Kirja-arviot
|
Opiskeleva nuoriso ajan hermolla
Jukka Kortti:
Ylioppilaslehden vuosisata.
Gaudeamus 2013. 796 sivua.
|
Yliopistoa on usein syytetty
sisäänpäin kääntyneeksi
ja ympäröivästä
yhteiskunnasta piittaamattomaksi
instituutioksi. Syytöksessä
voi jossain määrin olla
perää, mutta ylioppilaiden omiin
julkaisuihin tämä pätee hyvin harvoin.
Ainakin helsinkiläinen Ylioppilaslehti
on liikkunut ja sykkinyt
ajan valtimolla, ja monet yhteiskunnassa
esiin nousseet asiat ovat
ensin näkyneet Ylioppilaslehden sivuilla.
Tästä kielii jo se, että monet
myöhemmin huipulle nousseet
ihmiset poliitikoista ja journalisteista
kirjailijoihin ja muihin kulttuurihenkilöihin
ovat jättäneet
kynänjälkensä tähän sata vuotta
täyttävään julkaisuun.
Ylioppilaslehden sivuilla ovat
kehittäneet taitojaan ja hioneet
kyniensä teriä muun muassa Olavi
Paavolainen, Urho Kekkonen,
Arvo Salo, Pentti Saarikoski, Paavo
Lipponen, Anu Kantola — itse asiassa
on helpompi luetella ne, jotka
eivät ole kirjoittaneet Ylioppilaslahteen
kuin ne, jotka ovat.
Niinpä ei ole lainkaan mahtipontista
ja liioittelevaa julkaista ja
omistaa lähes tuhatsivuinen kirjanjärkäle
Ylioppilaslehden värikkään
ja vaiheikkaan tien kartoittamiselle.
Mutta miksi ja keiden toimesta lehti
aikoinaan perustettiin? Syitä
oli useita, mutta tärkeimpiä oli
se, että ylioppilaiden yleissivistys
oli heikentynyt tieteen ja opintojen
erikoistumisen myötä. Samoin
ylioppilaiden määrä oli kasvanut
merkittävästi ja ruotsinkieliset
olivat muodostuneet omaksi kuppikunnakseen,
jolla oli oma äänitorvensa
Studentbladet. Niinpä
suomenkielisten oli saatava myös
äänensä kuuluville.
Ylioppilaslehti toimikin pitkään
nuorsuomalaisten ja AKS:n
asianajajana, ja ajoi Suomen autonomian
ja suomenkielen asiaa.
20-luvulla AKS otti lehden kokonaan
haltuunsa ja 30-luvulla ylioppilaslehti
rummutti nousevan
äärioikeiston puolesta.
50-luvulla modernistit nousivat
esiin. Heitä ei politiikka juuri
kiinnostanut mutta kulttuuri sitäkin
enemmän. Uuden kokeilevan
kirjallisuuden ja runouden
edustajat esiintyivät ahkerasti
lehden sivuilla Tuomas Anhavasta
Pentti Saarikoskeen, jonka vuosikymmenen
vaihteessa Nenänimimerkillä
kirjoittamat pakinat ovat jo klassikkoja
60-luvulla politiikka alkoi tulla
uudestaan mukaan kuvioihin,
ja "hullun vuoden" 1968 jälkeen
politiikka syrjäytti kulttuurin kokonaan.
70-luvulla taistolaiset
yrittivät kaapata lehden itselleen,
mutta saivat vahvan vastavoiman
keskustalaisista.
80-luvulla lehdessä arvosteltiin
kulutuskulttuuria ja kasinotaloutta.
Lehti sai myös vakavasti
otettavia haastajia ja kilpailijoita
punk-liikkeen synnyttämistä
vaihtoehtolehdistä. Ylioppilaslehti
käpertyikin itseensä ja muuttui
vähäksi aikaa pienen eliitin keskinäiseksi
keskustelukerhoksi ja
monet tavalliset opiskelijat heittivät
lehden mainosten mukana
suoraan roskiin.
80-90-luvuilla lehti heräsi elitistisestä
unestaan ja otti kantaa
globaalisti niin talouden kuin ympäristön
suhteen. Päätoimittajat
Timo Harakka, Saska Saarikoski ja
Elina Grundström olivat tärkeitä
vetureita näissä asioissa.
Entä 2000-luku? Mikä on lehden
rooli ja asema nyt ja tulevaisuudessa?
Globaalissa markkinataloudessa
ja digitaalisessa mediatodellisuudessa
lehden asema on hyvin
erilainen kuin sata vuotta sitten.
Uljas ja yksinäinen on hukkumassa
alati kasvavan tarjonnan tulvaan.
Lehti on huomioinut tämän toimituspolitiikassaan.
Populaarikulttuurilla, joka jo
60-luvulla nosti päätään ja viimeistään
80-luvulla murtautui
lehden sivuille, on nykyään vakiintunut
paikkansa lehdessä.
