua vuosi tai kaksi ennen kuin suunniteltuun tutkimukseen voidaan ryhtyä.

    Tutkimustyö on kiehtovaa ja jännittävää, luovuuden kaipuuta toteuttavaa, kunnian ja palkitsevuuden kautta potentiaalisesti huumaavaa. Tutkimustyön tuloksia on helpompi mitata kuin opetustyössä saatuja tuloksia. Kiitoksen saaminen on todennäköisempää tutkimustyön tuloksista kuin opetussuorituksesta. Mutta professoreiden tulisi ehkä yrittää nähdä voimavarana opiskelijan ja opettajan välisen vuorovaikutuksen. Opettaminen on vaikeata jos sen oikein haluaa taitaa. Kyse on useinkin itsensä likoon panemisesta. Pelko siitä, että tietämättömyys, avuttomuus tai kyvyttömyys välittää tietoa paljastuisi voi olla raskas taakka. Olisi hyvä muistaa, että nöyryys on tässäkin niin kuin vaatimattomuus: se pukee ja saa myötätuntoa osakseen. Opettamisen taito ei ole myötäsyntyistä, vaan sen saavuttaminen edellyttää kouluttautumista, oppimisteorioiden omaksumista ja usein ajattelun ja omien asenteiden muokkaamista uuteen uskoon.

    Aika tavallista on, että professori on halukkaampi ottamaan hallintotehtävän kuin kehittämään oman alansa yliopisto-opetusta. Ehkä tuntuu jotenkin siltä, että hallinto häiritsee vähemmän tutkimusta kuin opetus. Totuus on useimmiten aivan toinen. Mutta voihan olla, että hallinnossa toimiminen tuo oman alan tarpeisiin lisää resurssia, vaikka epäilen ettei tämäkään yleensä toteudu. Päinvastoin, omien etujen hoitaminen katkaisee kyllä yleensä hallintouran lyhyeksi.

    Vielä koskettelen asiaa, joka laajemmin tarkastellen liittyy tutkimus- ja oppimisympäristöön. Rauhallinen ja harmoninen ympäristö, jossa myös henkilösuhteet ovat kunnossa, on olennaisen tärkeä, kun ajatellaan uusien ideoiden syntyä ja opettajien ja opiskelijoiden hedelmällistä vuoropuhelua. Mutta onko tulosjohtaminen myötäjäisineen tullut yliopistoon nakertamaan tätä perustaa? Miten tulokseen tuijottaminen soveltuu yliopistoideologiaan? Yliopiston tutkimuksen ja opetuksen kytkeminen tulokseen on ilman muuta ongelma. Herää paljon kysymyksiä. Miten voidaan yhdistää toisiinsa tavoite nopeasti syntyvistä tuloksista ja vapaa tutkimus, joka pohjautuu monipuoliseen ajatteluun ja sen edellyttämään rauhallisen ilmapiirin? Onko mitenkään mahdollista, määritellä tutkimuksen välittömästi näkyvän tuloksen merkitystä pitkällä aikavälillä edes vertaisarvion pohjalta? Tai ehkä juuri vertaisarvio tekee sen erilaisista inhimillisistä syistä johtuen mahdottomaksi. Kun tiede etenee sattuman harppauksin, tärkeintä on ilmapiiri, jossa uutta voi syntyä. Tarvitaan samassa tilassa toimivia, mutta eri tavoin ajattelevia lahjakkaita ihmisiä – paljon puhuttu kriittinen massa - uusia ideoita ja uutta tietoa luomaan ja keksimään suuria asioita. Opettamisessakin voi olla liian kova vauhti. Ei taida olla viisasta pitkällä tähtäimellä pakottaa kaikkia opiskelijoita suorittamaan tutkintonsa tietyssä määräajassa, vaikka siihenkin on perusteensa. Oppiminen ja tiedon sisäistäminen vaatii aikaa ja sellainenkin on sallittava

