ACATIIMI 2/12 tulosta | sulje ikkuna

Plagiaattoreiden sisäänmarssi?

Epärehellinen hakija voi käyttää suomalaisten yliopistojen tohtoriopiskelijanälkää hyväkseen, kirjoittaa professori Helena Hurme Åbo Akademista.

Suomalaisessa yliopistolaitoksessa muhii piilevä ongelma, väärin paperein tohtorikoulutukseen hakeutuvat ulkomaiset opiskelijat. Yliopistollisiin perusopintoihin hakeutuvien ulkomaisten henkilöiden hakemuksia hoitaa meillä Suomessa eräiden yliopistojen ja korkeakoulujen yhteenliittymä, University Admissions Finland (UAF), mutta tohtoriopintojen osalta tällainen hakemuksia tarkistava ja varsinkin niitä koordinoiva elin puuttuu. Tämä mahdollistaa sen, että epäasiallisuuksien tai laittomuuksien johdosta yhdestä yliopistosta käännytetty hakija voi koittaa kepillä jäätä ja hakea seuraavaan, ja kielteisen vastauksen jälkeen taas sitä seuraavaan opinahjoon.

Yliopistojen rahoitus riippuu suurelta osin suoritettavista tohtorin tutkinnoista. Niinpä yliopistoilla on tarve saada tohtorikoulutettavia lähes hinnalla millä hyvänsä. Suomi on pieni maa, eikä meillä välttämättä ole omasta takaa riittävästi hyviä opiskelijoita jatko-opintoihin, minkä vuoksi suhtaudumme suopeasti muista maista tuleviin hakijoihin.

Vuodesta 2013 alkavaksi tarkoitetussa ohjausmallissa ulkomaiset jatkokoulutettavat toisivat jopa erityisen paljon rahaa. Houkutus oikaista mutkia voi näissä olosuhteissa olla suuri. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk menee jopa niin pitkälle, että hän toteaa, että yliopistoilla on varovaisesti sanottuna vakavuusongelma, ”ein Seriositätsproblem”. Hän puhuu myös tieteiden menetetystä viattomuudesta Der Spiegel -lehdessä 49/2011 julkaistussa plagiointia käsittelevässä erittäin syvällisessä artikkelissa, joka perustuu tieteen etiikkaa ja henkistä pääomaa koskevassa seminaarissa pidettyyn esitelmään.

Vastaavasti Tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, kansleri Krista Varantola, toteaa Acatiimissa 8/10, että ”vilppi on lisääntynyt, koska vilpin kautta saatava hyöty on kasvanut”. Vaikka hän viittaa lähinnä tutkimuksen tekemiseen, sama koskee yliopistoihin hakemista ja hakeneiden hyväksymistä.

Kansainvälisyyden ja kansainvälisten kontaktien kannalta ulkomaalaisten opiskelijoiden kohtuullinen määrä on yksinomaan myönteistä, mutta epärehellinen hakija voi käyttää tätä tohtoriopiskelijanälkäämme hyväksi. Meillä vallitsee lisäksi vieläkin kaiken ulkomaisen hiukan kritiikitön ihailu. Olemme ehkä liian sinisilmäisiä uskoessamme kaikkien tohtorikoulutukseen pyrkivien rehellisyyteen.

Kirjoitusvirheet paljastivat plagioinnin

Kerron seuraavassa esimerkin kahdesta hakijasta. Toimin Åbo Akademin sosiaalitieteiden laitoksen johtajana (vastaa muiden yliopistojen dekaaneja). Eräänä päivänä eräs professorikollega toi innostuneena pöydälleni kaksi tutkimussuunnitelmaa. Kyseessä oli ulkomainen pariskunta. Aloitin yhtä innostuneena tutkimussuunnitelmien lukemisen. Hyvin pian epäilykseni kuitenkin heräsivät. Hakemusten englannin kieli oli yksinkertaisesti liian hyvää. Erityisesti sanan ’covariates’ käyttö ihmetytti minua. Päättelin, että on epätodennäköistä, että englantia vieraana kielenä puhuva opiskelija tuntisi sanan.

Kirjoitin siksi Googleen sitaatteihin neljä tutkimussuunnitelmasta poimittua sanaa ”antecedents, consquences, and covariates”. Valitsin tutkimussunnitelman aihepiirin mukaan kolmantena olevan osuman Googlesta.

Kyseessä oli amerikkalainen, julkaisematon väitöskirja. Etsin avautuvasta PDF-tiedostosta sanan ’covariates’ ja tulin suoraan kohtaan, jossa kaikki nuo neljä sanaa pilkkuineen olivat. Ilmeni että useita lauseita oli kopioitu samasta kohdasta. Tutkimussuunnitelman lähdeluetteloon lainattu väitöskirja ei sisältynyt. Tämän jälkeen kävin läpi kummankin tutkimussuunnitelman kappale kappaleelta. Ilmeni, että hyvin suuri osa niistä oli plagioitu lähteistä, joita ei ollut mainittu. Naisen suunnitelman sadasta kahdestakymmenestä rivistä ennen ’Tutkimuksen toteuttaminen’ -osaa noin viisi riviä oli omaa tekstiä. Miehen suunnitelmassa hieman suurempi osa oli omaa.

