Keskustelua
"Koko lakialoitteessa on pakkovallan ja totalitarismin maku: kun vain harvat yliopistot
ovat ottaneet maksut käyttöönsä, niin pakotetaan ne sitten siihen kaikki",
kirjoittaa akatemiaprofessori Tapio Salmi.
Huono lakialoite: yliopistojen lukukausimaksut
Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.
Tämä lause tuli ensimmäiseksi mieleeni kuullessani,
että toistasataa kansanedustajaa on tekemässä
lakialoitetta EU-maiden ulkopuolelta tulevien
yliopisto-opiskelijoiden pakollisesta lukukausimaksusta.
Vielä vastenmielisemmäksi asian tekee se,
että perinteisten, kansainvaltaisten puolueiden (SDP,
Kok, Kesk) edustajat ovat liittoutuneet eduskunnan
ikioman ulkomaalaisvastaisen puolueen kanssa tässä
asiassa.
Lakiehdotus on yliopistolain hengen vastainen.
Uudehko yliopistolaki on kirjoitettu siinä tarkoituksessa,
että tämäntyyppiset, ulkomaalaisilta perittävät
lukukausimaksut ovat yksittäisten yliopistojen sisäinen
asia, itse asiassa kilpailutekijä. Joku yliopisto voi
tarjota ’ilmaista’ opetusta EU/ETA-alueen ulkopuolelta
tuleville, joku toinen taas voi nostaa lukukausimaksut
vaikka taivaaseen, jos arvioi sillä tavalla voivansa
houkutella huippuopiskelijoita. Asiaa voi toki
kokeilla, ja on kokeiltukin.
Ruotsin esimerkki on pelottava: kun siellä säädettiiin
pakolliset lukukausimaksut ulkomaalaisille, hakijamäärät
romahtivat ja monet koulutusohjelmat kuolivat
omaan mahdottomuuteensa; ohjelmat yksinkertaisesti
lopahtivat opiskelijoiden puutteeseen. Suomen
lakialoitteen tekijöiltä puuttuu realismin taju.
Suomen yliopistot eivät ole harvardeja, stanfordeja,
oxfordeja ja cambridgejä — ei siitäkään huolimatta,
että monissa maamme yliopistoissa tehdään oikeasti
kansainvälistä hjuippututkimusta. ’Huippuyliopisto’
on brändi, jonka luomiseen menee vuosikymmeniä,
jopa vuosisatoja: Oxford on perustetu vuonna 1249!
Meidän kansainvälisten koulutusohjelmiemme opiskelijoiden
enemmistö tulee useimmiten EU/ETAalueen
ulkopuolelta, ja he ovat menetettyä riistaa, jos
kaavaillut, jopa 8 000 euroon kohovat lukukausimaksut
pakolla meille säädetään.
Olen itse ollut perustamassa yliopistoni kemiantekniikan
kansainvälistä koulutusohjelmaa, josta on
tullut menestys. Saamme joka vuosi toistakymmentä
erittäin motivoitunutta opiskelijaa ympäri maailmaa.
He suorittavat maisterin/diplomi-insinöörin tutkinnon
lähes säännönmukaisesti kahdessa vuodessa,
normiaikataulussa ja läpäisyprosentti on käytännössä
100, siis selvästi korkeampi kuin kotimaisilla opiskelijoilla.
Useimmat heistä tulevat vaatimattomista
oloista kehitysmaista, eikä heillä olisi ollut mitään
mahdollisuutta tulla Suomeen, jos voimassa olisivat
korkeat lukukausimaksut. Miksi välttämättä korkeat
maksut: koska pienillä maksuilla ei ole yliopiston taloudessa
mitään merkitystä.
Ainahan voidaan maksaa parhaille ja köyhimmille stipendejä,
sanotaan. Kyllä vain, kerätään ensin lukukausimaksut
ja sitten maksetaan takaisin stipendeinä!
Sitä ei voida tehdä vain kierrättämällä rahaa
yliopiston pankkitileillä, vaan stipendijärjestelmän
pyörittäminen vaatii hallintohenkilökuntaa, sekä
opettajista koostuvan asiantuntijaelimen opiskelijoiden
arvioimiseksi, mikä on hankalaa varsinkin opintojen
alussa.
Myöskään opiskelijan ’köyhyyden’ tutkiminen
ei ole yksinkertaista, ja vaatii oman ammattitaitonsa.
Me professorit tiedämme, että yliopiston hallinto,
toisin kuin opettajat, ei ole valmis tätä tekemään
talkootyönä, vaan taas on palkattava muutama koordinaaatori
keskushallintoon asiaa pyörittelemään ja
sähköposteja lähettelemään. En myöskään suhtaudu
kovin luottavaisesti siihen kansanedustajien esittämään
mahdollisuuteen, että varoja stipendeihin
irrotettaisiin Suomen kehitysyhteistyövaroista, jotka
nykyiselläänkin ovat niukat, ja niukkenemistaan
niukkenevat aina, kun valtiontalous on vaikeuksissa.
