Plagiaattoreiden sisäänmarssi?
Epärehellinen hakija voi käyttää
suomalaisten yliopistojen
tohtoriopiskelijanälkää hyväkseen,
kirjoittaa professori Helena Hurme
Åbo Akademista.
Suomalaisessa yliopistolaitoksessa muhii piilevä ongelma,
väärin paperein tohtorikoulutukseen hakeutuvat
ulkomaiset opiskelijat. Yliopistollisiin perusopintoihin
hakeutuvien ulkomaisten henkilöiden hakemuksia
hoitaa meillä Suomessa eräiden yliopistojen
ja korkeakoulujen yhteenliittymä, University Admissions
Finland (UAF), mutta tohtoriopintojen osalta
tällainen hakemuksia tarkistava ja varsinkin niitä
koordinoiva elin puuttuu. Tämä mahdollistaa sen,
että epäasiallisuuksien tai laittomuuksien johdosta
yhdestä yliopistosta käännytetty hakija voi koittaa
kepillä jäätä ja hakea seuraavaan, ja kielteisen vastauksen
jälkeen taas sitä seuraavaan opinahjoon.
Yliopistojen rahoitus riippuu suurelta osin suoritettavista
tohtorin tutkinnoista. Niinpä yliopistoilla
on tarve saada tohtorikoulutettavia lähes hinnalla
millä hyvänsä. Suomi on pieni maa, eikä meillä välttämättä
ole omasta takaa riittävästi hyviä opiskelijoita
jatko-opintoihin, minkä vuoksi suhtaudumme suopeasti
muista maista tuleviin hakijoihin.
Vuodesta 2013 alkavaksi tarkoitetussa ohjausmallissa
ulkomaiset jatkokoulutettavat toisivat jopa
erityisen paljon rahaa. Houkutus oikaista mutkia voi
näissä olosuhteissa olla suuri. Saksalainen filosofi
Peter Sloterdijk menee jopa niin pitkälle, että hän
toteaa, että yliopistoilla on varovaisesti sanottuna
vakavuusongelma, ”ein Seriositätsproblem”. Hän
puhuu myös tieteiden menetetystä viattomuudesta
Der Spiegel -lehdessä 49/2011 julkaistussa plagiointia
käsittelevässä erittäin syvällisessä artikkelissa, joka
perustuu tieteen etiikkaa ja henkistä pääomaa koskevassa
seminaarissa pidettyyn esitelmään.
Vastaavasti Tutkimuseettisen neuvottelukunnan
puheenjohtaja, kansleri Krista Varantola, toteaa Acatiimissa
8/10, että ”vilppi on lisääntynyt, koska vilpin
kautta saatava hyöty on kasvanut”. Vaikka hän viittaa
lähinnä tutkimuksen tekemiseen, sama koskee
yliopistoihin hakemista ja hakeneiden hyväksymistä.
Kansainvälisyyden ja kansainvälisten kontaktien
kannalta ulkomaalaisten opiskelijoiden kohtuullinen
määrä on yksinomaan myönteistä, mutta epärehellinen
hakija voi käyttää tätä tohtoriopiskelijanälkäämme hyväksi. Meillä vallitsee lisäksi vieläkin
kaiken ulkomaisen hiukan kritiikitön ihailu. Olemme
ehkä liian sinisilmäisiä uskoessamme kaikkien tohtorikoulutukseen
pyrkivien rehellisyyteen.
Kirjoitusvirheet paljastivat plagioinnin
Kerron seuraavassa esimerkin kahdesta hakijasta.
Toimin Åbo Akademin sosiaalitieteiden laitoksen
johtajana (vastaa muiden yliopistojen dekaaneja).