Lähteet, joita oli plagioitu, olivat amerikkalaisia, julkaisemattomia väitöskirjoja, Wikipedia-artikkeleita tai verkossa saatavilla olevia artikkeleita. Mukaan oli sellaisenaan lipsahtanut pari plagioidussa tekstissä ollutta painovirhettä, esimerksiksi ’predominately’ sanan ’predominantly’ sijaan. Toisessa suunnitelmassa ’Aims’ -osa oli kopioitu eräästä artikkelista. Kohtaan oli kuitenkin vahingossa jäänyt virhe: Siinä todettiin, että materiaali kerättäisiin Norjassa (sic!) ja henkilöiden kotimaassa. Ilmeisesti myös Norjassa oli yritetty kepillä jäätä. Suunnitelmien laatijat olivat olleet sikäli ovelia, että vaikka he olivat kopioineet myös kopioimiensa alkuperäisjulkaisujen lähdeviitteet, he olivat jättäneet pois Suomessa tehdyn julkaisun (jonka tekijöistä toisen tunnen hyvin).

Tarkoitus oli, että laitoksemme laitosneuvosto olisi käsitellyt hakemukset kokouksessaan. Totesin kuitenkin, että plagioinnin vuoksi niitä ei oteta lainkaan käsittelyyn. (Näin jälkikäteen tein ehkä tässä virheen. Olisi ollut hyvä saada laitosneuvoston päätös asiassa). Ohjaajaksi lupautunut professorikollegani ilmoitti sähköpostitse asiasta hakijoille. Naisen isä — saamiemme tietojen mukaan taloustieteen professori — kirjoitti minulle meilin anoen hakijoille armoa. En vastannut meiliin. (Jälkikäteen ajatellen, jos yliopistoilla olisi menettelytavat tällaisten asioiden käsittelyyn, olisin voinut lähettää vastauksena virallisen elimen kannan). Hakijat vetivät sen jälkeen virallisesti pois hakemuksensa.

Tammikuussa 2011 osallistuin yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien dekaanitapaamiseen ja kerroin asiasta. Ilmeni että samat hakijat olivat jo hakeneet ainakin kahteen muuhun suomalaiseen yliopistoon.

Asia olisi ehkä jäänyt tähän, ellen kuuluisi Suomen Akatemian rahoittaman tutkijakoulun johtoryhmään. Hämmästykseni oli valtava, kun ilmeni, että hakijat — mies saman alueen tutkimussuunnitelmalla, nainen toisella tutkimussuunnitelmalla — hakivat tutkijakouluun.

Asiaan kuuluu, että he ilmoittivat työpaikakseen erään suomalaisen yliopiston Suomen Akatemian rahoittaman huippututkimusyksikön, johon he siis olivat onnistuneet pääsemään sen jälkeen kun tie nousi pystyyn Åbo Akademissa. Kirjoitin tutkijakoulun johtoryhmälle, että mielestäni hakijat ovat plagiointeja sisältävällä hakemuksellaan ÅA:han menettäneet mahdollisuutensa (förverkligat sina möjligheter, discredited themselves) tutkijauralle, mutta en ottanut kantaa tutkijakoululle lähetettyyn hakemukseen. Liitin meiliin skannaamani ÅA:n haun tutkimussuunnitelmat sitaattimerkintöineen. Johtoryhmä yhtyi näkemykseeni. Käsittelimme hakemuksia virallisesti kokouksessamme ja hylkäsimme hakijat.

Olin hyvin tuohtunut siitä, että näin epärehellisin keinoin jatko-opiskelijoiksi ÅA:han pyrkineet olivat onnistuneet toisessa suomalaisessa yliopistossa. Ilmoitin asiasta heidän uudelle esimiehelleen, joka oli kirjoittanut heille suosituksen tutkijakouluhakuun. Katsoin velvollisuudekseni kirjoittaa asiasta myös heidän tiedekuntansa dekaanille. Totesin toistamiseen, että en ota kantaa tutkijakouluun lähetettyihin tutkimussuunnitelmiin. Dekaani antoi asian heidän opintopäällikölleen.

Sain pari viikkoa myöhemmin dekaanin ja opintopäällikön allekirjoittaman meilin otsikolla ”Aiheeton epäluottamus”. He olivat tarkistaneet tutkijakouluun lähetetyt tutkimussuunnitelmat Urkund- ja Turn it in -ohjelmilla, eivätkä olleet havainneet plagiointeja. Oli ilmeistä, että puhuimme kahdesta eri asiasta: Minä siitä, että he olivat ÅA:han hakiessaan turvautuneet plagiointiin, kollegani toisessa yliopistossa siitä, että uusissa, tutkijakouluun lähetetyissä suunnitelmissa plagiointia ei ollut käytettyjen ohjelmien perusteella. Myöhemmin olen saanut tiedon, että kyseisessä yliopistossa on todettu, että yliopisto ei ole rikkonut lakia hyväksyessään kyseiset opiskelijat jatko-opiskelijoiksi. Toinen asia on kuitenkin asian moraalinen puoli.