Lakialoitteen yhteydessä mainittu 8 000 euroa on
ilmeisesti luku, joka on saatu jakamalla yliopistojen
keskimäärin valtionbudjetista saama suora rahoitus
opiskelijamäärällä. Laskentatapa on liian mekaaninen:
monet kansainvälisten koulutusohjelmien kursseista,
useimmiten englanniksi luennoidut, on myös
integroitu osaksi kotimaista koulutusohjelmaa, so.
suomalaiset ja ulkomaalaiset opiskelevat samassa
ryhmässä, mikä on ihanteellinen ratkaisu. Kurssit
ovat siis joka tapauksessa olemassa; jos siellä on muutama
EU-alueen ulkopuolinen lisänä, niin se ei kustannuksia
juurikaan suurenna. On lisäksi huomattava,
että mitään EU/ETA-alueen ulkopuolista suurta
ryntäystä ei Suomeen ole ja yliopistot aina rajoittavat
opiskelijamääräänsä numerus clausus –periaatteella.
Kaikkien koulutusohjelmien opiskelijamääriä säädellään
käytännössä ylhäältä, ministeriöstä käsin. Ministeriö
antaa luvan ottaa tietyn määrän opiskelijoita
kuhunkin koulutusohjelmaan, yliopiston ehdotuksen
perusteella toki.
Koko lakialoitteessa on pakkovallan ja totalitarismin
maku: kun vain harvat yliopistot ovat ottaneet
maksut käyttöönsä, niin pakotetaan ne sitten siihen
kaikki. Kokeiluja lukukausimaksuilla voidaan toki
jatkaa — kysynkin nyt, miksi esimerkiksi kauppatieteellinen
ala, jossa on businessymmärrystä, ei juurikaan
näihin kokeiluihin ole lähtenyt?
Pakkolaki ei ole oikeaa politiikkaa; väärällä politiikalla
helposti tapetaan yliopistojen lupaava kansainvälistymiskehitys,
ulkomaalaisten opiskelijoiden
määrä romahtaa, jolloin tutkintojen määrä laskee,
mikä vuorostaan heikentää yliopiston taloutta, koska
valtion suora rahoitus yliopistoille perustuu paljolti
tutkintojen määrään. Lailla synnytettäisiin negatiivinen
kierre.
Niiden hallituspuolueiden kansanedustajien, joka
ovat tämän aloitteen allekirjoittaneet, tulisi palata
ruotuun ja vetää nimensä pois lakialoitteesta. Ei
yleensäkään ole sopivaa, että hallituspuolueen kansanedustajat
liittoutuvat muukalaisvastaisen ja epädemokraattisen
oppositiopuolueen kanssa. Järki hoi,
Jyrki hoi, haudatkaa tämä heikkotasoinen aloite.
Tapio Salmi
Akatemiaprofessori, Åbo Akademi
Internationalize? Yeah, right.
The sound of senior administrators calling for internationalisation
just now is a bit like rutting season
in the black Forest. It echoes through much of what
we do, and yet it has only spasmodic effect, if any at
all. The Oxford English Dictionary offers a circular, and
hence useless definition of the verb to internationalize
(‘to render international in character or use’), and
one wonders whether those advocating it so stridently
have progressed any further than this.
It seems to have meant the importation of a very
few foreign professors, in a very few departments and
faculties, and of course we can include the regular
activities of those researchers and projects with international
contacts. Most of those were already in
existence.
For the rest, the Finnish firewall is intact and repelling
all invaders. Some departments have many
foreign staff, almost without exception languishing in
jobs with no career prospects, and no recognition for
their research, largely done without research funds
and in their spare time — except of course overseas.
Internationalization then is for the select few, the
Finnish professoriate and those Finns on the make,
and is meant in reality to nothing more than enhance
the careers and reputations of those in power to
the exclusion of everyone else. This is surely not the
reputation an ‘internationalizing’ university would
want.
While there are admirable and internationallyrespected
Finnish professors, there are also those who
serially underperform, and there are outright duds.
Apparently this is fine, however, since the ghastly
alternative might be to appoint a foreign lecturer to
a professorial post, something which is unacceptable
and even unthinkable. Foreign teaching staff are
simply meant to teach the lower-level courses, do lots
of research and publish (did anyone notice the contradiction?)
and put it all on Tuhat to ensure that the
professoriate (including the spuds) is properly funded. Yeah, right. They are also meant never to complain
about this institutionalized discrimination. Yeah,
right again.
‘All Finns are professors in training – all foreigners
are servants’ is the familiar principle we work under.
Unless there is a major change in thinking, internationalization
will remain just another name for narrow
local privilege, and a pipe dream.
Making use of the foreigners we already have, giving
them an incentive, encouragement, and rewards
can only be good for the university, and must aid genuine
internationalization, as against the sham we
are embracing now. When effort and achievement is
brought into better alignment with reward, perhaps
we’ll get somewhere. Meanwhile, dream on.
