Tutkijat ja taiteilijat samassa kuopassa
Kirjailija, tutkija Laura Lindstedt tietää
omasta kokemuksestaan millaisia epäkohtia
tutkijan ja taiteilijan uraan kuuluu.
Taloudellisesta epävarmuudesta
huolimatta molempiin aloihin liittyvä
vapaus ja luovuus saavat yhä jaksamaan.
FM Laura Lindstedt julkaisi syksyllä esikoisromaaninsa
ja tällä hetkellä hän valmistelee väitöskirjaa
yleisen kirjallisuustieteen alalta Helsingin
yliopistossa. Työuraan on mahtunut monenlaisia
tehtäviä erilaisissa työsuhteissa sekä tutkimustyötä
apurahan turvin. Nyt Lindstedt on
kahden apurahakauden jälkeen toista vuottaan
töissä kolmivuotisessa työsuhteessa Helsingin
yliopistossa. Tilanteesta riippuen hän esiintyy
joko tutkijana tai kirjailijana.
- Virallinen tittelini on tutkijakoulutettava,
josta en kyllä pidä lainkaan. Tieteentekijöiden liiton
toiminnanjohtaja Eeva Rantala totesi osuvasti
eräässä tilaisuudessa, että koiria koulutetaan,
ei ihmisiä. Hän olisi toivonut, että virkanimikkeiden
uudistuksessa olisi otettu käyttöön
nuoremman tutkijan titteli kansainvälisen mallin
mukaan. Näin ei kuitenkaan tehty, Lindstedt
sanoo. (Toim.huom. Nimike nuorempi tutkija on
tulossa alimman tutkijakategorian nimikkeeksi
maaliskuussa julkistettavassa Toteutuva tutkijanura
-raportissa.)
Tutkijan ja kirjailijan työn yhdistäminen ei
välttämättä ole aina yksinkertaista. Toisaalta on
luonnollista, että monet kirjallisuudentutkijoista
myös kirjoittavat aktiivisesti muutakin kuin
tutkimukseensa liittyviä tekstejä. Lindstedtin
esikoisromaanin valmistuttua ja siihen liittyvän
julkisuuden ja muun rumban jäätyä taakse tutkimustyöhön
on ollut helpompi keskittyä.
- Kaikki hyvä ja haastava kirjallisuus ruokkii
ideoita ja muitakin kuin väitöskirjaan liittyviä
kehittelyjä. Yritän pitää mieleni valppaana ja
kerätä talteen myös sellaiset mielteet, joista voin
lähteä rakentamaan uutta fiktiivistä maailmaa
väitöskirjan jälkeen, Lindstedt selittää.
Motiivina väitöskirjan tekoon on halu olla tekemisissä
kielen, kirjallisuuden ja ajattelun kanssa.
- Nimenomaan hitaan ajattelun: nopea reagointi
ei sovi temperamenttiini, Lindstedt täsmentää.
- Tutkin ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten
(1900-1999) tuotantoa ja kommunikaation
ongelmaa. Toisin sanoen analysoin niitä Sarrauten
luomia kaunokirjallisia “sotakoneita”, jotka
taistelevat helposti jaettavissa olevia merkityksiä
eli kliseitä vastaan. Myös lukemisen ja
kommunikaation kysymys on tärkeä. Miten syntyy
ensimmäinen lukija, joka ei kuluta jo kertaalleen
pureksittua materiaalia, joka ei tyydy lehtikritiikkien
tai kirjallisuuskaanonin legitimoimiin
mielipiteisiin, tutkija kuvailee työtään.
Lindstedtin romaani Sakset oli Finlandia-palkintoehdokkaana.
Ehdokkuudesta kuultuaan
kirjailija osasi valmistautua siihen, että tiedossa
on lukuisia haastatteluja ja esiintymisiä.
- Julkisuus ei yllättänyt, sillä olen jo pitkään
seurannut sivusta kirjajulkisuutta Suomessa.
Useilla kirjallisuudentutkijoista on muuten jokin
oma hanke työn alla, esimerkiksi tutkijakouluryhmämme
koordinaattorina on Vesa Haapala, joka
julkaisi esikoisrunokokoelmansa tänä syksynä, ja
tutkijakoulutettavana Teemu Manninen, joka hiljattain
julkaisi toisen runokokoelmansa.
Voimattomuudesta toimintaan
Monen muun tutkijan ja taiteilijan tavoin myös
Lindstedt on kokenut ajoittain jopa absurdia
pompotusta työvoimatoimistossa. Omista kokemuksista
syntyi halu tehdä asioille jotakin. Näin
sai alkunsa TATUSOTU-verkosto, jota Lindstedt
oli perustamassa.
