Opetus – tutkimus – kokemus –
arvostus
Otsikon –us-sanat esiintyvät meidän yliopistoja
ammattijärjestökeskusteluissamme. Me keskustelemme
ja jopa kiistelemme siitä, mistä tehtävistä
arvostusta pitäisi saada – opetuksesta vai
tutkimuksesta – ja valinnoillamme osoitamme,
mistä kokemusta kannattaa nyky-yliopistossa
hankkia.
Yliopiston keskeisimmät tehtävät, opetus ja
tutkimus, ovat kiinteässä yhteydessä ja ihannetilanteessa
opettaja tutkii ja tutkija opettaa. Käytännössä
tämä ei aina kuitenkaan näytä olevan
mahdollista. Kun lehtorin virkatehtäviin ei vanhastaan
kuulunut tutkimus, kaikki tutkimus oli
tehtävä omalla ajalla ja siitä tuntuu periytyneen
toimintatapa tähänkin aikaan. Lehtorin on edelleen
vaikea saada tutkimusaikaa sisällytettyä
1600 tuntiin, vaikka halua ja kompetenssia olisi.
Jonkun on hoidettava opetus ja kun opetushenkilökuntaa
on liian vähän, laitoksilla ei ole varaa
antaa puolta tai edes neljännestä lehtorin työajasta
tutkimukseen.
Kokemus ja arvostus liittyvät toisiinsa hieman
samalla tavalla kuin opetus ja tutkimus. Kun yliopisto
etsii kokenutta, kaikki kelpoisuuskriteerit
täyttävää lehtoria, tutkimusansiot saavat usein
suuremman painoarvon kuin hakijan opetuskokemus
ja -ansiot, vaikka tehtävän hyvä hoitaminen
edellyttäisi molempia.
Kokemus on keskeinen kriteeri myös VPJ:n
opetuspainotteisten tehtävien vaativuustasokuvauksissa.
Opetuspainotteisissa tehtävissä tasolta
toiselle siirryttäessä vastuun ja kokemuksen lisääntyminen
mainitaan mm. seuraavasti: taso 5:
vastuu ja itsenäisyys opetustehtävissä kasvaa; taso
6: kokemusvaatimus lisääntyy. Lehtorit ovat ammattilaisia,
jotka ovat sitoutuneet opetukseen ja
sen kehittämiseen siitä riippumatta, pitääkö yliopisto
opetusta tärkeänä vai ei. Monilla pienillä
laitoksilla lehtori kantaa kokonaisvastuun opetussuunnitelmista
ja niiden pitkäjänteisestä kehittämisestä
ja opinnäytetöiden ohjauksesta. Tällaisen
kokemuksen ja osaamisen täytyy myös näkyä
palkkauksessa. Työnantajan päätös lehtorin vaativuustasosta
on kuitenkin usein sellainen, että se
kokemus, jota virkaa täytettäessä on edellytetty,
ei enää olekaan minkään arvoista. Opetuksen arvostuksen
puute näkyy siis suoraan lehtorin palkassa.
Tämä sovellusongelma onkin lehtoreiden
kannalta yksi tärkeimpiä VPJ:n korjauskohteita.
Jos yliopisto arvostaa vain tutkimuspisteitä ja
-tuotoksia, opiskelijat, tulevaisuuden tutkijat,
unohtuvat eivätkä saa sitä ohjausta ja opetusta,
jota tarvitaan uuden yliopistosukupolven kouluttamiseen.
Ei ole kauan siitä, kun opetusministeriötä
myöten oltiin huolissaan yliopistojen
opetuksen laadusta. Nyt ollaan huolissaan enää
laatujärjestelmistä, ei siitä, onko resursseja opettaa
ja ohjata riittävästi. Vaikka opiskelija-opettaja
-suhde vilahtelee opetusministeriön opetuksen
ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman sivuilla,
resurssien jakoon asti ei päättäjien muisti
tässä asiassa kanna. Rahaa jaetaan yhä enemmän
markkinavoimien ehdoilla ja kilpailutettuna tutkimusrahoituksena
ja opetusresurssit niukentuvat.
Opetuksen arvostuksen puute näkyy ei vain
lehtorin palkkakuitissa vaan kokonaisten laitosten
taloudellisessa ahdingossa. Olen nähnyt käytännössä
kuinka muutokseen valmis, rakenteita
uudistanut, hyvää työtä sekä opetuksessa että
tutkimuksessa (nykykielellä tulosta) tehnyt laitos
siirtyy kohtuullisesta taloudellisesta tilanteesta
kriisiin yhdessä yössä vain siksi, että yliopisto
päättää muuttaa sisäistä rahanjakomallia niin,
että maisterintutkinnoista maksettava hinta laskee
rajusti. Enää ei siis arvosteta edes maisterintutkintoja,
puhumattakaan muusta opetuksesta.
Kokemuksen ja opetusansioiden arvostaminen
palkkaussopimuksen tarkoittamalla tavalla
palkka-arvioinneissa ja opetuksen laadun kohottaminen
ovat asioita, jotka kertoisivat todellisesta
opetuksen arvostuksesta.
Tuula Hirvonen
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto
|