    Lopuksi totean, että en osaa ennustaa miltä näyttävät yliopistoprofessorin tehtävät 10-15 vuoden kuluttua. En osaa vastata siihenkään miten hyvin yliopistot voivat jatkossa vaalia tutkimuksen ja opetuksen yhteyttä korostavan idean toteutumista. Voi olla, että yhteiskunnan rakenteita ja toimintoja koskettavat muutokset edellyttävät yliopistojen sopeutumista uudenlaisten koulutusohjelmien tuottamiseen. Oli niin tai näin, yhteiskunta tarvitsee ammattilaisia, jotka eivät ole elämälle vieraita. Opetuksen kehittäminen ja oppimisen edellytysten luominen tulee siksi olemaan entistä tärkeämpää. Käytännön ratkaisu saattaisi olla luoda yliopistoihin ansioitumisputket, joissa vankan tutkijakokemuksen omaavat voisivat halutessaan tehdä uraa opetuksen alalla. Ryhmässä tai oppialalla voisi siis olla rinnan ja yhteistyössä tutkimusprofessoreita ja opetusprofessoreita.

     

    Satu Lähteenmäki:
    Professorijohtajan tärkein työkalu on terve itsetunto

    Takana ovat ne ajat, jolloin professorin tärkein tehtävä oli oma tutkimustyö. Nykypäivän professori on oman oppiaineensa toimitusjohtaja, jonka kontolla on sekä oman tieteenalan eteenpäinvieminen ja kaikkinainen edistäminen että henkilöstön hyvinvointi.


    Etenkin yhden professorin oppiaineessa johtaja kantaa vastuuta sekä tieteenalastaan että hallinnosta. Ihmisten ja resurssien hankinta ja ylläpito ja akateeminen sisällöntuotanto eli opetuksen ja tutkimuksen suunnittelu ja ylläpito kulkevat arjessa käsi kädessä, mutta vetävät joskus konkreettisesti eri suuntiin.

    Surutyötä, oman arvon ymmärtämistä ja yhteispeliä

    - Tärkein professorijohtajaa arjessa kantava ominaisuus on terve itsetunto, tiivistää johtamisen ja organisoinnin professori Satu Lähteenmäki. Akateemisen johtajan päivittäin hallittava pelikenttä on poikkeuksellisen laaja ja monihaarainen. – Akateemiset johtajat valitaan tehtäviinsä pääasiassa muiden kuin johtajanominaisuuksiensa perusteella. Niin toimitaan usein yrityselämässäkin, jossa parhaat asiantuntijat valikoituvat yleensä johtajantehtäviin. Onnistuakseen akateemisen johtajan on oivallettava, kuinka hänen roolinsa muuttuu. Tutkijan identiteetti siirtyy sivuun johtajuuden tieltä.


    Muutos on monelle iso mentaaliharppaus. Et olekaan enää automaattisesti “viisain omalla asiantuntemusalueellasi”. Olet kuitenkin tärkein, jos pystyt luomaan onnistumisen edellytyksiä työyhteisösi muille jäsenille. Hyvä johtaja kestää muutoksen ja ymmärtää oman arvonsa uudessa tilanteessa. – Omasta aktiivisesta kokopäivätutkimuksesta luopuminen vaatii meiltä professoreilta yleensä surutyötä. Professorilla on kuitenkin jatkossa oikeus odottaa, että tutkimusryhmä huolehtii tiedonhankinnasta ja tuottaa uutta tietoa ryhmän jalostettavaksi. Tässä jalostuksessa ja uuden tiedon markkinoille viemisessä professorilla on taas ryhmän nimekkäimpänä edustajana tärkeä tehtävänsä hoidettavanaan, muotoilee Lähteenmäki.