- Keräännyimme runsas vuosi sitten pienellä
porukalla pohtimaan taiteilijoiden ja tutkijoiden
työhön liittyviä epäkohtia. Voimaton raivo alkoi
nopeasti kanavoitua toiminnaksi, johon eri alojen
taiteilijat ja useat ammattiliitot lähtivät mukaan.
Käytännössä TATUSOTU-työskentely tarkoittaa
bloginpitoa, tiedottamista, kannanottojen
laatimista sekä aina tarvittaessa ryhmätoiminnan
organisointia.
Viimeksi TATUSOTU-verkosto oli mukana
ulosmarssissa, jolla taide- ja tiedejärjestöt halusivat
keskeyttää työ- ja elinkeinoministeriön valmisteleman,
taiteilijoiden ja tutkijoiden työttömyysturvaa
koskevan ohjeen läpimenon. Toteutuessaan
ohje olisi heikentänyt tutkijoiden oikeusturvaa
työttömyystilanteessa.
Taiteilijoiden ja tutkijoiden työssä on lukuisia
yhtymäkohtia, joista varmasti oleellisin on taloudellinen
epävarmuus. Hyvinä puolina kummallakin
alalla on luovuus ja vapaus. Tosin tutkijan
työssä nekin ovat uhattuina kun byrokratia,
kuten oman edistymisen jatkuva raportointi
ja erilaisten selvitysten laatiminen vaikeuttavat
työntekoa. Taiteilijoiden vapautta taas kaventaa
köyhyys. Kuvataiteilijat esimerkiksi joutuvat
usein luopumaan työhuoneestaan ja -välineistään
työttömyysturvaa saadakseen.
- Olen muuten kuullut, että yliopiston virkapuolella
ollaan ajamassa läpi työn seurantaa puolen
tunnin tarkkuudella. Avantgardistisin metafiktio
eli tekstin itseensä viittaaminen, pyörremäinen
sulkeutuminen luodun maailman reflektointiin,
alkaa olla väistyvä muoto kaunokirjallisella
kentällä. Näköjään se on sitten siirtynyt
työelämään, Lindstedt hymähtää.
Kilpailuhelvetti edessä
Muodit vaihtelevat akateemisessa virkamiesmaailmassa,
nyt eletään Lindstedtin innovaatiohypeksi
nimittämän trendin aikaa. Hän sanoo olevansa
lopen kyllästynyt siihen, miten sanaa “innovaatio”
käytetään lähes joka yhteydessä. Esimerkiksi
innovaatioyliopistoa valmistelevan johtoryhmän
johtaja, valtiosihteeri Heljä Misukka
kertoi Britannian matkan löydöksistään vähän
aikaa sitten Helsingin Sanomissa näin: “Poikkitieteellisyyden
korostaminen on maailmalla nyt
in-juttu. Eri tieteenalojen rajapinnoilla saadaan
tuotettua ne kaikista suurimmat oivallukset.”
(HS 24.1.)
- Mielestäni on uuvuttavaa lukea tällaista latteaa
hölynpölyä. Pitikö tämän oivalluksen tuottamiseksi
mennä Britanniaan asti? Poikkitieteellisyydestäkin
on puhuttu jo kaksikymmentä
vuotta, Lindstedt puuskahtaa.
Kovassa ja tuotteistavassa ilmapiirissä jopa
tutkijan itsensä saattaa olla vaikeaa seistä työnsä
takana, sillä arvostusta saavat tutkimukset, joista
on selkeästi jotakin hyötyä, kuten lääketieteen
ala. Lindstedtin mielestä taiteilijapalkka, eräänlainen
perustuloideologian ja apurahajärjestelmän
ristisiitos on pohtimisen arvoinen asia. Sosiaaliturvaan
liittyvät ongelmat tulisi ratkaista
sen sijaan, että epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä
nöyryytetään eri virastoissa.
- Tutkijan kuuluu saada samat sosiaalietuudet
kuin muidenkin palkansaajien oli kyse sitten
määräaikaisesta työstä tai apurahatutkimuksesta.
Ihmettelenkin, kuinka moni ylipäänsä identifioituu
vahvasti tutkijoiden ammattikuntaan
ACATIIMI 2/ 2008 7
nykyisessä akateemisessa silpputyömaailmassa.
Kuulemani mukaan varsinainen kilpailuhelvetti
käynnistyy post doc -vaiheessa, joten on vain
hyvä, jos ihmisillä on myös muita suunnitelmia
elämänsä varalle. Tutkijanuran ennustettavuutta
olisi parannettava ja yliopiston tai jonkun
muun instituution olisi pystyttävä tavalla tai toisella
työllistämään ne, jotka todella haluavat
uralle ja ovat hyviä työssään, Lindstedt toteaa.
Teksti: Arja-Leena Paavola
Kuvat: Veikko Somerpuro