ACATIIMI 3/13 tulosta | sulje ikkuna

Kritiikkiä, sopivalla lusikalla

Ensimmäisen väitöskirjakokoontuminen aloittaa vivahteikkaan näytelmän. Työtään aloittavat ovat hankkeen kanssa tosissaan, ja niin on ohjaajakin. Moni kokee näissä yhteyksissä ensimmäisen kerran kovaa kritiikkiä työtään kohtaan. Milloin eteenpäin vievä kritiikki muuttuu kiusaamiseksi?

Väitöskirjaa aloitetaan vaihtelevin tavoittein. Jollekin se on alkua tutkijanuralle. Keski-ikäiselle se saattaa olla ammatillisen taustan syventämistä tai välivaihe johonkin uuteen uraan.

Kritiikki lankeaa hyvin vaihtelevaan maaperään. Osa riemuitsee siitä, että on saanut hyvää vastakaikua työlleen, niin työn ohjaajalta kuin ehkä ryhmältäkin. Kokemukset saattavat toisaalta olla kirveleviä, mutta työ on tehty loppuun. Muisteluksia loukkaavista sanoista joku saattaa pohtia vuosia. Tutkijat ovat hyvämuistisia ja pitkävihaisia, debatti saattaa jatkua vuosien kuluttua.

On niitäkin, joiden tutkimussuunnitelma saa murskatuomion. Jatko-opiskelija päättää opinnot siihen tai lähtee etsimään ajatuksilleen parempaa maaperää. Kumpaan pitäisi katse ennemminkin kohdistaa, ensimmäiseen raakileena syntyneeseen tutkimussuunnitelmaan vai ohjaajaan, joka lataa siihen ehkä narsistin heikon itsetunnon?

Millaiseen maaperään ohjaajan ja muiden ryhmään osallistuvien kritiikki osuu? Hyvä kriittisyys parantaa lopputulosta ja lisää motivaatiota, koska näin jatko-opiskelija ymmärtää työn puutteita. Toinen lukija huomaa kirjoittajaa paremmin puutteet ja ehkä hyvät ratkaisuehdotukset. Tekstihän jäsentyy paremmaksi näin! Korjauksia osin tehdään hammasta purren, koska on käynyt selville, että ohjaaja haluaa jonkin asian olevan näin, niin sitten se pitää olla näin.

Miksi kritiikin käyminen on niin vaikeaa? Miksi samantyyppisiä asioita toinen voi kokea loukkauksena ja toinen hyvänä lisänä työnsä edistämiseksi. Miksi esimerkeistä puhutaan joskus sakeana ilmassa, isommassa kokoontumisessa tai kahden hengen ajatusten vaihdossa?

Kritiikin sijaan kommentointia

Vuoden vaihteessa käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta Helsingin yliopistosta eläkkeelle jäänyt professori Elina Lahelma ei halua puhua kritiikistä. Hän puhuu mieluummin kommentoimisesta.

— Kritiikki on varattu väitöstilaisuutta varten, kun työ on valmis. Lahelmaa pidetään hyvänä ohjaajana, joka on myös käyttänyt paljon aikaa töiden edistämiseksi.

Hän ei myöskään puhu kiusaamisesta.

— En ole nähnyt kiusaamista, mutta ohjaajissa toki kiirettä, asiantuntemattomuutta ja joskus jopa piittaamattomuutta. Lähes 20 väitöskirjaa ohjannut ja valtakunnallisen KASVA-tutkijakoulun johtoryhmän ja ohjaajaverkoston jäsen Lahelma muistaa joitakin tilanteita, joissa alussa olevaa työtään esittelevä on saanut niin kovaa kritiikkiä muilta ryhmäläisiltä tai joiltakin ohjaajilta, että itsetunnon takaisin palauttaminen on vienyt aikaa. Tutkijakoulu on ollut opettavaista myös opettajille, joten Lahelma suree perinteen katkeamista.

Auktoriteettia vastustamaan

Väitöskirjaprojektissa on kysymys paitsi työstä, mutta myös monenlaisesta vastustamisesta ja oman työn puolustamisesta.