    Kaksintaisteluista yhteispeliksi

    Ihmisten johtamisessa akateemisella johtajalla on paljon pelissä. Akateeminen työyhteisö koetaan usein poikkeuksellisen repiväksi. Professoriksi tullakseen
    hakijan on voitettava jokainen kisa ja perille päästyään taas opittava häviämään samoissa tiedonhankintakisoissa, eli annettava muiden mennä ohitse. Itsetunnon uudet elementit ja uuden yhdessä tuotetun tiedon esillepanon mekanismit on tiedostettava. Professori ei ole tieteellinen varas esittäessään oman tutkimusryhmänsä tietoa, jonka jalostamiseen hän on osallistunut. Korrekti copy right -käytäntö on kaiken perusta eli viittaukset oikeisiin lähteisiin on muistettava. Yhteinen tiedontuotanto edellyttää myös uudenlaista yhteisöllisyyden kokemusta, joka on monille yksilösuorituksia ihannoineille tieteenaloille ollut vieras.


    Yliopistomaailma on kisailukulttuuriltaan keskimääräistä rankempi ympäristö myös johtajalle. Eri kilpailuasetelmista johtuen johtajalla on usein alaisenaan aiemmin samaan maaliin kirineitä yksilösuorittajia – ehkä myös omia kilpahakijoitaan, jotka pitäisi uudessa tilanteessa valjastaa pelaamaan yhteiseen maaliin. Johtajan on kyettävä pitämään huolta ihmisistä, jotka ovat henkisesti vereslihalla monista syistä ja siksi vaativia johdettavia. Pienen maan ongelmista johtuen takana voi olla myös monia aiempia gradeerauksia, joissa on jouduttu julkisesti arvioimaan toisen tieteellistä panosta. Inhimillinen muisti on tunnetusti pitkä ja se rasittaa yhteistyötä. Vanhoja luurankoja löytyy oppiaineiden kaapeista joskus runsaanpuoleisesti eikä kukaan välttämättä edes muista kaikkien kaunojen syntyhistoriaa. Pitkät työurat lisäävät näiden luurankojen määrää ja akateemisiin työyhteisöihin hiipinyt pakkotahtisuus lisää hankalasti poistettavaa kollektiivisen riittämättömyyden tunnetta.


    Pitkien työurien vastapainona on hyvin lyhyeksi jääviä määräaikaisia työuria. Tieteen tekemiseen, opetukseen ja yhteiskunnan moninaiseen palvelemiseen riittävän kriittisen massan synnyttäminen jatkuvasti muuttuvalla pelaajamiehityksellä onkin professorijohtajan arkisia pulmia. Samalla hänen pitäisi pystyä olemaan esimiehenä kunnioitettavissa työyhteisössään ja kannettava hyvin erilaisia ihmisiä henkisesti.

    Tuloksen puute ei vie ulos – eikä tulos tuo aina palkintoa

    Ei-tuotannollisen, tutkimuksen ulkopuolisen työn määrä on moninkertaistunut professorin arjessa ja tuottanut paljon pakkotahtisuutta ja uutta hallinnollista työtä, jota kukaan ei haluaisi tehdä, jos voisi vapaasti valita. Omat lisänsä tuo yliopistoihin istutettu tulosjohtaminen, joka on toteutunut puutteellisena. Tavoitteita kyllä asetetaan ja niiden toteutumista mitataan, mutta tuloksesta ei aina voida palkita eikä myöskään sen puute vie ulos pelikentältä. Johtajan kontolle jää monenlaista arviointia ja mittaamista.
    - Varovainen siirtyminen uuteen palkkausjärjestelmään on kuitenkin oikea suunta, vaikka siihen liittyvä arviointityö onkin vaativaa eikä houkuta juuri ketään. Toiminnan suuntaamiselle tulospalkkaus on kuitenkin positiivinen asia, valitettavasti kannusteosan suuruus on toistaiseksi vain olematon. Palkkapottiin täytyisi saada tuntuvasti lisää jaettavaa, että se tarjoaisi todellisia kannustemahdollisuuksia ja auttaisi myös kilpailemaan yksityissektorin kanssa. Tulospalkkio on kuitenkin tulosohjauksen välttämätön edellytys ja meidän on opittava sen kanssa elämään nyt kun mahdollisuus siihen viimein on tulossa, vaikkakin puutteellisena, kannustaa Lähteenmäki.

