Kun pääasiasta näyttää tulleen sivujuonne

Osallistuin tässä äskettäin oman työyhteisöni, eli HY:n kielikeskuksen YT-kokoukseen. Jossakin vaiheessa eräs opettajakollegani totesi, että heidän ryhmänsä kokouksista on tullut raportointi- ja hallintokokouksia. Itse pääasia, eli opetus ja tutkimus, on jäänyt sivuseikaksi. Siihen eräs toinen osallistuja hallintohenkilökunnasta totesi, että pääasiasta on siis tullut sivujuonne. Nyt kokouksen jälkeen olen todennut, että toden totta, he molemmat ovat oikeassa. Oman ryhmäni ja koko laitoksemme kokouksissa käymme läpi ulkoa tulleita ja meille määrättyjä asioita. On uusi kaksiportainen tutkintorakenne, CEF (Common European Framework), Kievi- ja KORU-hankkeet jne. Uskoisin, että jokaisella lukijalla on samankaltaisia uudistuksia käynnissä omassa työympäristössään. Yhteistä näille eri hankkeille näyttää olevan se, että ne määrittävät ja lisäävät työtämme, mutta eivät juuri kosketa omia konkreettisia työtehtäviämme.
Kysyin siis itseltäni, kerkiänkö tehdä varsinaiseen virkaani kuuluvia töitä. Harkittuani kysymystä monelta kantilta, tulin siihen lopputulokseen, että vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että saan pidettyä kohtalaisen hyvällä tasolla opetukseni ja ehdin tehdä pääluottamusmiehen työni, joka muodostaa neljä viidesosaa työajastani. Mutta vastauksen ei-puoli tarkoittaa, että joudun tekemään huomattavan määrän työtä 1 600 tunnin kokonaistyöajan ulkopuolella. Luulenpa, että tämä koskee useimpia opetushenkilökuntaan kuuluvista. Iso työn määrä ei kuitenkaan ole mielestäni pahinta vallitsevassa tilanteessa, vaan se, että en enää koe entistä työn iloa.
Työterveystutkija Fredrik Herzbergin mukaan työn ilo tulee työn sisällöstä. Itse asiassa se, että itse voi vaikuttaa työnsä sisältöön, antaa mahdollisuuden toteuttaa akateemista vapautta. Se antaa myös mahdollisuuden luovaan työhön, joka yleensä akateemisessa ympäristössä on itsessään luovuuden lähde ja siten myös palkitseva tekijä. Mutta mitä tehdä, kun työn sisältöön ei itse voi vaikuttaa? Meitä painavat myös muut tekijät, kuten määräaikaisuudet ja esim. Helsingin yliopistossa yliopistonlehtorien kohdalla pätevyyskriteerien kiristäminen lehtoreihin verrattuna. Tämän kaltaiset tekijät lisäävät työterveystutkija Herzbergin hypoteesin mukaan työuupumusta, joka puolestaan lisää epäsosiaalista käytöstä. Laiminlyömme helposti perheemme ja ystävät, jotka voisivat toimia jonkinlaisina varaventtiileinä. Ehkä ajattelemme niin, että emme halua rasittaa heitä omilla pulmillamme, vai olisiko syynä se, että meillä ei itse asiassa ole heille aikaa? Luulenpa, että kyse on molemmista, mutta olisiko painopiste jälkimmäisessä? Tätä pitäisi kunkin mielessään miettiä.
Mutta mitä voimme tehdä asiantilan korjaamiseksi? Opetushenkilökunnan kannalta tilanne on huolestuttava jo yksinomaan siksi, että ainoa henkilöstöryhmä esim. Helsingin yliopistossa, joka viimeisten tilastojen mukaan on vähentynyt, on opetushenkilökunta. Samalla kuitenkin koko henkilöstön määrä on lisääntynyt ja vielä sitäkin enemmän opiskelijoiden määrä. Tässä tilanteessa on vaikea löytää keinoja ainakaan opetushenkilöstön tilanteen parantamiseksi. Myös Tieteentekijöidenliiton selvityksen mukaan opetushenkilökunta tekee paljon palkatonta ylityötä, mikä on suora seuraus kehityksestä. Keskustelin juuri erään työsuojeluvaltuutetun kanssa, joka kertoi, että TYKY-kuntoutukseen lähetettävät ovat surkeassa kunnossa. Hänen mukaansa näkyy selvästi päältä, että he ovat sekä fyysisesti että henkisesti aivan loppuun kulutettuja. Minusta tämä on karmeaa kuultavaa. Kuulin myös eräästä laitoksesta, jossa lehtorit ensin kantoivat muuttolaatikoita paikasta toiseen ja sitten tekivät uutena tehtävänä inventaarion laitoksen laitteista ja opetukseen liittyvistä välineistä. Tämä samanaikaisesti kun laitoksen opetushenkilökuntaa oli vähennetty ja muuta henkilökuntaa lisätty.
Tätä taustaa vasten kysyn, pitäisikö meidän opettajien tehdä “Bolognat” myös oman työmme suhteen, eli tehdä ydinainesanalyysi omista tehtävistämme. Ehdotan siis tehtävien ydinainesanalyysiä, jonka tuloksena tekemämme työ mahtuisi kokonaistyöaikaan. Tavoitteena olisi, että saisimme tehdä juuri niitä töitä, joihin alkujaan meidät palkattiin. Professorin tehtävänä ei enää olisi varojen hankkiminen ja lehtorikin saisi taas opettaa ja tutkia inventaarioiden ja muuttolaatikoiden kantamisen sijaan.

Kirjoittaja toimii lehtorina Helsingin yliopiston kielikeskuksessa.

(painetun lehden s. 22)