Eräänä päivänä eräs professorikollega toi innostuneena
pöydälleni kaksi tutkimussuunnitelmaa. Kyseessä
oli ulkomainen pariskunta. Aloitin yhtä innostuneena
tutkimussuunnitelmien lukemisen. Hyvin pian epäilykseni
kuitenkin heräsivät. Hakemusten englannin
kieli oli yksinkertaisesti liian hyvää. Erityisesti sanan
’covariates’ käyttö ihmetytti minua. Päättelin, että
on epätodennäköistä, että englantia vieraana kielenä
puhuva opiskelija tuntisi sanan.
Kirjoitin siksi Googleen sitaatteihin neljä tutkimussuunnitelmasta
poimittua sanaa ”antecedents, consquences,
and covariates”. Valitsin tutkimussunnitelman
aihepiirin mukaan kolmantena olevan osuman
Googlesta.
Kyseessä oli amerikkalainen, julkaisematon väitöskirja.
Etsin avautuvasta PDF-tiedostosta sanan
’covariates’ ja tulin suoraan kohtaan, jossa kaikki
nuo neljä sanaa pilkkuineen olivat. Ilmeni että useita
lauseita oli kopioitu samasta kohdasta. Tutkimussuunnitelman
lähdeluetteloon lainattu väitöskirja ei
sisältynyt. Tämän jälkeen kävin läpi kummankin tutkimussuunnitelman
kappale kappaleelta. Ilmeni, että
hyvin suuri osa niistä oli plagioitu lähteistä, joita ei
ollut mainittu. Naisen suunnitelman sadasta kahdestakymmenestä
rivistä ennen ’Tutkimuksen toteuttaminen’
-osaa noin viisi riviä oli omaa tekstiä. Miehen
suunnitelmassa hieman suurempi osa oli omaa.
Lähteet, joita oli plagioitu, olivat amerikkalaisia,
julkaisemattomia väitöskirjoja, Wikipedia-artikkeleita
tai verkossa saatavilla olevia artikkeleita. Mukaan
oli sellaisenaan lipsahtanut pari plagioidussa tekstissä
ollutta painovirhettä, esimerksiksi ’predominately’
sanan ’predominantly’ sijaan. Toisessa suunnitelmassa
’Aims’ -osa oli kopioitu eräästä artikkelista.
Kohtaan oli kuitenkin vahingossa jäänyt virhe: Siinä
todettiin, että materiaali kerättäisiin Norjassa (sic!)
ja henkilöiden kotimaassa. Ilmeisesti myös Norjassa
oli yritetty kepillä jäätä. Suunnitelmien laatijat olivat
olleet sikäli ovelia, että vaikka he olivat kopioineet
myös kopioimiensa alkuperäisjulkaisujen lähdeviitteet,
he olivat jättäneet pois Suomessa tehdyn julkaisun
(jonka tekijöistä toisen tunnen hyvin).
Tarkoitus oli, että laitoksemme laitosneuvosto
olisi käsitellyt hakemukset kokouksessaan. Totesin
kuitenkin, että plagioinnin vuoksi niitä ei oteta lainkaan
käsittelyyn. (Näin jälkikäteen tein ehkä tässä virheen. Olisi ollut hyvä saada laitosneuvoston päätös
asiassa). Ohjaajaksi lupautunut professorikollegani
ilmoitti sähköpostitse asiasta hakijoille. Naisen isä —
saamiemme tietojen mukaan taloustieteen professori
— kirjoitti minulle meilin anoen hakijoille armoa. En
vastannut meiliin. (Jälkikäteen ajatellen, jos yliopistoilla
olisi menettelytavat tällaisten asioiden käsittelyyn,
olisin voinut lähettää vastauksena virallisen elimen
kannan). Hakijat vetivät sen jälkeen virallisesti
pois hakemuksensa.
Tammikuussa 2011 osallistuin yhteiskuntatieteellisten
tiedekuntien dekaanitapaamiseen ja kerroin
asiasta. Ilmeni että samat hakijat olivat jo hakeneet
ainakin kahteen muuhun suomalaiseen yliopistoon.
