• pääsivu
  • sisällys

  • Akateeminen ura on riskibusiness

    Yliopistomaailman muutosten kourissa myös akateeminen ura on muuttunut monessakin suhteessa joksikin ihan muuksi kuin se oli vielä useimpien nykyprofessorien tehdessä omaa väitöskirjaansa. Ulkopuolisten silmissä yliopistoura saatetaan edelleenkin mieltään jonkinlaiseksi suojatyöpaikaksi. Nuoret tutkijat sen sijaan kokevat asian kokolailla päinvastoin. Yhtä kaikki, vaikka professorien palkkausta, asemaa ja jaksamista on ruodittu paljon, yhä uudet nuoret tutkijat ilmaisevat halukkuutensa akateemiselle uralle; uralle, jonka ainoa todellinen päämäärä on hamassa tulevaisuudessa siintävä professuuri – vai oletko joskus kuullut akateemisella uralla olevasta tutkijasta joka ei halua professoriksi?
    Professuuri on päämääräsuuntautuneelle, kunnianhimoiselle tutkijalle lopulta ainoa mielekäs yliopistovakanssi. Syitä tähän on monia, mutta mainittakoon tässä kolme keskeisintä: i) jäykässä yliopistoorganisaatiossa vain professoreilla on todellista valtaa päättää asioista ja mahdollisuus vaikuttaa tieteen kehitykseen; ii) professuuri on tietystä inflatoitumisestaan huolimatta edelleen ainoa yliopistovirka, jota todella arvostetaan ja joka noteerataan myös yliopistojen ulkopuolella; iii) palkkakuoppakeskustelusta huolimatta professorit ovat muuhun yliopistoväkeen verrattuna sittenkin varsin hyvin palkattuja ja lähes ainoita akateemisella uralla olevia henkilöitä, joilla on oikeasti turvattu työpaikka.
    Syyt lähteä polulle, joka toivottavasti joskus johtaa professuuriin ovat siis kohtuullisen merkittävät; ainakin ne ovat niin merkittävät, että yhä useammat tälle tielle halajavat. Näin siitäkin huolimatta, että kilpailu akateemisella urapolulla on alati kiristymässä. Tutkijoiden into heittäytyä kujanjuoksuun tietenkin vaihtelee merkittävästi – eiväthän kaikki lähde yrityksissäkään täyttä päätä kilpailemaan ylennyksistä, vaikka useimmat toki noususuuntaista urakehitystä toivovatkin.

    Nuoren tutkijan haasteet

    Kaikkeen työhön liittyy merkittäviä haasteita, nykytrendin johdattaessa työvoiman pääjoukon yhä epävarmempiin työsuhteisiin. Yliopistomaailma on saanut tästä kehityksestä osansa, ja akateemiselle uralle ryhtyvän tutkijan haasteiden Top 5 luettelo sopisi epäilemättä monelle muullekin alalle. Oheen olen laatinut listan akateemisella uralla olevan nuoren tutkijan viidestä merkittävimmästä haasteesta.

    Nuoren tutkijan haasteet Top 5
    1. Toimeentulo ja pätkätyöt
    2. Työn ja perheen yhdistäminen
    3. Jaksaminen
    4. Kilpailu viroista
    5. Kiertolaisuus ja kansainvälistyminen

    Listassa esitetyt asiat ovat tietenkin osin subjektiivisia, eivät minkään empiirisen tutkimuksen tuloksiin pohjautuvia. Listassa esitetyt tekijät ovat kuitenkin julkisuudessakin usein ruodittuja ilmiöitä, ja näppituntumalta uskon niiden kuvaavan kokolailla hyvin Matti tai Maija Meikäläisen akateemisen uran yleisimpiä ongelmakohtia. Seuraavassa avaan tiivistetysti listalla esitetyt haasteet, väritettynä epäsuorasti myös eräillä omakohtaisesti vastaan tulleilla kokemuksilla. Saatteeksi todettakoon, että allekirjoittanut on toiminut Turun kauppakorkeakoulussa pääasiassa assistentin ja yliassistentin ma. viroissa ja siirtynyt väitöskirjan valmistuttua urallaan runsas vuosi sitten post doc -vaiheeseen.

