7/06

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Akatemiatutkija Marjo Kaartinen työskentelee Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella. Laitos pääsi hiljattain muuttamaan uusiin tiloihin.

    Vuoden tieteentekijä Marjo Kaartinen

    Utelias kansanvalistaja

    Akatemiatutkija Marjo Kaartinen tunnustaa olevansa julistaja ja kansanvalistaja. Hän ei kaihda populaareja tutkimuskohteita eikä provosoivaa esitystapaa. Neekerikammo, rintasyövän historia, naisten asema tiedeyhteisössä ovat mm. aiheita, joista Kaartinen haluaa valistaa. Tieteentekijöiden liitto valitsi kulttuurihistorian tutkija, dosentti Marjo Kaartisen Vuoden tieteentekijäksi 2006. Valinta julkistettiin 16. lokakuuta liiton seminaarissa “Tasa-arvo yliopistossa – totta vai tarua”.

    Marjo Kaartinen löysi itsestään tutkijan ala-asteen kolmannella luokalla. Opettaja kertoi Egyptistä ja faarao Tutankhamonin haudan löytäneestä Carterista. Samalla Multialta syntyisin olevalle jyväskyläläiselle työläisperheen lapselle, jolla ei ole omien sanojensa mukaan taipumuksia muuhun kuin lukemiseen, kirkastui ajatus siitä mitä tekee isona. Sittemmin Marjo on käynyt pari kertaa Egyptissä – ja vieraillut myös kuuluisassa haudassa.

    Jyväskylän Lyseon lukion laudatur-ylioppilas suuntasi opiskelemaan Turun yliopistoon. Ensin pääaineena oli englannin kieli, mutta myös uskontotiede, arkeologia ja kulttuurihistoria – varsinkin Henrik VIII:n Englanti – uteluttivat. Jo proseminaari-vaiheessa kulttuurihistorian laitoksella kiinnostuksen kohteet yhdistyivät uuden ajan Englannin luostarilaitoksen tutkimiseen. Samasta aihepiiristä laventaen syntyivät myöhemmin pro gradu, lisensiaattityö sekä vuonna 1999 laudaturin arvosanalla hyväksytty väitöskirja (Spiritual Eunuchs. Religious People in English Culture of the Early Sixteenth Century). Väitöskirja julkaistiin myöhemmin maineikkaalla kaupallisella kustantajalla otsikolla Religious Life and English Culture in the Reformation (Palgrave: Basingstoke and New York 2002).

    Neekerikammo ja syvään juurtuneet asenteet

    Uudelle ajalle on sanottu olevan tyypillistä kiinnostus kaikkeen – alituinen uteliaisuus. Marjo Kaartinen on tutkimuskohteensa kanssa samanlainen. Hän tarttuu innokkaasti uusiin aiheisiin ja on tutkijana ’kaikki mulle tässä ja heti’ -tyyppi.

    - 1990-luvun alussa tuli hinku päästä Afrikkaan safarille. Tutkijan innolla luin matkaoppaiden lisäksi kaiken mahdollisen Keniasta ja siitä syntyi Neekerikammo- kirja.

    Vuonna 2004 julkaistusta kirjasta Kaartinen on saanut valtavasti palautetta. Neekerikammo-teos paljastaa vieraan pelkomme ja suomalaisen kulttuurin rasistisuuden, joka leimaa kaikkea suhtautumistamme Afrikkaan ja afrikkalaisiin.

    - Neekerikammo on meissä yhtä sisäänrakennettuna kuin naisten vähättely.

    Kirjan voikin nähdä laajemmin kuin pelkkänä rasismin kuvauksena. Kirjoittaja neuvoo korvaamaan tekstin afrikkalaiset esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä, vammaisilla tai mustalaisilla, jolloin lukija saa huomata syvällä piilevän asenteellisuutemme.

    Kaartisen mielestä negatiivisista asenteista voidaan päästä eroon tai ainakin niitä voidaan vähentää pitämällä asioita jatkuvasti esillä. Niistä pitää toitottaa ja väkisin vääntää.

    - Menneisyyden ihmisiä ei pidä moittia, mutta me voimme oppia heidän mokistaan. Joskus tarkoitus on voinut olla hyvä, mutta jos se lopulta ilmenee pahana, ei olekaan tehty hyvää.

    Tästä esimerkkinä Kaartinen mainitsee Viktoriajärven niilinahvenistutukset. Lopulta ahnaat ahvenet söivät järven kaikki alkuperäiskalat ja tuhosivat väestön kalansaaliit.

    Kaartinen on huolissaan siitä, miten avoimen rasistiset liikkeet ovat jälleen nostamassa päätään monissa Euroopan maissa.

