Kritiikkiä, sopivalla lusikalla
Ensimmäisen väitöskirjakokoontuminen
aloittaa vivahteikkaan
näytelmän. Työtään aloittavat ovat
hankkeen kanssa tosissaan, ja niin
on ohjaajakin. Moni kokee näissä
yhteyksissä ensimmäisen kerran
kovaa kritiikkiä työtään kohtaan.
Milloin eteenpäin vievä kritiikki
muuttuu kiusaamiseksi?
Väitöskirjaa aloitetaan vaihtelevin tavoittein.
Jollekin se on alkua tutkijanuralle.
Keski-ikäiselle se saattaa
olla ammatillisen taustan syventämistä
tai välivaihe johonkin uuteen
uraan.
Kritiikki lankeaa hyvin vaihtelevaan maaperään.
Osa riemuitsee siitä, että on saanut hyvää vastakaikua
työlleen, niin työn ohjaajalta kuin ehkä ryhmältäkin.
Kokemukset saattavat toisaalta olla kirveleviä, mutta
työ on tehty loppuun. Muisteluksia loukkaavista
sanoista joku saattaa pohtia vuosia. Tutkijat ovat
hyvämuistisia ja pitkävihaisia, debatti saattaa jatkua
vuosien kuluttua.
On niitäkin, joiden tutkimussuunnitelma saa
murskatuomion. Jatko-opiskelija päättää opinnot
siihen tai lähtee etsimään ajatuksilleen parempaa
maaperää. Kumpaan pitäisi katse ennemminkin kohdistaa,
ensimmäiseen raakileena syntyneeseen tutkimussuunnitelmaan
vai ohjaajaan, joka lataa siihen
ehkä narsistin heikon itsetunnon?
Millaiseen maaperään ohjaajan ja muiden ryhmään
osallistuvien kritiikki osuu? Hyvä kriittisyys
parantaa lopputulosta ja lisää motivaatiota, koska
näin jatko-opiskelija ymmärtää työn puutteita. Toinen
lukija huomaa kirjoittajaa paremmin puutteet ja
ehkä hyvät ratkaisuehdotukset. Tekstihän jäsentyy
paremmaksi näin! Korjauksia osin tehdään hammasta
purren, koska on käynyt selville, että ohjaaja haluaa
jonkin asian olevan näin, niin sitten se pitää olla näin.
Miksi kritiikin käyminen on niin vaikeaa? Miksi
samantyyppisiä asioita toinen voi kokea loukkauksena
ja toinen hyvänä lisänä työnsä edistämiseksi. Miksi
esimerkeistä puhutaan joskus sakeana ilmassa, isommassa
kokoontumisessa tai kahden hengen ajatusten
vaihdossa?
Kritiikin sijaan kommentointia
Vuoden vaihteessa käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta
Helsingin yliopistosta eläkkeelle jäänyt professori
Elina Lahelma ei halua puhua kritiikistä. Hän
puhuu mieluummin kommentoimisesta.
— Kritiikki on varattu väitöstilaisuutta varten,
kun työ on valmis. Lahelmaa pidetään hyvänä ohjaajana,
joka on myös käyttänyt paljon aikaa töiden edistämiseksi.
Hän ei myöskään puhu kiusaamisesta.
— En ole nähnyt kiusaamista, mutta ohjaajissa
toki kiirettä, asiantuntemattomuutta ja joskus jopa
piittaamattomuutta. Lähes 20 väitöskirjaa ohjannut ja
valtakunnallisen KASVA-tutkijakoulun johtoryhmän
ja ohjaajaverkoston jäsen Lahelma muistaa joitakin
tilanteita, joissa alussa olevaa työtään esittelevä on
saanut niin kovaa kritiikkiä muilta ryhmäläisiltä tai
joiltakin ohjaajilta, että itsetunnon takaisin palauttaminen
on vienyt aikaa. Tutkijakoulu on ollut opettavaista
myös opettajille, joten Lahelma suree perinteen
katkeamista.
Auktoriteettia vastustamaan
Väitöskirjaprojektissa on kysymys paitsi työstä, mutta
myös monenlaisesta vastustamisesta ja oman työn
puolustamisesta.
