Jäävuoren huippu

Toimittajat Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo tekivät hienon avauksen viime helmikuun Longplay- julkaisullaan. Filosofi Pekka Himasta käsitellyt kirjoitus Himasen etiikka herättää pohtimaan laajemmin akateemisen rahoituksen ehtoja.

Mitkä ovat hyvän tutkimuksen kriteerit? Millä perusteilla tutkimusrahoituksia pitäisi myöntää julkisista varoista? Kolmas kysymys liittyy tutkijan tekemään työhön. Onko tutkijoilla tulosvastuuta?

Tiedemaailman ulkopuolisille tutkimuksen kriteerit saattavat olla epäselviä. Joskus tutkimukseksi saatetaan mieltää kaikki, se mitä tutkija kirjoittaa. Varsinaisen tutkimustiedon inflaation seurauksena kenen tahansa konsultin tuottama informaatio kelpaa.

Silfverbergin ja Vehkoon artikkelin ansiona onkin se, että he selvittivät tieteellistä tutkimusta koskevia periaatteita. Vaikka Himanen on kirjoittanut esimerkiksi useille kielille käännetyn Hakkerietiikan (Hacker Ethic, 2001), häneltä puuttuu täysin vertaisarvioidut kansainväliset tieteelliset artikkelit. Yksittäiset artikkelit tieteellisten kustantamoiden monografioissa eivät pelasta tilannetta.

Himanen puolusti akateemista uskottavuuttaan myöhemmin muun muassa Ylen Arto Nybergissä (14.4.2013). Himanen kertoi lukevansa kirjan päivässä, kirjoittavansa ja tekevänsä pitkää päivää. Hän kutsui tätä "perustutkimustyöksi".

Himasen kommentti on melko kaukana 2010-luvun tutkijan arjesta. Suuri osa tutkijoista hakee toki hänen lailla rahoituksia kuin yksityisyrittäjä, mutta mahdollisesta lottovoitosta haukkaa ison siivun yliopisto, joka tarjoaa kiitokseksi byrokraattisia velvollisuuksia. Himanen puolestaan pyörittää bisneksen oman firman kautta. Baarilaskut voi laittaa verovähennyksiin ja kollegoiden tilille täytyy pudottaa jokunen tonni.

Himanen on yhdistelmä konsulttia ja tutkijastereotypioilla ratsastavaa eksynyttä filosofia. Hänessä on yllättäen myös hiven vanhaa sivistysyliopistoksikin kutsuttua laitosta, joka tunnettiin punaviinin ja oluen tuoksuisista sedistä, joilla oli tapana soperrella idoliajattelijoidensa nimiä kuin varmistuksena siitä, että myös he ovat akateemisesti olemassa.

On outoa, muttei poikkeuksellista, että Suomen Akatemia rahoittaa tutkimusta, jonka tekijällä ei ole riittävää näyttöä kansainvälisistä tieteellisesti arvioidusta julkaisuista. Suomalaisessa tiedemaailmassa hiihtelee jos jonkinlaista kalliisti rahoitettua tuohivirsututkijaa, mutta he eivät suinkaan pyöri Manuel Castellsin kaltaisten tähtisosiologien kanssa. Yhteistä on lähinnä tieteellisen toiminnan vähäisyys ja huono ulosanti.

Tieteen julkisuuskuva on kärsinyt. 700 000 euroa kuulostaa pahalta veronmaksajan korvaan. Moni on varmaan sitä mieltä, että rahalle olisi parempaakin käyttöä. Himasen tapaus edusti räikeintä versiota akateemisesta "maan tavasta", jossa kavereille diilataan rahaa ja etuuksia. Ajatus jäävuoren huipusta tulee myös nopeasti mieleen. Mitä muuta alta paljastuu?

Kun Himasta on kiusattu melkoisesti, lienee perusteltua nostaa kissa pöydälle. Kuinka paljon akateemiset hankkeet yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä tuottavat? Eli paljonko niistä tulee tieteellisiä julkaisuja ja opinnäytetöitä? Akateemisilla tiedetoimijoilla ei ole tulosvastuuta eikä heidän ole pakko esittää tutkimustuloksinaan tajuntaa räjäyttävää visiota median suurennuslasin alla. Meillä on oma nurkkakuntainen tiedemaailmamme, joka on kaukana akateemisesta huippututkimuksesta, jota viljellään lähinnä juhlapuheissa.

Olen pohtinut akateemisen tutkimuksen panostuotossuhdetta. Paljonko maksaa yksi yhteiskunta- tai kulttuuritieteilijän julkaisema tutkimussivu? Provokaatio on perusteltu, koska jos yhteiskunta- ja kulttuuritieteet eivät ryhdistäydy, niihin on helppo kohdistaa leikkauksia. Miten perustella rahoittajille eli Kataiselle ja kumppaneille, että heidän pitäisi sponsoroida kulttuuri- ja yhteiskuntateitä?

Atte Oksanen
erikoistutkija nuorisotutkimusverkostossa, sosiaalipsykologian ja sosiologian dosentti.

• Painetussa lehdessä sivu 18