Kirja-arviot

Professorina ja teatterinjohtajana Maria-Liisa Nevala: Mieleni talot. Totta, tarua ja tulkintaa. WSOY 2013.

Kansallisen päänäyttämömme pääjohtajana 18 vuotta työskennellyt professori Maria-Liisa Nevala on jakanut muistelmateoksensa teatterikappaleen tavoin näytöksiin. Ensimmäinen ja toinen näytös tapahtuvat ennen Kansallisteatteria ja ovat tiiviitä, vaikka leikkaavat kiintoisasti lapsuudesta työelämään ja kouluvuosista aikuisuuteen.

Harvalla elämäänsä kirjaavalla on sellainen lähtötausta kuin Nevalalla; viimeisinä opetustöinään Helsingin yliopistossa hän piti luentosarjan Omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta.

Kuljettaessa Kansallisteatterin aikaa tyyli muuttuu mosaiikkimaisen rönsyileväksi. Nevala kirjoittaa avoimesti paitsi työnsä iloista myös sen varjopuolista. Hänen ajatuksiaan kannattaa usko taiteen ihmeeseen. Kaipaus lähikosketukseen taiteen syntyprosessin kanssa oli se, mikä ennen kaikkea veti yliopistosta teatteriin. Kirjoittaja palaa usein teatterin johtamisen olemukseen. Samalla selvenee myös teatterikäsitys, jonka yksi kantava ajatus on, että teatterin on kosketettava katsojaa, niin että hän lähtee esityksestä muuttuneena.

Eläkkeelle kolmisen vuotta sitten siirtyneen johtajan muistelmat ovat myös tuoreinta kirjoitettua Suomen Kansallisteatterin historiaa. Jokaiselle teatteria viimeiset parikymmentä vuotta vaikka etäältäkin seuranneelle on käynyt selväksi, että pääjohtaja Nevalan kaudella nuoret näyttelijät, näytelmäkirjailijat ja ohjaajat saivat työskennellä Kansallisessa; ei tarvinnut odottaa harmenevien hiusten charmia ja kolmeakymmentä vuotta.

Myös vanhemmat näytelmäkirjailijat ja ohjaajat, joiden töitä ennen ei Rautatientorin graniittilinnassa nähty, saivat sieltä houkuttelevia työtarjouksia. Johtajan muistelmien lukeminen vahvistaa tätä kokemusta — samoin kuin sitä, kuinka terävästi ennen hieman pölyttyneen teatterin ohjelmisto tarttui, klassikkoja unohtamatta, ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, aikamme todellisiin ongelmiin. Reko Lundán, Laura Ruohonen, Pirkko Saisio, Heini Junkkaala, Riko Saatsi vain muutaman loistavimman kotimaisen nimen mainitakseni. Ja ulkomainen uusi dramatiikka näiden lisäksi!

Kansallisteatterin johdossa Maria-Liisa Nevala oli ensimmäinen nainen pääjohtajana, vaikka teatterinjohtajina oli naisia ennen häntä Suomessa: Mia Backman Kansan Näyttämöllä jo viime vuosisadan alussa ja sittemmin Vivica Bandler Lilla Teaternissa.

Alle 30-vuotiaana tohtoriksi kotimaisessa kirjallisuudessa erinomaisin arvosanoin väitellyt Nevala haki heti alansa harvoja virkoja ja naisena sai kokea miesten yhteisössä vastustusta. Silti Nevala tuli varsin nuorena nimitetyksi kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessoriksi ja ehti vielä professoriksikin. Yliopisto on täynnä suosikki- ja muita järjestelmiä, ja mitenpä muuten harvoista paikoista kilpailtaessa voisi ollakaan. Kaikille noin verinen maailma ei sovi. Poikkiteloin asettujissa oli tosin naisiakin — myös yliopiston jälkeen.

Erityisen antoisia lukijalle ovat muistelijan ulkomailla viettämät vuodet. Siellä syntyy avarampi näkökulma niin omaan alaan kuin kotimaan kulttuurielämään. Paitsi näytöksiin Nevalan teos jakaantuu myös taloihin, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti. Hän kuvaa ihastuttavasti taloa Pariisin Latinalaiskorttelissa, jossa sai nuorena asua. Oman mielensä talon ovea Nevala raottaa kenties eniten kirjoittaessaan, kuinka paljon hänelle teatterinjohtajan työssä merkitsi harjoitusten yhteisöllisyys.