    Mistä tukea esimiestyöhön?

    - Professorijohtajan elämää helpottaisi aika ajoin taattu riittävän pitkä sapattivapaa, jolloin esimies voisi ladata akkujaan ja tietovarastojaan omalla tieteenalallaan. Se auttaisi kantamaan myös hallinnollisten velvoitteiden kuormaa. Laitosjohtajuus, joka kehitettiin aikanaan keventämään rinnakkaisten oppiaineiden esimiesten hallinnollista taakkaa, ei monessakaan paikassa ole onnistunut tavoitteissaan ja sitä pitäisi kehittää jotta hallintoportaita saataisiin karsittua. Yliopistojen byrokratiaa pitäisi muutenkin kyetä keventämään. Tarvitsemme lisää joustavuutta yliopistojen arkeen, perää Lähteenmäki.
    Valmista johtajakoulua akateemisille esimiehille Lähteenmäki ei ole löytänyt, sillä jokainen akateeminen ryhmä ja oppiaine on omanlaisensa johdettava. Esimiestyön problematiikkaan sen sijaan voi perehtyä oppimalla ymmärtämään yleisimpiä ihmisten johtamisen sudenkuoppia. Ratkaisukeskeiset menetelmät auttavat syntyneiden pattitilanteiden aukomisessa ja eteenpäin katsominen voittaa yleensä menneisyyteen jämähtämisen. Tiedon lisääminen organisaatioiden toiminnasta on hyvä asia, mutta ei sellaisenaan vielä tee kenestäkään hyvää johtajaa. Oma johtamistapa on edelleenkin etsittävä kantapään kautta, sanoo Lähteenmäki ja alleviivaa jälleen akateemisen johtajan tervettä itsetuntoa, sillä huonommuuden ja epäonnistumisen kokemus säteilee väistämättä johdettavaan yksikköön. Kokemus onnistumisesta auttaa jokaista johtajaa kantamaan omat puutteensa ja näkemään alaistensa onnistumisen arvon myös omalle työlleen.


    Teksti: Tuula Vainikainen

    Mauno Kosonen:
    Professori ja kolmas tehtävä


    Yliopistot ovat saaneet uudessa yliopistolaissa ns. kolmannen tehtävän, joka voidaan tulkita yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi (YVV). Pikemmin kuin tehtävä, varsinkaan uusi, se on lakitekstinkin mukaan näkökulma, joka yliopistojen tulee ottaa huomioon. Lain mukaan “Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

    Yliopistojen ns. kolmannen tehtävän sisältö on valtakunnallisestikin vasta vähitellen muotoutumassa, niin Helsingin yliopistossakin. Edelleen mietitään, mikä on se lisä yliopistojen normaaliin toimintaan, jota lakitekstin täydennyksellä halutaan erityisesti korostaa? Usein se on tulkittu velvoitteeksi osallistua entistä voimakkaammin yhteiskunnan alueelliseen kehittämiseen, mutta pitääkö se sisällään muitakin lisävelvoitteita?

    Mielenkiintoista on pohtia sitäkin, mitä käytännössä tarkoittaa se, että yliopisto toimii vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Miten tämä velvoite jakautuu esimerkiksi eri henkilöstöryhmien kesken? Tuskin on ajateltu riittävän, että rehtori pitää yhteyttä ympäröivään yhteiskuntaan tai se, että opiskelijat ja nuoremmat tutkijat askartelevat opinnäytetöissään elävästä elämästä hankittujen aineistojen kanssa. Ilmeisesti lakia säädettäessä on ajateltu, että velvoite koskee koko yliopistoyhteisöä, sen kaikkia toimia ja toimijoita. Kokemuksesta kuitenkin tiedetään että kaikkien tehtävä ei välttämättä ole kenenkään tehtävä ja pahoin pelkään, että vastuu tästä lakisääteisestä lisäpainotuksesta yliopistojen normaalirutiineihin, tulkittiinpa sen sisältö miten tahansa, lankeaa viime kädessä professorikunnan harteille.

    Tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus

    Vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa on sisältynyt yliopistolliseen tutkimukseen sen syntymisestä lähtien. Tarve vuorovaikutukseen on kasvanut voimakkaasti viime aikoina. Syynä tähän on ollut tutkimusrahoitusrakenteen muutos ja julkisen vallan tiukentuneet tuloksellisuus- ja tehokkuusvaatimukset. Myös yhteiskunta- ja elinkeinorakenteen muutos ovat lisänneet tieteellisen tutkimuksen merkitystä ja yhteiskunnan eri toimijoiden kiinnostusta sen hyödynnettävyyteen.

    Yliopistojen odotetaan toimivan entistä voimakkaammin innovaatioiden synnyttäjänä, harjoittavan tutkimusta erityisesti strategisesti tärkeillä teknologian ja talouden aloilla ja käsittelevän yhteiskunnallisten muutosten mukanaan tuomia ongelmia. Tämä kaikki edellyttää kiinteää vuorovaikutusta eri toimijoiden kanssa, mutta ei vielä takaa tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuutta. Se edellyttää paitsi tutkimustulosten sisällöllistä relevanssia myös onnistumista tiedon siirrossa mahdolliselle hyödyntäjälle, jolla tulisi lisäksi olla riittävä kyky tiedon hyödyntämiseen. YVV:n näkökulmasta tutkimukseenkaan perustuva tieto sinänsä ei vielä hyödytä ketään, vaikka se olisi julkaistunakin olemassa.

    Tutkimuksen vaikuttavuus ilmenee ainakin kolmella tavalla. Yliopistollista tutkimusta voidaan hyödyntää 1) tutkimuksessa, mikä kuuluu tieteellisen tutkimuksen luonteeseen, 2) opetuksessa, käsittäen kaikki koulutuksen tasot perusopetuksesta tieteelliseen jatkokoulutukseen ja aikuiskoulutukseen saakka, mukaan luettuna oppikirjojen tuottaminen ja 3) kaupallisesti, elinkeinoelämän toimijoiden välityksellä. Varmaan on muitakin tapoja olemassa. Tieteellisen tutkimuksen vaikutusten todentamista vaikeuttaa se, että usein ne ovat epäsuoria ja syntyvät hyvinkin pitkällä aikavälillä.

    YVV:n haasteita tutkimuksen näkökulmasta on mm. tasapainoilu erilaisten yhteiskunnassa ilmenevien intressien välillä. Akateemiset intressit eivät aina käy saumattomasti yhteen valtiovallan, yritysmaailman tai kansalaisyhteiskunnan odotusten kanssa. Voimistuva kilpailu rahoituksesta saattaa johtaa siihen, että edellytykset tutkimuksen tekemiseen yleensä ja erityisesti kaupallisesti hyödynnettävissä olevan tutkimuksen tekemiseen vaihtelevat suuresti tieteenaloittain. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että yliopistollisen tutkimuksen tekemisestä vastaavat professorit olisivat edustamistaan aloista johtuen lähtökohdiltaan eriarvoisessa asemassa lakipykälän loppuosan noudattamista ajatellen.

    Koulutus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus

    Koulutuksessa YVV alkaa opiskelijoiden rekrytoinnista. Yhä enemmän ollaan yhteydessä myös mahdollisiin työllistäjiin tekemällä tunnetuksi edustamiensa tutkintojen sisältöjä ja valmistuneiden osaamista sen turvaamiseksi, että omat kasvatit pääsevät valmistuttuaan kiinni työelämään. Yhteistyötahoina ovat mm yritykset ja muut työnantajat, tutkimuslaitokset, ammattijärjestöt ja – liitot, ministeriöt ja alumnit.

