5/08

  • pääsivu
  • sisällys

  • Mikko Lahtinen
     

    Tulevaisuuden koulutustarpeet

    Jokainen yliopistoyhteisön jäsen tietää, että suomalainen yliopistolaitos on rajujen muutospyrkimysten kohteena. Varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tilanne koetaan uhkaavaksi, kun esimerkiksi “tulevaisuuden koulutustarpeita” määrittelevissä raporteissa ehdotetaan rajuja leikkauksia opiskelijamäärissä sekä niiden myötä myös opetus- ja tutkimusresursseissa ja lopulta koko maan yliopistolaitoksessa.

    Jos keiden niin mainituilla aloilla toimivien ihmisten tulisi ymmärtää, että “tulevaisuuden tarpeiden” määritelmät niihin sisältyvine ideaaleineen ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja ja kiistattomia tosiasioita. Heidän voisi kuvitella lähtevän myös käytännön toimissaan siitä, ettei “tulevaisuus” realisoidu vääjäämättömän, predestinoidun prosessin tuloksena. Tulevaisuus “koulutustarpeineen” on sellainen, millaiseksi se myös inhimillisten tekojen ja kamppailujen tuloksena muodostuu. Ratkaisevaa on se, keiden ja millaiset teot ovat vaikuttavia tekoja tai millaiset ideaalit ovat vaikuttavia totuuksia.

    Nykyisessä yliopistossa ja yhteiskunnassa humanistis- yhteiskuntatieteelliset alat ja näkökannat ovat altavastaajia myös siksi, että niillä toimivien rooli tulevaisuutta koskevissa kamppailuissa on kovin heikko verrattuna uusliberalistista rationaliteettia edustaviin yhteiskunnallisiin voimiin. Näiden ideaaleissa myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen “tarpeet” arvioidaan sen mukaan, miten nämä alat pystyvät vastaamaan globaalien markkinoiden asettamiin oletettua “maan etua” koskeviin “kansallisiin” haasteisiin. Tässä dominoivassa ideaalissa sivistys, kulttuuri ja hyvinvointi määrittyvät tuotantotekijöinä, toisarvoisina lisukkeina tai jonkinlaisena välttämättömänä pahana.

    Humanistis-yhteiskunnallisten alojen asemasta kertoo myös se, että niiden edustajat opiskelijoista professoreihin eivät toden teolla kiistä dominoivia “tulevaisuuden” ideaaleja ja niiden määrittelemiä “välttämättömyyksiä”. Sen sijaan he yrittävät oikeuttaa olemassaolonsa vakuutteluillaan siitä, että myös heidän alansa ovat tarpeellisia tai jopa merkittäviä tuossa muiden määrittelemässä “tulevaisuudessa”.

    Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on ollut tapana ajatella, että kehittyneen yhteiskunnan ominaisuuksia ovat muun muassa monipuolinen kulttuuri- ja sivistyselämä sekä kaikki kansalaiset yhtäläisesti tavoittava hoiva ja huolenpito. Nyt näitä “humanistisia” tai demokraattisia ideaaleja yritetään puolustaa ja oikeuttaa kriteereillä, jotka on määritelty muista kuin valistuneen humanistis-yhteiskunnallisen maailmankatsomuksen lähtökohdista. Kapeasti “taloudellisesti” perustellut uusliberalistiset kilpailun ja tehokkuuden periaatteet ovat muodostuneet myös sivistystä, hyvinvointia ja yhteishyvää määritteleviksi “moraalisiksi” periaatteiksi.

    Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät usko voivansa aktiivisesti vaikuttaa siihen yhteiskunnalliseen kehitykseen, jonka myötä “tulevaisuus” tarpeineen muodostuu. Näiden alojen piirissä toimintaa leimaa proaktiivisuus ennakoivana varautumisena muiden asettamiin “tulevaisuuden vaatimuksiin”. Aktiivista otetta itse tulevaisuuden määrittelyyn ei esiinny edes opiskelijajärjestöissä. Asioihin tarttuva otehan edellyttäisi sitä, että humanistit, yhteiskuntatieteilijät ja muut ajan suunnasta huolestuneet ryhtyisivät aktiivisiin toimiin dominoivia yliopisto- ja yhteiskuntaideaaleja toteuttavia voimia vastaan.

    Vaikuttavan vastavoiman organisoiminen voi onnistua vain rooli- ja sektorirajat ylittävän laaja- alaisen toiminnan kautta. Sellaisen toiminnan, joka on aktiivisesti luomassa yhteiskuntaa, jossa myös muulle kuin kapeasti “tuottavalle” työlle on tilaa, kysyntää ja ymmärrystä. Tällaisessa intellektuaalis- moraalisessa liikkeessä pitäisi pyrkiä radikaalisti muuttamaan niitä yhteiskunnallisia voimasuhteita, joiden puitteissa nykyiset vaikuttavat totuudet ovat syntyneet. “Politiikan” lienee korkea aika palata yliopistoille ja muuhun yhteiskuntaan ennen kuin vallitseva politiikka syleilee Suomesta ja sen yliopistolaitoksesta toisen puolen kuoliaaksi...


    Kirjoittaja toimii yliassistenttina Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksessa. Tieteentekijöiden liitto palkitsi hänet Vuoden tieteentekijänä 2007.