Myös jatko-opintojen UAF on tarpeen

Edellä kuvaamani on vain esimerkki, mutta todellinen. Mielestäni olisi syytä tutkia ilmiön laajuutta ja miettiä, mikä elin tarkastaisi, valvoisi ja koordinoisi jatko-opintohakemuksia. Varsinaisten hakupapereiden tarkistukseen eivät yksityisen yliopiston eikä varsinkaan yksittäisen tiedekunnan tai pienen ainelaitoksen resurssit riitä.

Ongelma on erityisen suuri, kun kyseessä on valtakielien ulkopuolinen kieli. Ratkaisu voisi olla UAF:ää muistuttava, useamman yliopiston yhteinen elin, joka voisi ostaa tarvitsemiaan kielipalveluita hakupapereiden tarkistamiseen ulkopuolisilta. Olisi lisäksi kehitettävä säännöt sille, milloin tähän elimeen otettaisiin yhteyttä. On myös selvitettävä, mikä maahantuloviranomaisten osuus koko prosessissa on. Näiden viranomaisten keskeinen osuus käy selville Acatiimin 1/2012 jutussa ”Tutkintoväärennöksestä jää todennäköisesti kiinni”. Artikkelissa siteerataan UAF:n projektipäällikköä Joanna Kumpulaa: ”Tarkoitus on, että Suomeen tuleminen sujuisi joustavasti niiden osalta, jotka ovat saaneet opiskeluoikeuden ja toisaalta ettei perusteettomasti anneta maahantulolupaa opiskelun perusteella”.

Tutkimussuunnitelmien tarkistukseen olisi samoin kehitettävä yhtenäinen järjestelmä. On ilmeistä, että Urkund- ja Turn it in -tyyppiset järjestelmät eivät tavoita julkaisemattomia lähteitä, minkä vuoksi näitä ohjelmia olisi kehitettävä. Tutkimussuunnitelmia olisi tarkistettava myös jollakin muulla tavalla, esimerkiksi panemalla valittuja osioita Internetin hakukoneeseen. Näin ei kuitenkaan tavoiteta sellaisia plagiaatteja, joissa on käännetty tekstiä suoraan toisesta kielestä.

Olisi kehitettävä menettelytapoja tilanteisiin, joissa ilmenee plagiaattiepäilyä. Nyt meillä on Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK), mutta sen verkkosivuilla puhutaan yliopistojen tai Suomen Akatemian palveluksessa olevista henkilöistä. TENK:in toimintaa olisi ehkä laajennettava koskemaan tohtorintutkintoa edeltävää toimintaa, toisin sanoen tutkimusprojekteihin tai tutkijakoulutukseen hakeutuvia.

Jos näin meneteltäisiin, voitaisiin ensinnäkin ilmoittaa hakijoille, että heidän hakupaperinsa ja hakemuksensa joutuvat aitous- ja plagiaattitarkistukseen ja toiseksi voitaisiin käyttää pitkälti samoja menettelyitä kuin epäiltäessä työsuhteessa olevia plagiaatista: Rehtori voisi olla se henkilö, joka vastaa käsittelystä, ja epäilyn kohteena olevaa kuultaisiin. Toinen ongelma koskee sitä, kenelle asiasta ilmoitetaan? Voidaanko nykyisen lainsäädännön puitteissa pitää kaikille yliopistoille yhteistä rekisteriä vilpillisistä hakijoista ja kuinka kauan henkilöt siinä tapauksessa säilyisivät tuossa rekisterissä?

Törmättyäni mielestäni erittäin räikeisiin plagiaatteihin jatko-opiskeluhakemuksissa olen halunnut nostaa asian esille yleisemmällä tasolla. Toivoisin, että kirjoitukseni johtaisi siihen, että yliopistojen johto yhdessä TENK:in kanssa pohtisi jatko-opiskeluhakemuksissa esiintyvää vilpillisyyttä ja keinoja ilmiön ehkäisemiseksi.

Olisi naiivia ajatella, että opiskelijat jotka ovat päässeet tiedeyhteisöön vilpillisin ja rikollisin keinoin alkaisivat näitten nuoruudensyntiensä jälkeen tuottaa eettisesti korkeatasoista tiedettä. Käytetyt keinot huomioiden lienee ensisijaisesti kyse ansaitsemattomien taloudellisten ja sosiaalisten etujen hankkimisesta, suoraan sanoen petoksesta.

Lopuksi tahtoisi huomauttaa, että luonnollisesti samaa tarkistusmenettelyä tulisi käyttää kotimaisiinkin hakijoihin.

teksti Helena Hurme,
hhurme@abo.fi
professori, Åbo Akademi, Sosiaalitieteiden laitos

  • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36

ACATIIMI 2/12 tulosta | sulje ikkuna