    Myös koulutuksen osalta YVV on tasapainoilua ympäröivän yhteiskunnan ja yliopiston omien intressien välillä. Miten suhtautua silloin tällöin esiin nouseviin akuutteihin tarpeisiin kouluttaa nopeasti lisää ihmisiä tietylle alalle tilapäisellä lisäresurssoinnilla? Miten varmistaa, etteivät nämä tilapäiset käytännöt pääse muodostumaan vallitseviksi, jolloin yliopistolliseen koulutukseen oleellisesti liittyvä pitkäjänteisyys vaarantuu. Tämäkin koskee mitä suurimmassa määrin professorikuntaa.

    Koulutuksen puolella isona haasteena on kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääminen. Opetuksen kehittäminen edellyttää sitä ja lisäksi Suomi tarvitsee myös kansainvälisiä osaajia kilpailukykynsä turvaamiseksi. Bolognan prosessin tavoitteena oleva yhteinen eurooppalainen korkeakoulutusalue tulee työllistämään suomalaistakin professorikuntaa lähivuosina varsin merkittävästi.

    Kansallisen vuorovaikutuksen lisäämisessä riittää myös tehtävää. Yhteistyö yliopistojen kesken virtuaaliyliopistohankkeessa ja valtakunnallisen JOO sopimuksen käyttöön otossa lisäävät professorienkin työtaakkaa lähivuosina.

    Yliopistojen osallistuminen alueelliseen kehittämiseen

    Yliopistojen rooli alueellisessa kehittämisessä on ollut esillä OPM:n tuottamissa asiakirjoissa jo muutaman vuoden ajan. Tuorein on OPM:n asettama velvoite yliopistoille ja ammattikorkeakouluille uusia niiden parin vuoden takaiset yhteiset alueelliset kehittämisstrategiat ensi syksyyn mennessä. Aluestrategioiden tulee olla vähintään maakuntatasoisia, mielellään maakunnan rajat ylittäviäkin. Tehtävä koskee sekä emoyliopistojen että sivutoimipaikkojen sijaintimaakuntia ja erityisesti sitä on korostettu yliopistokeskuspaikkakunnilla, joilla urakkaan osallistuu useampia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Helsingin yliopistolle tämä toimeksianto merkitsee osallistumista aluestrategioiden päivittämiseen vähintään 11 maakunnan alueella, mielellään useammankin.

    Myös erillislaitosten ja verkostojen toiminta on viime kädessä professorikunnan vastuulla. Professorit toimivat laitosten ja verkostojen johtajina ja osallistuvat niiden hallintoelimiin, joissa usein on myös ympäröivän yhteiskunnan edustajia. Ainakaan nämä professorit eivät voi välttyä yhteiskunnalliselta vuorovaikutukselta yliopistotehtävissään.

    Professori ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus

    Se mitä edellä on todettu yliopistojen tehtäväksi tai velvoitteeksi, lankeaa suurimmalta osalta professorikunnan vastuulle. Yksittäisen professorin kohdalla se merkitsee toimenkuvan monipuolistumista entisestään. Enää ei riitä, että vuorollaan osallistuu oman laitoksensa tai tiedekuntansa hallintoon. Nyt edellytetään lisäverkottumista niin yliopiston sisällä kuin sen ulkopuolellakin erilaisten toimijoiden kanssa, niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Yhä harvempi professori voi keskittyä vain sen tekemiseen mitä itse pitää tärkeimpänä, myös muiden intressit pitää ottaa huomioon.

    Perustehtävien hoitamisesta ei ole varaa tinkiä, mutta työtuntejakaan ei ole juuri mahdollisuus lisätä. Erityisesti johtotehtävissä toimiville professoreille tämä asettaa mielenkiintoisen haasteen professorikollegojensa kanssa käymilleen kehityskeskusteluille. Ennen kaikkea haaste kohdistuu kuitenkin laitos-, tiedekunta/osasto- ja yliopistoyhteisöihin, joiden tulisi jaksaa motivoitua tästä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksenkin näkökulmasta – ja professorikunnan asennoituminen tässä on aivan ratkaisevaa.


    (painetun lehden s. 8-19)