ACATIIMI 2/13 tulosta | sulje ikkuna

Hymynaamat kertovat tieteen tulevaisuudesta

Perun Amazonia, Allpahuayo-Mishana. Uusi päivä sademetsässä valkenee vähitellen, mutta vielä on helpompaa kulkea otsalampun valokeilassa.

Aamuinen sademetsä tuntuu viileältä. Parin tunnin kuluttua kuumuus ja kosteus ovat lähes sietämättömiä. Pieni apinalauma rymyää sademetsän latvustossa. Tutkimusasema häviää vähitellen näkyvistä, kun astelemme hyönteishaavit kädessä kohti A5-tutkimuslaikkua. Tänään on tarkoitus kerätä laikulla lehtiä rouskuttavia perhostoukkia kenttälaboratorioon, jossa voimme myöhemmin tutkia niiden sisällä kehittyviä loispistiäistoukkia. Trooppisen metsän lajien väliset eriskummalliset vuorovaikutussuhteet selviävät vähitellen.

Kolumnin ensimmäisen kappaleen kuvaus on viimeisiä virkkeitä lukuun ottamatta kuin elämysmatkoja tarjoavan matkatoimiston myyntiesitteestä. Se on kuitenkin vain pätkä kenttäpäiväkirjasta, joka kertoo suomalais-perulaisen tutkimushankkeeni maastovaiheen etenemisestä Perun Amazonian huikaisevan monimuotoisissa sademetsissä.

Itse tunnen tekeväni mielenkiintoista ja tärkeää tutkimusta, jonka lopullisena tavoitteena on tuottaa lisätietoa trooppisten sademetsien luonnon monimuotoisuudesta. Tätä tietoa voi toivottavasti myöhemmin hyödyntää esimerkiksi metsäalueiden suojelua suunniteltaessa.

Ymmärrän kuitenkin hyvin myös heitä, jotka näkevät haavi kädessä kaukomailla ötököiden perässä juoksevan tutkijan vähintäänkin koomisena ilmestyksenä. Mihin katoavat kaikki ne suomalaiset tieteeseen panostetut eurot, kun lennämme maapallon toiselle puolelle seikkailemaan pitkin poikin sademetsiä? Mihin niitä kaikkia tutkimushankkeen aikana löytyneitä torakoita ja tupajumeja oikein tarvitaan? Itse asiassa juuri tämän haluaisimme selvittää!

Kaikkien tieteentekijöiden kannattaa joskus pysähtyä miettimään, miltä oma tutkimus vaikuttaa ulkopuolisten silmin. Oma hieno tutkimusala saattaa olla suuren yleisön mielestä — ainakin mielenkiintoinen ja… no, hieman erilainen. Me kaikki tiedämme, että tekemällemme tieteelle ja siihen perustuvalle opetukselle on tilausta. Kertokaamme siitä myös suurelle yleisölle! Meillä on tähän hommaan myös velvollisuus. Tieteen popularisointia ja tutkimuksesta tiedottamista ei kannata nähdä pelkkänä ajanhukkana. Hyvin tehtynä se voi avata esimerkiksi uudenlaisia rahoitus- ja yhteistyömahdollisuuksia.

Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on vähitellen, vihdoin ja viimein, nousemassa myös arvostuksessa tutkimuksen ja opetuksen lähimaille. Myös kiinnostusta aihetta kohtaan riittää. Turun yliopiston viestintäyksikkö ja tutkijakoulu starttasivat helmikuussa uuden koko kevään kestävän popularisointikurssin, jossa saan itsekin opettaa. Jouduimme heti aluksi vaihtamaan luentosalia suurempaan, koska kiinnostuneita oli niin paljon. Tämä kertoo nykyisten tiedesukupolvien innosta kertoa tieteestä ja sen merkityksestä myös yliopistomaailman ulkopuolelle tai muiden alojen tutkijoille.

Parhaimmillaan popularisointi innostaa tulevia tieteentekijöitä astumaan tieteen mielenkiintoiseen maailmaan. Lasten yliopisto on tästä loistava esimerkki. Tieteentekijälle vuorovaikutus yleisön kanssa tarjoaa hengähdystauon tutkimuksen ja opetuksen rutiineihin. Lasten hymy ja into oppia uutta voittaa ainakin minun ajatusmaailmassani tieteellisestä lehdestä saapuneen artikkelin hyväksymiskirjeen.

Sekin on toki aina tärkeä asia, mutta mielestäni tiedeluennon tai — leirin jälkeen loistavat pienet hymynaamat kertovat vielä elävämmin tieteen mainiosta tulevaisuudesta.

  • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 16

ACATIIMI 2/13 tulosta | sulje ikkuna