Myös verkkoon lehti on ulottanut
lonkeronsa, vaikka ei siellä vielä
kalan tavoin liikukaan. Etenkin
ylioppilasnuorisonkin suosima sosiaalinen
media heittää haasteen
tähän suuntaan.
Vaikka kirja käy tarkkaan ja
yksityiskohtaisesti läpi Ylioppilaslehden
vuosisataisen taipaleen,
se ei juuri tulevaisuuteen katso ja
kajoa. Mutta juuri perusteellisuutensa
vuoksi kirjaa voi suositella
ylioppilaille, jotka saavat Ylioppilaslehden
kuohuvaan vuosisataan
uppoutuessaan innoitusta ja rohkeutta
kehittää lehteä eteenpäin.
Nuorison parhaimmisto ei ole
koskaan tyytynyt passiivisena
seuraamaan aikaansa, vaan vienyt
sitä omatoimisesti eteenpäin - ja
tämän luovan liikkeen soihtuna ja
tiennäyttäjänä soisi myös Ylioppilaslehden
toimivan tulevaisuudessakin.
Pekka Wahlstedt
|
Humanioras utmaningar
Anders Ekström & Sverker
Sörlin:
Alltings mått. Humanistisk
kunskap i framtidens
samhälle. Norstedts, 2012.
288 s.
|
Två rikssvenska professorer inom
humaniora har skrivit en debattbok
om humanioras problem och
kommande utmaningar. De är
Anders Ekström, professor i medierat
kultur, och Sverker Sörlin,
professor i miljöhistoria.
Deras grepp är brett, kritiskt
reflekterande och det grunder sig
på ett mångårigt intresse jämte
läsning vid sidan av andra uppgifter
och projekt. Deras övergripande
synpunkt är att humaniora
nu befinner sej i ett ämnesspecifikt
stadium med skarpa gränser
sinsemellan och i relation till
andra vetenskapsområden utanför
humaniora. Det vill de förändra
genom att integrera humaniora i
andra vetenskapsområden — och
med min formulering — göra humaniora
mera till ett perspektiv som läggs in och över alla andra
vetenskapsområden. Författarna
menar dessutom att de aktuella
gränserna ämnen emellan inte
skall vara stabila, utan att ämnena
skall ingå i dynamiska projekt och
forskningsinitiativ. De renodlar
därmed den kultur med tidsbegränsade
projekt som redan är
ett väsenligt inslag i vetenskapssamhället.
Det finns häri en risk
för ökade konflikter om de osäkra
budgetresurser, som blir ett resulatat
av denna dynamisering.
Boken hör till kategorin försök
på ”rethinking” av ett vetenskapsområde.
Detta försök har
lyckats om man nu uppfattar den
som en debattbok som bör inspirera
och provocera till debatt om
humanioras vara eller icke vara.
Det finns därmed en kontrast
mellan det humanistiska perspektivet
och de andra vetenskapsområdena.
Det som karakteriserar
dessa andra vetenskapsområden
är bl.a. ett genomgående krav om
en kvantificering. I detta sammanhang
kunde de dock ha nyanserat
helheten genom att tala om
den ökade vikt som kulturbegreppet
har fått inom bl.a. sociologi;
detta ämne räknas normalt till
samhällsvetenskaperna.
Det är humanioras situation i
Sverige som behandlas, men författarna
användar material från
andra länder till att belysa den
svenska situationen. Emellertid
finns det många likheter — men
också olikheter — mellan Sverige
och Finland samt de andra nordiska
länderna, så man kan som
bosatt i Finland läsa boken med
stor behållning.
Jag har dock enstaka kritiska
synpunkter på boken: Den historiska
utvecklingen i samspelet
mellan vetenskapssamfundet
— om man uppfattar det som ett
socialt nätverk — och samhället i
övrigt, kunde ha kommit tydligare
fram. Också vetenskapsteoretiska
förändringer kunde ha betonats
mera.
Det är klart att socialkonstruktivismen
nu har en stark
position inom humaniora, och
det är troligen också klart att positivism
från 1950-talets mitt till
studenterupproret 1968 hade en
dominerande roll i sammanhanget
med en ekonomisk växtprocess
efter det andra världskriget. Som
kontrast till den omtalade socialkonstruktivism
var denna period
också präglad av en etnocentrism
med fokus på USA och Europa. I
detta sammanhang hade jag kanske
också önskat mig en omnämning
av Thomas Kuhn och hans
teori om paradigmskiftet, även om
hans ursprungliga utbildningsbakgrund
var fysik och inte humaniora.
De kunde också ha preciserat
mera hur det humanistiska
perspektivet som de vill lägga in
och över andra vetenskapsområden
skulle se ut.
KAllt som allt vill jag dock rekommendera
boken varmaste,
särskilt åt humanister.