Asia olisi ehkä jäänyt tähän, ellen kuuluisi Suomen
Akatemian rahoittaman tutkijakoulun johtoryhmään.
Hämmästykseni oli valtava, kun ilmeni, että
hakijat — mies saman alueen tutkimussuunnitelmalla,
nainen toisella tutkimussuunnitelmalla — hakivat
tutkijakouluun.
Asiaan kuuluu, että he ilmoittivat työpaikakseen
erään suomalaisen yliopiston Suomen Akatemian rahoittaman
huippututkimusyksikön, johon he siis olivat
onnistuneet pääsemään sen jälkeen kun tie nousi
pystyyn Åbo Akademissa. Kirjoitin tutkijakoulun
johtoryhmälle, että mielestäni hakijat ovat plagiointeja
sisältävällä hakemuksellaan ÅA:han menettäneet
mahdollisuutensa (förverkligat sina möjligheter,
discredited themselves) tutkijauralle, mutta en ottanut
kantaa tutkijakoululle lähetettyyn hakemukseen.
Liitin meiliin skannaamani ÅA:n haun tutkimussuunnitelmat
sitaattimerkintöineen. Johtoryhmä yhtyi
näkemykseeni. Käsittelimme hakemuksia virallisesti
kokouksessamme ja hylkäsimme hakijat.
Olin hyvin tuohtunut siitä, että näin epärehellisin
keinoin jatko-opiskelijoiksi ÅA:han pyrkineet olivat
onnistuneet toisessa suomalaisessa yliopistossa. Ilmoitin
asiasta heidän uudelle esimiehelleen, joka oli
kirjoittanut heille suosituksen tutkijakouluhakuun.
Katsoin velvollisuudekseni kirjoittaa asiasta myös heidän
tiedekuntansa dekaanille. Totesin toistamiseen,
että en ota kantaa tutkijakouluun lähetettyihin tutkimussuunnitelmiin.
Dekaani antoi asian heidän opintopäällikölleen.
Sain pari viikkoa myöhemmin dekaanin ja opintopäällikön
allekirjoittaman meilin otsikolla ”Aiheeton
epäluottamus”. He olivat tarkistaneet tutkijakouluun
lähetetyt tutkimussuunnitelmat Urkund- ja
Turn it in -ohjelmilla, eivätkä olleet havainneet plagiointeja.
Oli ilmeistä, että puhuimme kahdesta eri
asiasta: Minä siitä, että he olivat ÅA:han hakiessaan
turvautuneet plagiointiin, kollegani toisessa yliopistossa
siitä, että uusissa, tutkijakouluun lähetetyissä
suunnitelmissa plagiointia ei ollut käytettyjen ohjelmien
perusteella. Myöhemmin olen saanut tiedon,
että kyseisessä yliopistossa on todettu, että yliopisto
ei ole rikkonut lakia hyväksyessään kyseiset opiskelijat
jatko-opiskelijoiksi. Toinen asia on kuitenkin asian
moraalinen puoli.
Myös jatko-opintojen UAF on tarpeen
Edellä kuvaamani on vain esimerkki, mutta todellinen.
Mielestäni olisi syytä tutkia ilmiön laajuutta ja
miettiä, mikä elin tarkastaisi, valvoisi ja koordinoisi
jatko-opintohakemuksia. Varsinaisten hakupapereiden
tarkistukseen eivät yksityisen yliopiston eikä
varsinkaan yksittäisen tiedekunnan tai pienen ainelaitoksen
resurssit riitä.
Ongelma on erityisen suuri, kun kyseessä on
valtakielien ulkopuolinen kieli. Ratkaisu voisi olla
UAF:ää muistuttava, useamman yliopiston yhteinen
elin, joka voisi ostaa tarvitsemiaan kielipalveluita
hakupapereiden tarkistamiseen ulkopuolisilta. Olisi
lisäksi kehitettävä säännöt sille, milloin tähän elimeen
otettaisiin yhteyttä. On myös selvitettävä, mikä
maahantuloviranomaisten osuus koko prosessissa on.
