2/08

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Kirjailija, tutkija Laura Lindstedt oli viime syksynä Finlandia-palkintoehdokkaana esikoisteoksestaan Sakset.

    Tutkijat ja taiteilijat samassa kuopassa

    Kirjailija, tutkija Laura Lindstedt tietää omasta kokemuksestaan millaisia epäkohtia tutkijan ja taiteilijan uraan kuuluu. Taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta molempiin aloihin liittyvä vapaus ja luovuus saavat yhä jaksamaan.

    FM Laura Lindstedt julkaisi syksyllä esikoisromaaninsa ja tällä hetkellä hän valmistelee väitöskirjaa yleisen kirjallisuustieteen alalta Helsingin yliopistossa. Työuraan on mahtunut monenlaisia tehtäviä erilaisissa työsuhteissa sekä tutkimustyötä apurahan turvin. Nyt Lindstedt on kahden apurahakauden jälkeen toista vuottaan töissä kolmivuotisessa työsuhteessa Helsingin yliopistossa. Tilanteesta riippuen hän esiintyy joko tutkijana tai kirjailijana.

    - Virallinen tittelini on tutkijakoulutettava, josta en kyllä pidä lainkaan. Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala totesi osuvasti eräässä tilaisuudessa, että koiria koulutetaan, ei ihmisiä. Hän olisi toivonut, että virkanimikkeiden uudistuksessa olisi otettu käyttöön nuoremman tutkijan titteli kansainvälisen mallin mukaan. Näin ei kuitenkaan tehty, Lindstedt sanoo. (Toim.huom. Nimike nuorempi tutkija on tulossa alimman tutkijakategorian nimikkeeksi maaliskuussa julkistettavassa Toteutuva tutkijanura -raportissa.)

    Tutkijan ja kirjailijan työn yhdistäminen ei välttämättä ole aina yksinkertaista. Toisaalta on luonnollista, että monet kirjallisuudentutkijoista myös kirjoittavat aktiivisesti muutakin kuin tutkimukseensa liittyviä tekstejä. Lindstedtin esikoisromaanin valmistuttua ja siihen liittyvän julkisuuden ja muun rumban jäätyä taakse tutkimustyöhön on ollut helpompi keskittyä.

    - Kaikki hyvä ja haastava kirjallisuus ruokkii ideoita ja muitakin kuin väitöskirjaan liittyviä kehittelyjä. Yritän pitää mieleni valppaana ja kerätä talteen myös sellaiset mielteet, joista voin lähteä rakentamaan uutta fiktiivistä maailmaa väitöskirjan jälkeen, Lindstedt selittää.

    Motiivina väitöskirjan tekoon on halu olla tekemisissä kielen, kirjallisuuden ja ajattelun kanssa. - Nimenomaan hitaan ajattelun: nopea reagointi ei sovi temperamenttiini, Lindstedt täsmentää.

    - Tutkin ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten (1900-1999) tuotantoa ja kommunikaation ongelmaa. Toisin sanoen analysoin niitä Sarrauten luomia kaunokirjallisia “sotakoneita”, jotka taistelevat helposti jaettavissa olevia merkityksiä eli kliseitä vastaan. Myös lukemisen ja kommunikaation kysymys on tärkeä. Miten syntyy ensimmäinen lukija, joka ei kuluta jo kertaalleen pureksittua materiaalia, joka ei tyydy lehtikritiikkien tai kirjallisuuskaanonin legitimoimiin mielipiteisiin, tutkija kuvailee työtään.

    Lindstedtin romaani Sakset oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Ehdokkuudesta kuultuaan kirjailija osasi valmistautua siihen, että tiedossa on lukuisia haastatteluja ja esiintymisiä.

    - Julkisuus ei yllättänyt, sillä olen jo pitkään seurannut sivusta kirjajulkisuutta Suomessa. Useilla kirjallisuudentutkijoista on muuten jokin oma hanke työn alla, esimerkiksi tutkijakouluryhmämme koordinaattorina on Vesa Haapala, joka julkaisi esikoisrunokokoelmansa tänä syksynä, ja tutkijakoulutettavana Teemu Manninen, joka hiljattain julkaisi toisen runokokoelmansa.

    Voimattomuudesta toimintaan

    Monen muun tutkijan ja taiteilijan tavoin myös Lindstedt on kokenut ajoittain jopa absurdia pompotusta työvoimatoimistossa. Omista kokemuksista syntyi halu tehdä asioille jotakin. Näin sai alkunsa TATUSOTU-verkosto, jota Lindstedt oli perustamassa.

    - Keräännyimme runsas vuosi sitten pienellä porukalla pohtimaan taiteilijoiden ja tutkijoiden työhön liittyviä epäkohtia. Voimaton raivo alkoi nopeasti kanavoitua toiminnaksi, johon eri alojen taiteilijat ja useat ammattiliitot lähtivät mukaan. Käytännössä TATUSOTU-työskentely tarkoittaa bloginpitoa, tiedottamista, kannanottojen laatimista sekä aina tarvittaessa ryhmätoiminnan organisointia.