Ole Rud Nielsen
|
Mahdollisuus tieteen vallankumoukselle
Jaakko Hämeen-Anttila &
Inka Nokso-Koivisto:
Kalifien
kirjastossa – arabialais-islamilaisen
tieteen historia. BTJ/
Avain, 2011. 284 s.
|
Tieteellinen ajattelutapa mielletään
helposti eurooppalaisen
valistusajan hedelmäksi. Samoin
arabialainen ja yleisemmin islamilainen
kulttuuri nähdään ensisijaisesti
uskonnon kautta. Siksi
onkin mielenkiintoista lukea Helsingin
yliopiston arabian kielen
ja islamin tutkimuksen professori
Jaakko Hämeen-Anttilan ja islamin
tutkija Inka Nokso-Koiviston
teos Kalifien kirjastossa – arabialais-
islamilaisen tieteen historia.
Siinä käydään läpi laajasti
ottaen kymmenen tieteenalan
historiaa arabialais-islamilaisesta
näkökulmasta: matemaattiset
tieteet, tähtitiede, optiikka, musiikinteoria,
tekniikka ja koneenrakennusoppi,
alkemia ja kemia, maantiede, lääketiede, biologiset
tieteet sekä (suppeasti ja yleisesti)
humanistiset tieteet — pääpaino
on luonnontieteissä.
Keskiajan tiedekäsitys ei
vastaa nykyistä tieteellistä ajattelutapaa,
mutta tässä suhteessa
arabialainen tai islamilainen tiede
ei poikkea länsimaisesta tai muustakaan
tieteestä. Tieteenä nähtiin
monenlaiset pseudotieteet, ja tiede
oli monesti humoraalista, similia
similibus -magian tyyppistä,
jossa (koetulla tai kuvitellulla)
samankaltaisuudella oli keskeinen
selittävä rooli. Kuten Hämeen-
Anttila ja Nokso-Koivisto esimerkiksi
lääketieteen osalta toteavat,
riittävän usein ”tauti ja sen hoito
kohtasivat toisensa, vaikka välissä
oleva teoria oli virheellinen”. Tässä
arabialainen tiede seurasi helleenistä
perinnettä, kuten oli laita
monella tieteenalalla.
Arabialais-islamilaiset tiedemiehet
(naisia ei alalla juuri
tavata) olivat useimmiten tieteen
moniosaajia, eivätkä tieteenalat
muutoinkaan aina olleet samaan
tapaan eriytyneitä kuin nykyisin.
He tulivat monista kulttuureista
laajentuvassa islamilaisessa maailmassa
ja heitä yhdisti klassinen
arabian kieli, vaikka he puhuivat
lukuisia kieliä. Monipuolisuus ja
kielellinen yhtenäisyys auttoivat
uusien ajatusten leviämistä, ja
erityisesti islamilaisen tieteellisen
kirjallisuuden kautta kreikkalainenkin
perinne välittyi myös eurooppalaiseen
tiedekeskusteluun.
Islam on keskeisesti kirjauskonto
ja kirjan arvostus on ollut
suurta — 1250-luvulle tultaessa
arabien kirjoittamia kirjanimikkeitä
oli jo miljoonia. Kirjallisia
lähteitä varhaisesta islamilaisesta
tieteestä on säilynyt hajanaisesti.
1000-luvun tietämillä oli kuitenkin
olemassa useita laajoja,
tuhansien niteitä sisältäviä kirjastoja,
joiden kokoelmia hallitsijat
kartuttivat kopioijien avulla.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista
paneutua eri alojen käsittelyyn
tarkemmin. Muutama
mielenkiintoinen poiminta lienee
kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi
optiikan alalla sateenkaaren
synnyn kuvasi nykykäsityksen
mukaisesti ensimmäisenä Kamala
d-Din al-Farisi (k. n. 1319) ja matematiikassa
käytettävä tuntemattoman
suureen merkki ’x’ ”tulee
muinaisespanjan kautta arabiasta”.
Kartografia oli myös yksi arabialaisen
tieteen erityisalueita. Erikoinen
yksityiskohta on Abu Abdallah
Muhammad ash-Sharif al-Idrisin
(1099–1165) kartassa mainitut paikannimet
Tawast, Finmark, Abuwa
ja Qalamark, jotka on ”yhdistetty
suomalaisiin paikannimiin Häme,
Varsinais-Suomi, Turku ja Kalanti”.
Kalifien kirjastossa on hyvin
viimeistelty teos hakemistoineen
ja lähdeluetteloineen, ja se
on mielekkäästi kuvitettu. Kirja
auttaa näkemään islamilaisen
maailman historiallisen monipuolisuuden
ja tieteen merkityksen
sen muovautumisessa. Se osoittaa
myös, että arabialais-islamilainen
tiede oli yksi merkittävä tekijä,
joka loi mahdollisuuksia tieteen
vallankumoukselle, joka renessanssin
ajan Euroopasta alkoi.
Joel Kuortti
- Painetussa lehdessä sivu 42
|