    Objektiivista historiankirjoitusta ei ole

    Marjo Kaartinen tunnustaa itsessään julistajan. Yhteiskunnallisella tutkimuksella on aina jokin tarkoitusperä. Kaartinen ei myöskään kaihda populaareja tutkimusaiheita.

    - Kun yhteiskunta rahoittaa tutkimustamme, meillä on velka kirjoittaa yleisöä kiinnostavista aiheista ja tavalla, jota voivat lukea myös muut kuin tiedeväki.

    Varsinkin Neekerikammo-teos on kirjoitettu suurta yleisöä kiinnostavalla tavalla. Se on myös avoimen poliittinen, kantaaottava teos.

    - Objektiivista historiankirjoitusta ei voi olla. Tekijä on aina olemassa. Jo pelkkä lähteiden valinta ohjaa tutkimusta.

    - Totta kai pitää pyrkiä totuudellisuuteen ja mahdollisimman lähelle totuutta, mutta lopulta kaikki historiankirjoitus on näkökulmallista.

    Nainen on joka suuntaan loukussa

    Turun yliopiston rehtori Keijo Virtaselle yhdessä dosentti Anu Korhosen kanssa tehdyssä syntymäpäiväkirjassa (Historian kirjoittamisesta, 2005) Kaartinen paneutuu käytännön tutkimustyön polttopisteeseen, historian eettiseen käänteeseen ja feministisen historiankirjoituksen problematiikkaan.

    Monissa kirjoituksissaan hän on ottanut avoimesti kantaa naisten asemaan historiantutkijoina. Vuonna 2001 hän kirjoitti Korhosen kanssa Tieteessä tapahtuu –lehteen artikkelin “Miesten tiede! Politiikka, sukupuoli ja historian tiedeyhteisö”. Kirjoitus paljasti karusti sen, kuinka miehistä suomalainen historiantutkimus on. Kirjoittajat olivat käyneet mm. läpi Historiallisen Aikakauskirjan artikkeleita: yhteensä 44 numerossa oli yhteensä 37 nais- ja 183 mieskirjoittajaa.

    - Suhtautumisessa naistutkijoihin tiedeyhteisössä ei ole juuri muuta logiikkaa kuin pyrkimys marginalisoida heidät, kirjoittivat Kaartinen ja Korhonen vuonna 2001.

    Onko tilanne siitä yhtään muuttunut?

    - Virkarintamalla historia-aineissa on tapahtunut edistystä, joskin hitaasti. Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistoissa ovat hiljattain aloittaneet naisprofessorit. Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajaksi tuli nainen ja kirjoittajien joukossa naisten määrä on kasvanut. Samoin monilla laitoksilla on nyt naisia hoitamassa professuureja.

    Naisten asema tiedeyhteisössä laahaa kuitenkin edelleen jälkijunassa.

    - Tutkijan urakehitys on miehille helpompaa. Miehet jäävät jostain syystä paremmin mieleen. Onko tämä jotain geneettistä survival-juttua?

    Nainen on Kaartisen mielestä joka suuntaan loukussa.

    - Naisille puheliaisuus on negatiivinen asia: jos olet äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen. Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa kukaan.

    Kaartinen suosittelee kaikille naistutkijoille enemmän ääntä. Itse hän pitää äänekkyyttä velvollisuutenaan.

    Rintasyövän historia työn alla

    Helsingin kirjamessuilla julkaistaan Kaartisen viides monografia “Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500-1800-luvun Euroopassa”. Näkökulmia on kolme: ihminen yhteisössä, ihminen luotuna ja hänen suhteensa luomakuntaan. Pääpaino on ihmisen arkisilla kokemuksilla. Lähteinä on käytetty lähinnä yksityiskirjeitä ja päiväkirjoja.

    Marjo Kaartinen toimii Suomen Akatemian tutkimusprojektin (Difference and Corporeality. Experiences of Bodily Otherness in Premodern English Culture) vastuullisena johtajana. Hän itse tutkii parhaillaan muun muassa rintasyövän historiaa.

    - Rintasyöpä aiheena ikään kuin löysi minut, kun tutkin 1600-1700 -lukujen kirjeitä. Meillä se on mielletty elintasosairaudeksi. Naisia syyllistetään vääristä elintavoista ja ruokavaliosta, vaikka rintasyöpää on esiintynyt aina ja tulee varmaan esiintymäänkin.

    Tutkimus on tarkoitus julkaista laajempana laitoksena myös suomeksi.