Kirjoittaja ja kustantaja luottavat tällä kertaa mielikuviin ja sanaan: ainoa valokuva on kannessa. Ymmärrettävä ratkaisu. Varsinkaan teatteriesitystä ei voi kuvata liikkumattomalla kuvalla!

Esko Karppanen

Kiteytä ja koukuta Urpu Strellman & Johanna Vaattovaara ( toim.): Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus 2013 281 s.

Kautta aikain tutkijat ja muut intellektuellit ovat osallistuneet yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Etenkin tunnetut ajattelijat ovat kommentoineet päivänpolttavia ongelmia ja konflikteja. Kuitenkaan yhteiskunnallinen osallistuminen ei ole ollut tutkijan velvollisuus ennen vuoden 2004 yliopistolakia, johon kirjattiin yliopistojen kolmas tehtävä eli aktiivinen vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa.

Yliopistoa ylläpidetään verovaroin, tieteen sovelluksia näkee joka puolella, ja kansalaisten koulutus- ja sivistystaso ovat muutenkin kehittyneet huomattavasti. Tämän takia tiede kiinnostaa ja puhuttelee suurta yleisöä ja mediaa entistä enemmän. Ongelmana on vain se, että tutkijoita ei välttämättä kiinnosta astua joukkojen eteen popularisoimaan syvällisiä ja vaivalla tehtyjä löytöjään.

Mutta syynä tähän on myös se, että tutkijat ovat tottumattomia esiintymään joukkojen edessä ja esittämään asioita tavallisella kielellä ja tyylillä.

Tieteen yleistajuistaminen auttaa tässä. Kirja on monipuolinen paketti, josta löytyy ohjeita, miten puhua, kirjoittaa ja argumentoida ja jopa liikkua, elehtiä ja pukeutua yleisön edessä. Ja median, jonka välityksellä tutkija usein kohtaa yleisönsä, ja siksi suhdetta mediaan tarkastellaan tarkasti alkaen yhteydenotosta valmiin jutun editoimiseen ja tarkistamiseen.

Yksi tärkeä lähtökohta on, että yleisö on nykyään pirstoutunutta eli tulee ottaa selvää siitä, kenelle puhuu ja se, mistä puhuu ja miten. Mutta yleinen nyrkkisääntö on, että monimutkaiset ja vaikeat asiat tulee esittää tiiviisti ja helppotajuisesti, ei vain ymmärtämisen helpottamiseksi, vaan myös sen takia, että tarjontaa on valtavasti ja ihmisillä on kiire, joten he valitsevat sen, mikä sattuu silmään ja minkä lukee nopeasti. Otsikko onkin ensimmäinen ja tärkein koukku, johon lukija tarttuu.

Tekstin ja haastattelun rakenne on päinvastainen kuin tutkimuksissa: tulos kerrotaan ensin, koska se kiinnostaa käytännönläheisiä ihmisiä enemmän kuin menetelmät, joilla tulokseen on päästy. Jutun rakenteen tulee myös olla dramaattinen, eli sen tulee pitää sisällään jännitteitä ja koukkuja, jotka vievät tekstiä eteenpäin.

Erikoista tai ajankohtaista teemaa käsittelevät väitöskirjat saavat usein toimittajat liikkeelle. Lehdille kannattaa lähettää tiedotteita, joissa väitöskirjan teema on esitetty selkeästi ja kiinnostavasti. Tärkeintä on osata kiteyttää ydin, sillä toimittajat ja yleisö eivät jaksa harhailla mutkikkaissa yksityiskohtia vilisevissä labyrinteissa.

Kautta kirjan tulee esiin, että ihmisillä on kiire ja he vilkuilevat juttuja sieltä tältä lukematta niitä kokonaan, että ihmiset haluavat tieteen viihteellisiin ja kevyeisiin kuosiin pakattuna ja että taloudelliset intressit pyörittävät tätä kaikkea. Eli täytyykö tutkijan suostua kaikkeen? Kirjassa olisikin voinut myös pohtia, toimiiko tiedeyhteisön ja nyky-yhteiskunnan vuorovaikutus liikaa jälkimmäisen ehdoilla.

Mieleen nousee väistämättä suomalaisen tieteen popularisoinnin pioneeri, J. V. Snellman, joka piti kansan sivistämistä kehittyneen yhteiskunnan perustehtävänä ja joka kirjoitti päivälehtiin ja perusti itsekin sellaisen. Vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa täytyy olla tarkkana, että kansa nousee tieteen tasolle eikä tiede vajoa kansan tasolle.

Pekka Wahlstedt

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 42