Seminaarit eivät ole ainut kiivaan keskustelun
paikka. Jossakin vaiheessa vuosien projektia tulee
yleensä aika, jolloin jatko-opiskelija sanoo ohjaajalle:
”en muuten tee näin”. Tässä on ohjaajalla miettimistä
ja oppimista. Miten suhtautua tilanteeseen? Lahelmalla
on monenlaisia kokemuksia. Joku töistä on
napsahtanut hyvin paikoilleen ehkä muutaman mutkan
jälkeen, kun jatko-opiskelija on pitänyt päänsä.
— Ohjaajana olen joutunut toteamaan, että olin väärässä, Lahelma myöntää.
On käynyt toisaalta niin, että esitarkastajien kritiikki
on mennyt paremmin perille ja jatko-opiskelija
on tullut ohjaajalleen kertomaan saamistaan hienoista
ratkaisuehdotuksista. Samoista, joita ohjaaja aikoinaan
tarjoili.
— Kaikkien kannalta on parempi, että jatkoopiskelijalla
on omaa seminaaria ja ohjaajan panosta
enemmän paikkoja, joissa esitellä työtään ja saada palautetta.
Vertaistuen voima on valtava. Tosin kovenevassa
kilpailussa rahoituksesta ei ole helppoa saada
omia jatko-opiskelijoita tukemaan toisiaan. Toisen
saamasta rahoituksesta ei välttämättä ole helppo iloita,
jos itse on jäänyt ilman.
Työryhmä suodattaa
Vertaistuen suuresta merkityksestä puhuu myös geneettisen
epidemiologian akatemiaprofessori Jaakko
Kaprio Helsingin yliopistosta. Lääketieteessä suuri
osa väitöskirjoista tehdään artikkelimuotoisina, joten
ensimmäinen kritiikin porras artikkeleissa on oma
tutkimusryhmä. Kritiikkiä tulee ehkä tasaisemmin
prosessin aikana kuin monografiatöissä.
Kaprio on saanut vuonna 2008 Maud Kuistila
-palkinnon. Palkinnon taustalla on ollut 12 hänen oppilastaan
ja perusteista voi lukea myös sen, millaisia
työn raameja hän myös itse arvostaa. Kiireisellä professorilla
on työhuoneen ovi ollut auki nuorille tutkijoille.
Hän on saanut moniin väitöskirjoihin kiitosmaininnan
nopeista sähköpostivastauksista.
— Pidän tätä tärkeänä, ettei työ seiso kommentin
puuttumisen takia.
Elina Lahelma puhuu äitimisestä ja Jaakko Kaprion
erilaisista ohjaamisen liittyvistä ansioista mustaa
valkoisella on muun muassa se, että hän tuntee jatkoopiskelijansa
hyvin ja on valmis tukemaan esimerkiksi
ongelmissa tutkimustyön ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.
Voisiko sitä kutsua ”isäilyksi”?
— Esimerkiksi perhekriisistä ohjaajan on hyvä
tietää asioista, mutta ei mennä sotkeutumaan. Työhön
voi tulla viivästyksiä ja niihin on selityksensä.
Yleensä on parempi, että väitöskirjaprojekti on se,
joka joustaa.
Kritiikkiin opettamista ovat olleet myös refereeartikkelien
palautteet. Ensimmäinen on monelle
shokki.
Niitäkin pitää oppia lukemaan rivien välistä.
Osa kollegoista kirjoittaa pitkiä ja perusteellisia palautteita,
joista todella oppii. Sitten on kiireessä, kahdessa
tunnissa lentokentällä tehtyjä. Ja valitettavasti
on myös joskus niitä, joissa kirjoittaja on päästänyt
ilkeyden valloilleen.
Aika muuttuu, tavat myös
Korrekti ja neutraali käytös ovat vallanneet alaa yhteiskunnan
eri puolilla, niin yliopistoissa kuin yliopistojen
jatkokoulutusseminaareissa. Ovatko hyvät
tavat nyt enemmän valttia kuin aikaisemmin? Päästäisiinkö
paljosta murheesta yksinkertaisesti siten,
että hyvistä käytöstavoista syntyisi vielä enemmän
käytäntöä? Paljoa puhetta esimerkiksi jatkokoulutusseminaareista
ei syntyisi, ellei keskusteluilla olisi
katetta todellisuuteen.
— Korrektit käytöstavat ovat enemmän tätä päivää.
Muistelen 1970-lukua ja joitakin omia esimiehiäni,
niin niillä puhetavoilla ja sillä kiroilemisella olisi
saanut potkut.
teksti Tiina Huokuna
- Painetussa lehdessä sivu 32
|