Tutkijanura – koulusta kolhoosiin?
Yliopistoista on tullut sovhooseja, joissa
harjoitetaan tohtorien tehotuotantoa
budjettirahoitusta vastaan. Opetus- ja
ohjausresursseja ei ole nostettu. Ollaanko
nyt menossa kohti kolhoosimeininkiä eli
onko yliopistojen jatkossa hankittava rahoituksensa
valtion puolesta tai kenties
valtiollekin? Näistä teemoista puhuttiin
tutkijakouluja käsittelevässä paneelissa.
Lapin yliopistossa järjestettiin 28.3.08 politiikantutkimuksen
ja sosiologipäivien yhteydessä tutkijakouluja käsittelevä
paneeli, jonka valtakunnalliset Politu- ja
Sovako-tutkijakoulut järjestivät yhdessä. Sovakon
johtaja professori Pertti Alasuutari (Tay)
aloitti toteamalla väitösten määrän rajun kasvun:
kun vuonna 1981 yliopistoissa suoritettiin 20
tohtorintutkintoa yhteiskuntatieteellisellä alalla,
oli vuonna 2007 määrä noussut 116 (KOTA-tietokanta).
Opetus- ja ohjausresursseja ei sen sijaan
ole nostettu. Vuonna 1995 alkaneella tutkijakoulujärjestelmällä
pyrittiin muun muassa laskemaan
väittelyikää, mutta se on päinvastoin
noussut. Alasuutari näki hyvinä puolina tutkijankoulutuksen
ammatillistumisen, huonoina
taas monet palkkaukseen liittyvät näennäisneuvottelut
YPJ:n myötä. Tutkijankoulutukseen tulisi
edelleenkin liittää paitsi yleissivistävää metodi-
ja teoriaopetusta, myös opetuksen, hallinnoinnin
ja muun projektitoiminnan harjoittamista.
Koska tutkijakouluja on maassa paljon,
hän toivoi lisää yhteistyötä esimerkiksi kesäkoulujen
ja yhteisten kurssien tiimoilta.
Lapin yliopistossa väitöskirjaa tekevä ja tällä
hetkellä äitiyslomalla oleva Kaisa Hytönen korosti
vuorovaikutussuhteiden ja yhteisöllisyyden
merkitystä tutkijakouluissa. Jatkotutkintoa tekevät
voivat ainelaitoksillaan tuntea itsensä yksin
puurtajiksi, joten siksi säännölliset tapaamiset
tutkijakoulukollegojen kanssa ovat tärkeitä. Hytöselle
kelpasi tutkijakoulutettavan nimike, sillä
hän totesi kokevansa itsensä sekä koulutettavaksi
että tutkijaksi, mikä näin ay-näkökulmasta on
hieman yllättävää.
Vain joka viides tohtori
ammattitutkijaksi
Omassa puheenvuorossani kyseenalaistin tohtorintutkinnon
jälkeisen koulutuksen laajentamisen,
joka näyttää hiipivän yhtä aikaa tohtorintutkinnon
inflaation ja tohtoreiden työttömyyden
kasvun kera. On laskettu, että Suomessa joka
viides valmistunut tohtori voisi ryhtyä ammattitutkijoiksi
– yhteiskuntatieteellisellä alalla tämä
luku on vielä yläkanttiin paneeliin osallistuneen
professori Heikki Paloheimon mielestä. OPM:n
koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa
vuosille 2007-2012 sanotaan, että “korkeakoulutettuja aktivoidaan ryhtymään yhä
enemmän yrittäjäksi”. Mitä koulutukseen tulee,
hyvässä sellaisessa ei sinänsä ole tietenkään mitään
vastustettavaa, päinvastoin. Ainoastaan ryhmittäinen
allokointi ihmetyttää. Luulisi, että esimerkiksi
professoreja yhtä lailla kiinnostaisi
alansa uusin menetelmäkoulutus. Jyväskylän yliopiston
ihmistieteiden metodikeskuksessa tällaista
ryhmät ylittävää koulutustarjontaa on
käynnistetty, joten toivoakin on. Huolestuttavaa
sen sijaan on jos ja kun OPM:n koulutuskokeilujen
seurauksena tohtorit joutuvat koululaisen
asemaan ja koulutusta tarjotaan
huonon koulutus- ja työllisyyspolitiikan
peittämiseksi.
Sovakon tutkijakoulututkija
Jyri Liukko (Hy) tähdensi tutkijakoulunsa
valtakunnallisuuden
positiivisuutta eli sitä, että tapaa
tutkijoita eri yliopistoista. Liukko
kysyi, miksei tutkijakoulujen
toimintaan voisi enemmän integroida
myös sellaisia tutkijoita,
joilla ei ole tutkijakoulupaikkaa.
Myös postdoc-tutkijoita kannattaisi
ottaa mukaan tutkijakoulujen
ohjausryhmiin, mikä olisi
tutkijanuran kannalta hyödyllistä
heillekin. Liukon mukaan tutkijakouluissa
ei sinänsä ole mitään
sellaista, joka tekisi niistä
koulumaisia eikä niissä koulutusta
saavista koululaisia.
Ohjattavia professoria kohden aina
vain enemmän
Politun johtaja Paloheimo (Tay) toivoi, että tutkijakoulujen
toimintaa “koplattaisiin” enemmän
tutkimusprojektien toimintaan. Tämä olisi järkevää
myös ohjausvajeen näkökulmasta. Paloheimo
kysyi, voidaanko puhua ohjauksen tason romahtamisesta,
koska yhtä professoria kohden on
ohjattavia aina vain enemmän. Hän myös kritisoi
sitä, että suomalaisessa koulutuksen päätöksentekokoneistossa
maisterit päättävät tohtoreiden
koulutuksesta. Paloheimo hauskuutti yleisöä
toteamalla, että OPM on tehnyt yliopistoista
sovhooseja. Kun entisen Neuvostoliiton traktorituotannossa tuottavuutta alettiin tarkastella
painon mukaan, alettiin niistä tehdä entistä painavampia,
joskin samalla ehkä käyttökelvottomia.
Esimerkki rinnastuu yliopistojen tohtorien
tehotuotantoon, jossa lupaamalla lisää väitöskirjoja
on kasvatettu yliopistojen saamaa budjettirahoitusta.
Paloheimo nosti esiin myös nykyisen
yliopistojärjestelmän uudistuksen: ollaanko nyt
siirtymässä sovhooseista kolhooseihin eli onko
yliopistojen jatkossa itse hankittava rahoituksensa
valtion puolesta ja kenties valtiollekin? Väitöskirjojen
taso on Paloheimon mielestä säilysäilynyt
kaiken kaikkiaan entisellään, vaikka tietty
“kirjavuus” olisikin lisääntynyt. Kansainvälistymisessä
Paloheimo näki myönteisiä piirteitä, sillä
tutkintojen standardisointi osaltaan auttaa ylläpitämään
hyvää tasoa.
Paneelin keskustelua johti tutkija Tapio Häyhtiö
(Tay), ja yleisökin rohkaistui osallistumaan
keskusteluun, jossa löydettiin yhteisiä näkökulmia
muiden muassa post doc-tutkijoiden ja tutkimusprojektien
osallistamiseen sekä tutkijakoulujen
yhteistyön lisäämiseen.
Teksti: Kirsti Lempiäinen, tutkija, Tay, Saty ry.
Piirros: Pekka Rantanen
|