    Viimeksi TATUSOTU-verkosto oli mukana ulosmarssissa, jolla taide- ja tiedejärjestöt halusivat keskeyttää työ- ja elinkeinoministeriön valmisteleman, taiteilijoiden ja tutkijoiden työttömyysturvaa koskevan ohjeen läpimenon. Toteutuessaan ohje olisi heikentänyt tutkijoiden oikeusturvaa työttömyystilanteessa.

    Taiteilijoiden ja tutkijoiden työssä on lukuisia yhtymäkohtia, joista varmasti oleellisin on taloudellinen epävarmuus. Hyvinä puolina kummallakin alalla on luovuus ja vapaus. Tosin tutkijan työssä nekin ovat uhattuina kun byrokratia, kuten oman edistymisen jatkuva raportointi ja erilaisten selvitysten laatiminen vaikeuttavat työntekoa. Taiteilijoiden vapautta taas kaventaa köyhyys. Kuvataiteilijat esimerkiksi joutuvat usein luopumaan työhuoneestaan ja -välineistään työttömyysturvaa saadakseen.

    - Olen muuten kuullut, että yliopiston virkapuolella ollaan ajamassa läpi työn seurantaa puolen tunnin tarkkuudella. Avantgardistisin metafiktio eli tekstin itseensä viittaaminen, pyörremäinen sulkeutuminen luodun maailman reflektointiin, alkaa olla väistyvä muoto kaunokirjallisella kentällä. Näköjään se on sitten siirtynyt työelämään, Lindstedt hymähtää.

    Kilpailuhelvetti edessä

    Muodit vaihtelevat akateemisessa virkamiesmaailmassa, nyt eletään Lindstedtin innovaatiohypeksi nimittämän trendin aikaa. Hän sanoo olevansa lopen kyllästynyt siihen, miten sanaa “innovaatio” käytetään lähes joka yhteydessä. Esimerkiksi innovaatioyliopistoa valmistelevan johtoryhmän johtaja, valtiosihteeri Heljä Misukka kertoi Britannian matkan löydöksistään vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa näin: “Poikkitieteellisyyden korostaminen on maailmalla nyt in-juttu. Eri tieteenalojen rajapinnoilla saadaan tuotettua ne kaikista suurimmat oivallukset.” (HS 24.1.)

    - Mielestäni on uuvuttavaa lukea tällaista latteaa hölynpölyä. Pitikö tämän oivalluksen tuottamiseksi mennä Britanniaan asti? Poikkitieteellisyydestäkin on puhuttu jo kaksikymmentä vuotta, Lindstedt puuskahtaa.

    Kovassa ja tuotteistavassa ilmapiirissä jopa tutkijan itsensä saattaa olla vaikeaa seistä työnsä takana, sillä arvostusta saavat tutkimukset, joista on selkeästi jotakin hyötyä, kuten lääketieteen ala. Lindstedtin mielestä taiteilijapalkka, eräänlainen perustuloideologian ja apurahajärjestelmän ristisiitos on pohtimisen arvoinen asia. Sosiaaliturvaan liittyvät ongelmat tulisi ratkaista sen sijaan, että epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä nöyryytetään eri virastoissa.

    - Tutkijan kuuluu saada samat sosiaalietuudet kuin muidenkin palkansaajien oli kyse sitten määräaikaisesta työstä tai apurahatutkimuksesta. Ihmettelenkin, kuinka moni ylipäänsä identifioituu vahvasti tutkijoiden ammattikuntaan ACATIIMI 2/ 2008 7 nykyisessä akateemisessa silpputyömaailmassa. Kuulemani mukaan varsinainen kilpailuhelvetti käynnistyy post doc -vaiheessa, joten on vain hyvä, jos ihmisillä on myös muita suunnitelmia elämänsä varalle. Tutkijanuran ennustettavuutta olisi parannettava ja yliopiston tai jonkun muun instituution olisi pystyttävä tavalla tai toisella työllistämään ne, jotka todella haluavat uralle ja ovat hyviä työssään, Lindstedt toteaa.

    Teksti: Arja-Leena Paavola
    Kuvat: Veikko Somerpuro

    Laura Lindstedt

    • syntynyt 1976 Kajaanissa
    • FM Helsingin yliopisto 2002
    • työskennellyt Tammessa Suomen kulttuurihistoria 1–5 -teossarjan kustannustoimittajana
    • taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta toimivan TATUSOTU-työryhmän sekä Kulttuuriosuuskunta Kronoptikonin jäsen
    • esikoisromaani Sakset (2007), josta oli viime syksynä Finlandia-palkintoehdokkaana
    • valmistelee väitöskirjaa Nathalie Sarrauten tuotannosta ja kommunikaation ongelmasta