    Toimeentulo ja pätkätyöt

    Yliopistohenkilökunnan pahin palkkakuoppa sattuu erityisesti nuorten tutkijoiden kansoittamaan segmenttiin A18–A20. Assistentin palkalla elelee kyllä sinkku ja miksei nuori pariskuntakin, mutta kun toinen puolisoista jää lasten myötä kotihoidontuelle, tarvitaan jo säästöjä, apurahoja tai omien vanhempien sponsoritukea. Monen tutkijan puoliso toki liikkuu paremmilla palkkaluokilla, mikä usein helpottaa taloudellista kärvistelyä; näin onnekkaasti ei kuitenkaan ole tilanne kaikilla. Omien vastavalmistuneiden opiskelijoiden siirtyminen oleellisesti paremmille palkoille syö lisäksi rankasti motivaatiota, kuten myös se, ettei palkka jousta tehdyn työmäärän ja osoitetun tehokkuuden mukaan.
    Monesti pätkätyöt ja työsuhteen epävarmuus muodostuvat huonoa palkkaa selkeästi suuremmiksi ongelmiksi. Ennen lapsia pätkätyötkin vielä menettelevät, mutta elatusvelvollisen roolin myötä työsuh Akateeminen ura on riskibusiness teen jatkumiseen liittyvä huoli ajaa väkisinkin miettimään uranvaihtoa. Jonkinlainen määräaikainen, yleensä viisivuotinen, virka (tyypillisesti assistentuuri) on edellytys rohkeudelle ottaa asuntolainaa. Valitettavasti virkoihin yleensä pääsee käsiksi vasta useamman vuoden jatko-opintojen jälkeen.

    Työn ja perheen yhdistäminen

    Vaikka akateeminen työ onkin erityisesti joustavan päivärytminsä ansiosta helpommin yhdistettävissä lapsiperheen arkeen kuin ns. normaalit työt, on vaikea kuvitella työtä, joka vaatii pitkäjänteistä henkistä sitoutumista yhtä paljon kuin väitöskirja. Akateemisella uralla 40 tunnin työviikko on lähinnä vitsi, ainakin jos aikoo joskus istua alan oppituolille. 60 tunnin työviikot ilman kesälomia tai muitakaan lomia (viikonloput mukaan lukien) ovat ainakin allekirjoittaneelle olleet arkipäivää viimeisen kuuden vuoden ajalta.
    Naisille lapsen saaminen merkitsee väistämättä ainakin parin vuoden lisäaikaa väitöskirjaprojektiin. Huonosti palkattu, epävarma työ on kuitenkin ylipäätään merkittävä tekijä lasten hankkimisen siirtämiselle hamaan tulevaisuuteen. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä henkisesti vaativan työn vastapainona tavallinen perhe-elämä on paljon palkitsevampaa kuin nykyisin muodikkaat extreme -lajit tai muotitermin mukainen “laatuaika”.

    Jaksaminen

    Työssä jaksaminen on kiinni paitsi yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista ja valitusta ambitiotasosta, mutta myös organisatorisista tekijöistä. Jaksamisen kannalta erittäin merkittäviä ovat erityisesti psykologiset tekijät. Pelko työpaikan säilymisestä ja huoli toimeentulosta saattavat lohkaista merkittävästi yksilön työtehosta. On toki selvää, etteivät yliopistoista nykyisin puristettavat tehot lähde jättämättä jälkiä työntekijöihin, mutta burnoutin oireet vaikuttavat sittenkin pelottavan yleisiltä. Omien ambitioideni pohjalta itse valitsemani työtahdin seurauksena syntyneet terveysongelmat – jotka tosin sinänsä saattavat tuntua perin huolestuttavilta, kun puhutaan kuitenkin alle kolmekymppisestä aiemmin terveestä miehestä – vielä ymmärrän, mutta vakavat stressiperäiset sairaudet vaikuttavat yllättävää kyllä kuuluvan paremminkin sääntönä kuin poikkeuksena akateemisella uralla paahtavan, erityisesti väitöskirjaprosessiaan päättelevän tutkijan arkeen.