    Rintasyöpää käsittelevä julkaisu kuuluu akatemiatutkijan hankkeen osioon, joka käsittelee sairasta ruumista. Projektiin kuuluu lisäksi kaksi tutkimuskohdetta: lapsen kuolema ruumiillisena kokemuksena ja tila ruumiillisena kokemuksena.

    - Synkkiä aiheita, ihmettelee toimittaja ääneen.

    - Vanhoja kirjeitä lukiessa ei välillä tahdo kyynelverhon takaa tekstiä erottaa. Toisinaan sattuu ihan fyysisestikin, Kaartinen myöntää.

    Suru lapsen kuolemasta on ollut yhtä kamala kokemus satoja vuosia sitten kuin nykyisinkin. Tilannetta ei lievennä lapsilauman määrä. Äidin kuolinsyyksikin voitiin tuolloin merkitä ’kuoli suruun’.

    Miten tutkija pääsee irti masentavista tutkimusaiheistaan?

    - En vie töitä kotiin. Myös lenkkeily, mökkeily ja matkailu toimivat vastapainoina.

    Lisäksi Naantalin luostarikirkon kupeessa sijaitsevassa puutalokodissa vastaanottava viisivuotias Lauri-poika palauttaa nopeasti ajatukset arkeen.

    Aito kansainvälisyys ja puppugeneraattorilakko

    Englannin uuden ajan tutkijana Marjo Kaartiselle on tullut saarivaltakunta tutuksi. Tutkimuskausia on vierähtänyt Lontoon yliopistoissa. Iso-Britannian lisäksi hän on viettänyt tutkimusvuoden Yhdysvalloissa, ja lyhyempiä retkiä tehnyt Ranskassa, Ruotsissa ja Alankomaissa. Hänen mielestään Suomessa heitetään suotta tuhkaa päälle tieteen kansainvälisyydessä.

    - Suomi on kovassa huudossa Euroopassa ja varsinkin Englannissa. Tuntuu, että kaikki sikäläiset tutkijakollegat ovat käyneet täällä. Suomi on muutenkin tapetilla Nokian, PISA-raporttien yms. takia.

    - Myös suomalaisia tutkijoita arvostetaan ulkomailla. Nuori polvi on hahmottanut, että pitää nähdä asiat laajemminkin. Vain rahoitus muodostaa liikkuvuudelle pullonkaulan.

    Tämän vuoden alussa Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistussa Keskustelua-artikkelissa Kaartinen kirjoitti tutkimuksen rahoituksesta ja aidosta kansainvälisyydestä. “Kansainvälisyyden pitäisi olla paljon muutakin kuin esitelmöintiä ja julkaisemista. Se ei saisi olla pakotettua ja pinnallista, vaan sen pitäisi olla oikeaa keskustelua tutkijoiden kesken, ajatusten vaihtoa. Ilman muuta kansainvälisyyteen pitäisi lukea myös tutkijan työskentely ulkomailla – johon Suomen Akatemia myös erinomaisesti kannustaa – enkä näe mitään syytä, miksi ns. kansallisten tieteiden edustajaa ei kansainvälisyys tässä mielessä kiinnostaisi.”

    Samassa tekstissä Kaartinen arvostelee pelkkiä määrällisiä mittareita. “Meidän pitäisi painottaa arvioinneissa tutkimuksen laatua ja antia tutkimusyhteisölle, mutta sepä onkin vaikea temppu. Tiedän mainiosti, että kyseessä on ikuisuusongelma ja ettemme koskaan pääse tietyillä ihmistieteen aloilla kokonaan eroon julkaisujen tehtailusta, koska kilpailijalla on aina enemmän. Pitäisi ryhtyä puppugeneraattorilakkoon.”

    Kaartisen mielestä Akatemia on oikealla tiellä pyrkiessään katsomaan ansioituneisuutta laajemminkin kuin mittanauhalla. “Iso kysymys tällä hetkellä sen sijaan on se, että kaikki alat eivät tule Akatemian arvioinneissa käsitellyksi samalla tavalla. Joillakin aloilla on käytössä arvioitsijapaneelit, joillakin toisilla hakijat voivat hyvinkin joutua ’uhreiksi’ saadessaan vihamielisen yksilöarvioitsijan. Tämä vaara vähenee paneeleissa, joten tähän olisi suotuisaa kiinnittää huomiota, kun Akatemian arviointikäytäntöjä mietitään. Samoin on äärettömän tärkeää, että kaikille aloille saadaan sukupuolijakaumaltaan tasaiset paneelit.” (Ks. Tieteessä tapahtuu, 1/2006.) www.tieteessatapahtuu.fi/0106/sisalto.htm


    Teksti ja kuvat: Kirsti Sintonen