Näiden viranomaisten keskeinen osuus käy selville
Acatiimin 1/2012 jutussa ”Tutkintoväärennöksestä
jää todennäköisesti kiinni”. Artikkelissa siteerataan
UAF:n projektipäällikköä Joanna Kumpulaa: ”Tarkoitus
on, että Suomeen tuleminen sujuisi joustavasti
niiden osalta, jotka ovat saaneet opiskeluoikeuden ja
toisaalta ettei perusteettomasti anneta maahantulolupaa
opiskelun perusteella”.
Tutkimussuunnitelmien tarkistukseen olisi samoin
kehitettävä yhtenäinen järjestelmä. On ilmeistä,
että Urkund- ja Turn it in -tyyppiset järjestelmät
eivät tavoita julkaisemattomia lähteitä, minkä vuoksi
näitä ohjelmia olisi kehitettävä. Tutkimussuunnitelmia
olisi tarkistettava myös jollakin muulla tavalla,
esimerkiksi panemalla valittuja osioita Internetin hakukoneeseen.
Näin ei kuitenkaan tavoiteta sellaisia
plagiaatteja, joissa on käännetty tekstiä suoraan toisesta
kielestä.
Olisi kehitettävä menettelytapoja tilanteisiin,
joissa ilmenee plagiaattiepäilyä. Nyt meillä on Tutkimuseettinen
neuvottelukunta (TENK), mutta sen
verkkosivuilla puhutaan yliopistojen tai Suomen Akatemian
palveluksessa olevista henkilöistä. TENK:in
toimintaa olisi ehkä laajennettava koskemaan tohtorintutkintoa
edeltävää toimintaa, toisin sanoen tutkimusprojekteihin
tai tutkijakoulutukseen hakeutuvia.
Jos näin meneteltäisiin, voitaisiin ensinnäkin ilmoittaa
hakijoille, että heidän hakupaperinsa ja hakemuksensa
joutuvat aitous- ja plagiaattitarkistukseen
ja toiseksi voitaisiin käyttää pitkälti samoja menettelyitä
kuin epäiltäessä työsuhteessa olevia plagiaatista:
Rehtori voisi olla se henkilö, joka vastaa käsittelystä,
ja epäilyn kohteena olevaa kuultaisiin. Toinen ongelma
koskee sitä, kenelle asiasta ilmoitetaan? Voidaanko
nykyisen lainsäädännön puitteissa pitää kaikille
yliopistoille yhteistä rekisteriä vilpillisistä hakijoista
ja kuinka kauan henkilöt siinä tapauksessa säilyisivät
tuossa rekisterissä?
Törmättyäni mielestäni erittäin räikeisiin plagiaatteihin
jatko-opiskeluhakemuksissa olen halunnut
nostaa asian esille yleisemmällä tasolla. Toivoisin, että
kirjoitukseni johtaisi siihen, että yliopistojen johto
yhdessä TENK:in kanssa pohtisi jatko-opiskeluhakemuksissa
esiintyvää vilpillisyyttä ja keinoja ilmiön
ehkäisemiseksi.
Olisi naiivia ajatella, että opiskelijat jotka ovat
päässeet tiedeyhteisöön vilpillisin ja rikollisin keinoin
alkaisivat näitten nuoruudensyntiensä jälkeen tuottaa
eettisesti korkeatasoista tiedettä. Käytetyt keinot
huomioiden lienee ensisijaisesti kyse ansaitsemattomien
taloudellisten ja sosiaalisten etujen hankkimisesta,
suoraan sanoen petoksesta.
Lopuksi tahtoisi huomauttaa, että luonnollisesti
samaa tarkistusmenettelyä tulisi käyttää kotimaisiinkin
hakijoihin.
teksti Helena Hurme,
hhurme@abo.fi
professori, Åbo Akademi, Sosiaalitieteiden laitos
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36
|