    Kilpailu viroista

    Kilpailu akateemisella uralla on kiristynyt niin, että erityisesti virkojen osalta tilanne vaikuttaa saaneen epäterveitä piirteitä: jopa assistentuurit ovat nykyään tohtoreiden kansoittamia. Usein käykin niin, että hakija saa viran vasta siinä vaiheessa, kun on oikeastaan jo ylipätevä ja samalla ei-motivoitunut sitä hoitamaan. Tämä jättää jatko-opintojaan aloittelevat tutkijat ongelmalliseen tilanteeseen. Onneksi virkarakennetta on tullut paikkaamaan tutkijakoulupaikat, jotka mahdollistavat täyspäiväisen omistautumisen väitöskirjalle. Toinen puoli asiaa on sitten se, että onnekkaasti tutkijakoulupaikan saaneet ja sen myötä nopeasti väitelleet tohtorit kiilaavat helposti opetus- ja hallintotehtävien rasittamien assistenttien edelle akateemisella uralla. Koska tasapainotettujen mittaristojen retoriikasta huolimatta akateemisen pätevöitymisen meriitteinä käytetään todellisuudessa edelleen varsin yksipuoleisesti julkaisuluetteloita, etenkin assistentuurit alkavatkin näyttäytyä yhä epähaluttavammilta.
    Entä palkitseeko kova työ väitöskirjan kimpussa hyvällä viralla? Ei ainakaan heti. Vaikka vielä jokunen vuosi sitten lisensiaattikin katsottiin kelvolliseksi hoitamaan professuuria määräaikaisena, nyt tuskin kelpaa tohtorikaan vielä moneen vuoteen. Tohtoritehtailu onkin johtanut paitsi pätevyysvaatimusten nousuun, myös kilpailijoiden määrän moninkertaistumiseen. Aivan erityiseksi ongelmaksi näyttää muotoutuneen ongelmallinen virkarakenne, pitkä kuilu yliassistentuurin ja professuurin välillä. Professuuria odottelevat tutkijat saattavat viettää vuosikausia yliassistentteina, tukkien samalla luonnollisen akateemisen urapolun vastaväitelleiltä. Yliassistentuuriin määritelmällisesti kelvollinen lisensiaatti voi vain uneksia virasta. Nuoren tutkijan näkökulmasta akateemisen urakehityksen suurin ongelma kulminoituu kuitenkin virantäyttökäytäntöihin. Siinä missä yrityksissä arvioidaan ylennyspäätöksiä tehtäessä ensisijaisesti työntekijöiden potentiaalia ja kykyjä, toisin sanoen työntekijän tulevaisuutta, arvioidaan yliopistojen virkaratkaisuissa lähinnä tutkijoiden menneisyyttä. Kun pitkät julkaisuluettelot kertyvät vain vuosien ja taas vuosien pakertamisen myötä, ei nuorella tutkijalla ole oikeastaan mitään mahdollisuutta edetä uralla nopeasti. Samalla yliopistot ja yhteiskunta laajemminkin hukkaavat myös mahdollisuuden lahjakkuuden jalostamiseen.

    Kiertolaisuus ja kansainvälistyminen

    Opetusministeriön hajasijoituspolitiikka on saanut aikaan tilanteen, jossa ainakin kauppatieteellisen alan virkaresurssit on siroteltu pitkin maakuntia (esimerkiksi johtamista voi nykyään opiskella pääaineena ainakin kahdessatoista kotimaisessa yliopistossa). Kilpailun koveneminen, hajasijoitus sekä ongelmallinen virkarakenne yhdessä pakottavatkin etelän yliopistoissa väitelleet tohtorit pohjois- ja itäsuomen maakuntayliopistoihin keräämään pätevyyksiä. Yhä kasvavat vaatimukset kansainvälisyydestä taas ajavat tutkijat ulkomaille.
    Sekä maakuntamatkailu että ulkomaanvisiitit ovat toki sinällään hyvä asia. Akateemiselle uralle mielivälle ne saattavat kuitenkin osoittautua todella piinallisiksi. Siinä missä sinkku voi kohtuullisen vaivatta kiertää maata ja maailmaankin, perheelliselle jo paikkakunnan vaihto on kaikkea muuta kuin kivutonta. Ulkomaille lähtö taas edellyttää virkaa johon palata, mutta ennen kaikkea huomattavaa joustoa puolison urassa. Itse olen selvittänyt jo muutaman vuoden ajan mahdollisuuksia post doc -vuoteen ulkomailla. Vaikka kiinnostusta kyllä riittäisi, sen ohella, että perheelliselle ulkomaanvuosi on ylipäätään hyvin vaikeasti järjestettävissä, ei nelihenkinen perhe yksinkertaisesti elä tarjolla olevilla apurahoilla, kun asuntovelatkin painavat päälle. Pitäisikö harkita lisälainaa jotta ura etenisi?