Rod McConchie
Rahoitusmallin ohjausvaikutus on epäselvä
Vuosien 2013-16 yliopistojen valtiorahoitusmallin
sekä tieteellisten lehtien ja kustantajien Julkaisufoorumi-
luokituksen vaikutus tieteelliseen julkaisemiseen
on herättänyt keskustelua etenkin yliopistojen
henkilökunnan keskuudessa (esim. Acatiimi 1/2013).
Heikki Hellman ja Eija Poteri pohtivat Media & viestintä
-lehdessä (3-4/2012) suomen- ja ruotsinkielisen
tieteellisen julkaisemisen tilaa ja tulevaisuutta.
Heidän puheenvuoronsa keskittyy viestinnän tutkimuksen
alalle, mutta eräillä heidän havainnoillaan on
myös laajempaa tiedepoliittista merkitystä.
Rahoitusmallissa 4 prosenttia yliopistojen koko
valtiorahoituksesta (n. 1,7 miljardia euroa) eli noin
68 miljoonaa euroa jaetaan kotimaisten tieteellisten
julkaisujen perusteella ja 9 prosenttia eli n. 153 miljoonaa
euroa ulkomaisten tieteellisten julkaisujen
perusteella. Tämä on saanut jotkut esittämään, että
ulkomaisten julkaisujen painoarvo on yli kaksinkertainen suhteessa kotimaisiin, mikä kannustaa vahvasti
siirtymään kohti ulkomaisten artikkelien ja monografioiden
julkaisemista. Tämä näyttää olleen myös
mallia suunnitelleen opetus- ja kulttuuriministeriön
työryhmän ajatus.
Yksittäisen julkaisun hinta riippuu kuitenkin siitä, paljonko
julkaisuja on kummassakin kategoriassa. Hellman
ja Poteri osoittavat tämän laskemalla yliopistojen
julkaisutietojen perusteella, että yhden kotimaisen
tieteellisen artikkelin laskennallinen hinta on nykyisellä
rahoitustasolla n. 6800 euroa ja yhden ulkomaisen
artikkelin hinta vastaavasti n. 8000 euroa. Ero ei
siis ole yli kaksinkertainen, koska ulkomaiset julkaisut
muodostavat ehdottoman enemmistön kaikista
tieteellisistä julkaisuista Suomessa.
Vuodesta 2015 lähtien rahoitusmallin kriteerit
muuttuvat siten, että 4 prosenttia rahoituksesta jaetaan
Julkaisufoorumi-luokituksen tason 1 julkaisujen
perusteella ja 9 prosenttia tason 2 tai 3 julkaisujen perusteella.
Tätäkin jakosuhdetta on mallia koskevassa
keskustelussa lähestytty ajattelemalla, että jatkossa
tason 2 tai 3 julkaisujen julkaiseminen on yli kaksi
kertaa kannattavampaa kuin tason 1 julkaisujen.
Hellman ja Poterikin viittaavat tähän suuntaan,
kun he arvelevat tieteellisen monografian olevan yli
27 000 euron arvoinen pelkästään tason 1 julkaisuna,
sillä monografian painoarvo rahoitusmallissa on
nelinkertainen suhteessa artikkeliin. Tällöin he kuitenkin
yhdistävät nykyiset rahoitusmallin kriteerit
vuonna 2015 voimaan tuleviin kriteereihin, samoin
laskennalliset julkaisujen yksikköhinnat.
Koska emme vielä tarkalleen tiedä, miten yliopistojen
julkaisutoiminta sijoittuu Julkaisufoorumi-luokituksen
tasoille 1 ja 2 tai 3, emme voi tietää yksittäisen
julkaisun laskennallista hintaa rahoitusmallin
eri kategorioissa vuodesta 2015 lähtien. On jopa mahdollista,
että tason 2 tai 3 perusteella jaettavaa rahoitusosuutta
(n. 153 miljoonaa euroa) on jakamassa niin
paljon julkaisuja, että julkaisun yksikköhinta on pienempi
kuin tason 1 julkaisujen perusteella jaettavassa
rahoitusosuudessa (68 miljoonaa euroa).
Joka tapauksessa on niin, että jos yliopistojen tutkijat ja opettajat jatkossa siirtyvät julkaisemaan enemmän
tason 2 tai 3 lehdissä ja kustantajilla tason 1 julkaisukanavien
sijaan, tason 2 tai 3 julkaisujen yksikköhinta
pienenee. Tämä tekee mallin ohjausvaikutuksesta
epäselvän, mikä ei se varmastikaan ole ollut opetusja
kulttuuriministeriön tarkoitus. Se voi kuitenkin olla
tieteellisen julkaisutoiminnan tasapainoisen kehityksen
kannalta hyväkin asia, sillä mallin ohjausvaikutus
ei ehkä olekaan niin dramaattinen kuin on pelätty.
Otto Auranen
Tutkija
Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus,
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö,
Tampereen yliopisto
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36
|