Hymynaamat kertovat tieteen tulevaisuudesta
Perun Amazonia, Allpahuayo-Mishana.
Uusi päivä sademetsässä valkenee
vähitellen, mutta vielä on helpompaa
kulkea otsalampun valokeilassa.
Aamuinen sademetsä tuntuu viileältä.
Parin tunnin kuluttua kuumuus ja kosteus ovat
lähes sietämättömiä. Pieni apinalauma rymyää
sademetsän latvustossa. Tutkimusasema häviää
vähitellen näkyvistä, kun astelemme hyönteishaavit
kädessä kohti A5-tutkimuslaikkua. Tänään
on tarkoitus kerätä laikulla lehtiä rouskuttavia
perhostoukkia kenttälaboratorioon, jossa voimme
myöhemmin tutkia niiden sisällä kehittyviä loispistiäistoukkia.
Trooppisen metsän lajien väliset
eriskummalliset vuorovaikutussuhteet selviävät
vähitellen.
Kolumnin ensimmäisen kappaleen kuvaus on viimeisiä
virkkeitä lukuun ottamatta kuin elämysmatkoja
tarjoavan matkatoimiston myyntiesitteestä.
Se on kuitenkin vain pätkä kenttäpäiväkirjasta,
joka kertoo suomalais-perulaisen tutkimushankkeeni
maastovaiheen etenemisestä Perun Amazonian
huikaisevan monimuotoisissa sademetsissä.
Itse tunnen tekeväni mielenkiintoista ja tärkeää
tutkimusta, jonka lopullisena tavoitteena on
tuottaa lisätietoa trooppisten sademetsien luonnon
monimuotoisuudesta. Tätä tietoa voi toivottavasti
myöhemmin hyödyntää esimerkiksi metsäalueiden
suojelua suunniteltaessa.
Ymmärrän kuitenkin hyvin myös heitä, jotka
näkevät haavi kädessä kaukomailla ötököiden perässä
juoksevan tutkijan vähintäänkin koomisena ilmestyksenä. Mihin katoavat kaikki ne suomalaiset
tieteeseen panostetut eurot, kun lennämme
maapallon toiselle puolelle seikkailemaan pitkin
poikin sademetsiä? Mihin niitä kaikkia tutkimushankkeen
aikana löytyneitä torakoita ja tupajumeja
oikein tarvitaan? Itse asiassa juuri tämän
haluaisimme selvittää!
Kaikkien tieteentekijöiden kannattaa joskus
pysähtyä miettimään, miltä oma tutkimus vaikuttaa
ulkopuolisten silmin. Oma hieno tutkimusala
saattaa olla suuren yleisön mielestä — ainakin
mielenkiintoinen ja… no, hieman erilainen. Me
kaikki tiedämme, että tekemällemme tieteelle ja
siihen perustuvalle opetukselle on tilausta. Kertokaamme
siitä myös suurelle yleisölle! Meillä on
tähän hommaan myös velvollisuus. Tieteen popularisointia
ja tutkimuksesta tiedottamista ei kannata
nähdä pelkkänä ajanhukkana. Hyvin tehtynä
se voi avata esimerkiksi uudenlaisia rahoitus- ja
yhteistyömahdollisuuksia.
Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on vähitellen, vihdoin
ja viimein, nousemassa myös arvostuksessa
tutkimuksen ja opetuksen lähimaille. Myös kiinnostusta
aihetta kohtaan riittää. Turun yliopiston
viestintäyksikkö ja tutkijakoulu starttasivat helmikuussa
uuden koko kevään kestävän popularisointikurssin,
jossa saan itsekin opettaa. Jouduimme
heti aluksi vaihtamaan luentosalia suurempaan,
koska kiinnostuneita oli niin paljon. Tämä
kertoo nykyisten tiedesukupolvien innosta kertoa
tieteestä ja sen merkityksestä myös yliopistomaailman
ulkopuolelle tai muiden alojen tutkijoille.
Parhaimmillaan popularisointi innostaa tulevia
tieteentekijöitä astumaan tieteen mielenkiintoiseen
maailmaan. Lasten yliopisto on tästä
loistava esimerkki. Tieteentekijälle vuorovaikutus
yleisön kanssa tarjoaa hengähdystauon tutkimuksen
ja opetuksen rutiineihin. Lasten hymy ja into
oppia uutta voittaa ainakin minun ajatusmaailmassani
tieteellisestä lehdestä saapuneen artikkelin
hyväksymiskirjeen.
Sekin on toki aina tärkeä asia, mutta mielestäni
tiedeluennon tai — leirin jälkeen loistavat pienet
hymynaamat kertovat vielä elävämmin tieteen
mainiosta tulevaisuudesta.
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 16
|