    Miten akateemista uraa voi tukea?

    Kauppatieteellisellä alalla väittelijöiden määrä on muutamassa vuodessa moninkertaistunut. Taloudellisen ohjauksen myötä väittelijästä on tullut yliopistolle tuote. Vaarana on, että kun tohtorituotanto kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, tuotteista saattaa tulla yhä enemmän kertakäyttöhyödykkeitä. Tuleeko väitöspäivästä myös nuoren tutkijan parasta ennen -päivä? Kun karonkan glooria on takana, vastaväitellyt, akateemisella urallaan jatkoa toivova tohtori astuu helposti tyhjän päälle.
    Opetusministeriö, Suomen akatemia, yliopistot itse, kuten myös muut julkisen sektorin instituutiot voivat monin tavoin tasoittaa riskialtista akateemista uraa. Seuraavassa muutamia esimerkkejä: määräaikaisvirkanimitykset tulisi muuttaa lyhyistä pätkistä koko sijaisuusajan kestäviksi; virantäyttöpolitiikkaa pitäisi uusia niin, etteivät virat automaattisesti menisi ylipäteville (erityisesti assistentuurit); uusia post doc -virkoja tulisi perustaa; yliassistentuurin ja professuurin välille olisi saatava väliporras; virantäyttökäytäntöjä tulisi kehittää myös tulevaisuuden potentiaalin huomioivaan suuntaan; perheellisten tutkijoiden erityistarpeet tulisi ottaa paremmin huomioon esim. apurahakäytännöissä; koska tulosohjaukseen on yleisesti siirrytty ja väitöskirjat ovat yliopistoille kultaakin kalliimpia, ei liene kohtuutonta esittää, että korkeakoulut kannustaisivat nopeasti väitteleviä jonkinlaisilla stipendeillä; ehkäpä ei olisi myöskään ihan perusteetonta miettiä uran alkupään palkkausta yleisemmin, etenkin jos akateemiselle uralle toivotaan kansakunnan lahjakkainta osaa.

    Kannattaako riskinotto?

    Paljon työtä, kasvava kilpailu, vuosien taloudellinen ahdinko, verkkaiset etenemismahdollisuudet jne. Kannattaako tämä kaikki? Oikea vastaus kuuluu: aika näyttää. Ainakin itse tunnen kuitenkin jo tässä vaiheessa panostaneeni ja uhranneeni siinä määrin akateemiseen uraan, että jos sopivia virkoja ei ilmaannu, eikä ura näin ollen etene toivotulla tavalla, on myös pettymys rankka. Toisaalta myös pettymys ja epäonnistuminen kuuluvat uraan siinä missä onnistumisetkin.
    Vaikka uravaihdos onkin ajoittain, erityisesti perheen kasvun ja samalla kiristyneen taloudellisen kurimuksen myötä mielessä kolkuttanut, eivät vaihtoehtoiset urapolut sittenkään ole yhtä kiinnostavia kuin nykyinen. Samalla yksi asian on kuitenkin varma: nykymenolla akateemisesta urasta tulee nuorille tutkijoille yhä vaativampi ja epävarmempi sijoitus.

    Tomi J. Kallio, KTT
    ma. yliassistentti
    Johtaminen ja organisointi
    Turun Kauppakorkeakoulu

    (painetun lehden s. 13)