Opetus – tutkimus – kokemus – arvostus

Otsikon –us-sanat esiintyvät meidän yliopistoja ammattijärjestökeskusteluissamme. Me keskustelemme ja jopa kiistelemme siitä, mistä tehtävistä arvostusta pitäisi saada – opetuksesta vai tutkimuksesta – ja valinnoillamme osoitamme, mistä kokemusta kannattaa nyky-yliopistossa hankkia.

Yliopiston keskeisimmät tehtävät, opetus ja tutkimus, ovat kiinteässä yhteydessä ja ihannetilanteessa opettaja tutkii ja tutkija opettaa. Käytännössä tämä ei aina kuitenkaan näytä olevan mahdollista. Kun lehtorin virkatehtäviin ei vanhastaan kuulunut tutkimus, kaikki tutkimus oli tehtävä omalla ajalla ja siitä tuntuu periytyneen toimintatapa tähänkin aikaan. Lehtorin on edelleen vaikea saada tutkimusaikaa sisällytettyä 1600 tuntiin, vaikka halua ja kompetenssia olisi. Jonkun on hoidettava opetus ja kun opetushenkilökuntaa on liian vähän, laitoksilla ei ole varaa antaa puolta tai edes neljännestä lehtorin työajasta tutkimukseen.

Kokemus ja arvostus liittyvät toisiinsa hieman samalla tavalla kuin opetus ja tutkimus. Kun yliopisto etsii kokenutta, kaikki kelpoisuuskriteerit täyttävää lehtoria, tutkimusansiot saavat usein suuremman painoarvon kuin hakijan opetuskokemus ja -ansiot, vaikka tehtävän hyvä hoitaminen edellyttäisi molempia.

Kokemus on keskeinen kriteeri myös VPJ:n opetuspainotteisten tehtävien vaativuustasokuvauksissa. Opetuspainotteisissa tehtävissä tasolta toiselle siirryttäessä vastuun ja kokemuksen lisääntyminen mainitaan mm. seuraavasti: taso 5: vastuu ja itsenäisyys opetustehtävissä kasvaa; taso 6: kokemusvaatimus lisääntyy. Lehtorit ovat ammattilaisia, jotka ovat sitoutuneet opetukseen ja sen kehittämiseen siitä riippumatta, pitääkö yliopisto opetusta tärkeänä vai ei. Monilla pienillä laitoksilla lehtori kantaa kokonaisvastuun opetussuunnitelmista ja niiden pitkäjänteisestä kehittämisestä ja opinnäytetöiden ohjauksesta. Tällaisen kokemuksen ja osaamisen täytyy myös näkyä palkkauksessa. Työnantajan päätös lehtorin vaativuustasosta on kuitenkin usein sellainen, että se kokemus, jota virkaa täytettäessä on edellytetty, ei enää olekaan minkään arvoista. Opetuksen arvostuksen puute näkyy siis suoraan lehtorin palkassa. Tämä sovellusongelma onkin lehtoreiden kannalta yksi tärkeimpiä VPJ:n korjauskohteita.

Jos yliopisto arvostaa vain tutkimuspisteitä ja -tuotoksia, opiskelijat, tulevaisuuden tutkijat, unohtuvat eivätkä saa sitä ohjausta ja opetusta, jota tarvitaan uuden yliopistosukupolven kouluttamiseen. Ei ole kauan siitä, kun opetusministeriötä myöten oltiin huolissaan yliopistojen opetuksen laadusta. Nyt ollaan huolissaan enää laatujärjestelmistä, ei siitä, onko resursseja opettaa ja ohjata riittävästi. Vaikka opiskelija-opettaja -suhde vilahtelee opetusministeriön opetuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman sivuilla, resurssien jakoon asti ei päättäjien muisti tässä asiassa kanna. Rahaa jaetaan yhä enemmän markkinavoimien ehdoilla ja kilpailutettuna tutkimusrahoituksena ja opetusresurssit niukentuvat.

Opetuksen arvostuksen puute näkyy ei vain lehtorin palkkakuitissa vaan kokonaisten laitosten taloudellisessa ahdingossa. Olen nähnyt käytännössä kuinka muutokseen valmis, rakenteita uudistanut, hyvää työtä sekä opetuksessa että tutkimuksessa (nykykielellä tulosta) tehnyt laitos siirtyy kohtuullisesta taloudellisesta tilanteesta kriisiin yhdessä yössä vain siksi, että yliopisto päättää muuttaa sisäistä rahanjakomallia niin, että maisterintutkinnoista maksettava hinta laskee rajusti. Enää ei siis arvosteta edes maisterintutkintoja, puhumattakaan muusta opetuksesta.

Kokemuksen ja opetusansioiden arvostaminen palkkaussopimuksen tarkoittamalla tavalla palkka-arvioinneissa ja opetuksen laadun kohottaminen ovat asioita, jotka kertoisivat todellisesta opetuksen arvostuksesta.

Tuula Hirvonen
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto