Pääkirjoitus
Hakemisen paineissa
Joskus ennen Suomen Akatemialle
tai muulle tutkimusrahoittajalle
jätettiin
hakemus silloin, kun tutkija
oli saanut tavallista
paremman idean. Jos idea
oli oikeasti hyvä, mahdollisuus
rahoitukseen oli kohtuullinen.
Nyt tutkijoiden on ”pakko
hakea” ja yliopistojen johdon on
kannustettava kaikkia hakemaan.
Myöntöprosentit ovat painuneet
jo alle kymmenen. Hyvätkään hakemukset
eivät mene läpi ja rahoituksen
jakajat ovat tiukoilla.
Miksi siedettävästä tilanteesta
on tullut lähes sietämätön?
Kurjistuvassa rahoitustilanteessa
kilpailtu raha on monelle tieteentekijälle
ainoa toive ammatin jatkumisesta.
Yliopistoille se on tärkeä lisäresurssi
ja yleiskustannusosuuksilla
rahoitetaan tiloja ja hallintoa.
Kilpaillusta rahasta saa myös lisäpalkkion
rahoitusmallin kautta.
Poliitikot ja virkamiehet ovat
suosineet kilpailutusta ”perusrahoituksen”
kustannuksella — se
nähdään laadun takeena, mutta
myös strategisena ohjausvälineenä.
Suomessa suoraa julkista tutkimusrahoitusta
on vain 44 prosenttia
julkisesta tutkimusrahoituksesta
lopun ollessa kilpailutettua.
Tiedevertailuissa meitä paremmin
pärjäävissä Tanskassa, Sveitsissä ja
Hollannissa vastaavalla tavalla lasketut
perusrahoitusosuudet ovat
57, 68 ja 78 prosenttia (Olli Poropudas,
HS 2.8.2015).
Miksi näin? Vaikuttaa siltä, että
perusrahoitus joskus mielletään
block grantiksi tai ”perustuloksi”,
joka ei kehitä toimintaa tai kannusta
laatuun. Käsitys on virheellinen.
Perusrahoitus on pääosin korvausta
laskettavista yksikkösuoritteista,
kuten tutkinnoista ja
tutkimusjulkaisuista. Yliopistot
sopivat niistä valtion kanssa tulossopimusneuvotteluissa.
Valtio
saa mitä se tilaa, ja siksi se käyttää
perusrahoittajana ainakin yhtä
vahvaa ohjaavaa valtaa kuin kilpailuttajana.
Jo perusrahoituksen
sisällä on vaatimus menestyä tutkimusrahoitus-
ja julkaisemiskilpailuissa.
”Perusrahoituksen” sijasta
olisikin parempi puhua ”tulossopimusrahoituksesta”
tai vain ”sopimusrahoituksesta”.
Nykyinen tuska turhasta ja turhauttavasta
työstä sekä ”norminpurun”
tarpeesta viittaa siihen,
että rahoitusjärjestelmä kokonaisuutena
hukkaa resursseja.
Sopimusrahoituksen pitäisi
kohdentua lähinnä yliopiston perustehtäviin.
Silti sillä joudutaan
tekemään muutakin. Työaikaa
käytetään yhä enemmän rahoituksen
varmistamiseen toisilta
valtionrahoituksen momenteilta
sen sijaan, että tutkittaisiin, opetettaisiin
tai vaikutettaisiin.
Suomalaisissa yliopistoissa on
vähän ”tavallisia” lehtoreita tai
professoreita, paljon projektilaisia.
Yksiköiden yhdisteleminenkään ei
lisää akateemisten tehtävien kokonaismäärää,
leikkausten aikana
luultavasti päinvastoin.
Hakemisen vaivasta huolimatta
tutkija-opettajat tuskin
haluavat, että tutkimusrahoittajilla
olisi yhä vähemmän jaettavaa.
Mutta eniten he haluavat
mahdollisuuksia työntekoon,
jopa jonkinlaiseen uraan.
Hallinnon rationalisointi voisi auttaa
ydintehtäviin keskittymisessä,
mutta mahdollisuudet ovat rajalliset,
jos rahoitusmalli itsessään
ruokkii hakurulettia — ja väistämättä
lisää tutkimushallintoa.
Sirpaleinen rahoitus pirstoo
työtä ja niukkuuden ja moninkertaisten
kannusteiden yhdistelmä
aiheuttaa hakuhysteriaa ja pettymyksiä.
Esimerkiksi ”tavallisille”
lehtoreille ja professoreille pitäisi
turvata tutkimuksen tai opettamisen
kehittämisen perusedellytykset
ilman, että siihen pitää jatkuvasti
hakea rahaa.
Olisiko myös syytä muuttaa
rahoitusmallia vähintään siten,
että kotimainen kilpailtu rahoitus
olisi riittävä palkinto sinänsä, eikä
hakupainetta kasvatettaisi rahoitusmallin
lisävivuilla? Hakumenestys
tai laadukas julkaiseminen
osataan jo joka tapauksessa laskea
meriiteiksi.
Petri Koikkalainen
puheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|