Seminaarit eivät ole ainut kiivaan keskustelun paikka. Jossakin vaiheessa vuosien projektia tulee yleensä aika, jolloin jatko-opiskelija sanoo ohjaajalle: ”en muuten tee näin”. Tässä on ohjaajalla miettimistä ja oppimista. Miten suhtautua tilanteeseen? Lahelmalla on monenlaisia kokemuksia. Joku töistä on napsahtanut hyvin paikoilleen ehkä muutaman mutkan jälkeen, kun jatko-opiskelija on pitänyt päänsä.

— Ohjaajana olen joutunut toteamaan, että olin väärässä, Lahelma myöntää.

On käynyt toisaalta niin, että esitarkastajien kritiikki on mennyt paremmin perille ja jatko-opiskelija on tullut ohjaajalleen kertomaan saamistaan hienoista ratkaisuehdotuksista. Samoista, joita ohjaaja aikoinaan tarjoili.

— Kaikkien kannalta on parempi, että jatkoopiskelijalla on omaa seminaaria ja ohjaajan panosta enemmän paikkoja, joissa esitellä työtään ja saada palautetta. Vertaistuen voima on valtava. Tosin kovenevassa kilpailussa rahoituksesta ei ole helppoa saada omia jatko-opiskelijoita tukemaan toisiaan. Toisen saamasta rahoituksesta ei välttämättä ole helppo iloita, jos itse on jäänyt ilman.

Työryhmä suodattaa

Vertaistuen suuresta merkityksestä puhuu myös geneettisen epidemiologian akatemiaprofessori Jaakko Kaprio Helsingin yliopistosta. Lääketieteessä suuri osa väitöskirjoista tehdään artikkelimuotoisina, joten ensimmäinen kritiikin porras artikkeleissa on oma tutkimusryhmä. Kritiikkiä tulee ehkä tasaisemmin prosessin aikana kuin monografiatöissä.

Kaprio on saanut vuonna 2008 Maud Kuistila -palkinnon. Palkinnon taustalla on ollut 12 hänen oppilastaan ja perusteista voi lukea myös sen, millaisia työn raameja hän myös itse arvostaa. Kiireisellä professorilla on työhuoneen ovi ollut auki nuorille tutkijoille. Hän on saanut moniin väitöskirjoihin kiitosmaininnan nopeista sähköpostivastauksista.

— Pidän tätä tärkeänä, ettei työ seiso kommentin puuttumisen takia.

Elina Lahelma puhuu äitimisestä ja Jaakko Kaprion erilaisista ohjaamisen liittyvistä ansioista mustaa valkoisella on muun muassa se, että hän tuntee jatkoopiskelijansa hyvin ja on valmis tukemaan esimerkiksi ongelmissa tutkimustyön ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Voisiko sitä kutsua ”isäilyksi”?

— Esimerkiksi perhekriisistä ohjaajan on hyvä tietää asioista, mutta ei mennä sotkeutumaan. Työhön voi tulla viivästyksiä ja niihin on selityksensä. Yleensä on parempi, että väitöskirjaprojekti on se, joka joustaa.

Kritiikkiin opettamista ovat olleet myös refereeartikkelien palautteet. Ensimmäinen on monelle shokki.

Niitäkin pitää oppia lukemaan rivien välistä. Osa kollegoista kirjoittaa pitkiä ja perusteellisia palautteita, joista todella oppii. Sitten on kiireessä, kahdessa tunnissa lentokentällä tehtyjä. Ja valitettavasti on myös joskus niitä, joissa kirjoittaja on päästänyt ilkeyden valloilleen.

Aika muuttuu, tavat myös

Korrekti ja neutraali käytös ovat vallanneet alaa yhteiskunnan eri puolilla, niin yliopistoissa kuin yliopistojen jatkokoulutusseminaareissa. Ovatko hyvät tavat nyt enemmän valttia kuin aikaisemmin? Päästäisiinkö paljosta murheesta yksinkertaisesti siten, että hyvistä käytöstavoista syntyisi vielä enemmän käytäntöä? Paljoa puhetta esimerkiksi jatkokoulutusseminaareista ei syntyisi, ellei keskusteluilla olisi katetta todellisuuteen.

— Korrektit käytöstavat ovat enemmän tätä päivää. Muistelen 1970-lukua ja joitakin omia esimiehiäni, niin niillä puhetavoilla ja sillä kiroilemisella olisi saanut potkut.

teksti Tiina Huokuna

  • Painetussa lehdessä sivu 32

ACATIIMI 3/13 tulosta | sulje ikkuna