Kirja-arviot
Yliopistojen tehtävää ja toimintamuotoja koskevassa tiedepoliittisessa keskustelussa hahmottuu kaksi erilaista tavoitetilaa: yhtäällä humboldtilainen sivistysyliopisto ja toisaalla yliopisto taloudellisyhteiskunnallisen innovaatiojärjestelmän osana. Humboldtilaisen yliopiston kantavat periaatteet ovat tutkimuksen ja opetuksen vapaus sekä keskinäinen kytkös. Innovaatioita, tutkimustulosten hyödyntämistä ja relevanttia opetusta korostava malli taas edellyttää strategisia valintoja ja poliittista ohjausta. Vapaan akateemisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen relevanssin yhteensovittaminen ei liene mahdotonta, mutta niiden välille syntyy helposti jännite. Yhteisten tavoitteiden löytäminen ja pienelle maalle tärkeiden synergiaetujen hyödyntäminen voi jäädä puolitiehen, kuten viimeaikainen keskustelu ”strategisen huippuosaamisen keskittymistä” (SHOKeista) osoittaa. Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen ajankohtainen puheenvuoro on saanut otsikkonsa tästä jännitteestä. Yliopistolaki rakentuu selkeästi sivistysyliopiston idealle. Päätehtäviä on kaksi, vapaa tutkimus sekä siihen perustuva opetus. Paljon puhuttu ”kolmas tehtävä” on näille alisteinen ja pitää sisällään yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Käytännön tiedepolitiikka on kuitenkin nivottu osaksi laajempaa innovaatiopolitiikkaa, jonka linjauksia valmistelee pääministerin johtama tutkimus- ja innovaationeuvosto. Yliopistojen ja korkeakoulujen asiat ovat opetusja kulttuuriministeriön vastuualueella, muut innovaatiojärjestelmän osat työ- ja elinkeinoministeriön ja muiden sektoritutkimuslaitoksia ohjaavien ministeriöiden vastuualueella. Hautamäen ja Ståhlen keskeiset teesit ovat, että tässä kokonaisuudessa tiede on alisteinen innovaatiopolitiikalle, ”tutkimus” on paljolti korvannut ”tieteen” itsenäisenä käsitteenä ja että yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu kapeaan kuvaan Suomen tieteen tulevaisuudesta. Suomen Akatemian entisen pääjohtajan Markku Mattilan tavoin kirjoittajat esittävät tiedestrategian laatimista, tieteen tulevaisuuden ja suunnan uudelleen arviointia. Globalisaatio jyllää myös tiedemaailmassa, ja kansainvälinen kilpailu saa myös epäterveitä muotoja. Kirjoittajien mielestä innovaatioiden ja soveltavan tutkimuksen painotus Suomessa näkyy tieteen stagnoituvassa kehityksessä. Hautamäki ja Ståhle esittävät yliopistojen uudeksi jäsentäväksi periaatteeksi ”uushumboldtilaista” mallia, joka perustuu tutkimuksen ja opetuksen sivistystehtävään, mutta sisältää velvollisuuden osallistua ihmiskunnan ”ilkeiden ongelmien” ratkaisemiseen. Esimerkkejä ilkeistä ongelmista ovat energia- ja ympäristökysymykset, demokratian kehitys ja uhat, köyhyys, pandemiat ja kulttuurien vuoropuhelu. Ihmiskunnan ja planeetan suurista haasteista tulisi yliopistot verkostoiva matriisiorganisaatio. Tässä mallissa vaalitaan tieteen ja tutkimuksen vapautta ja säilytetään pitkälti tieteenalojen itsenäisyys. Sen lisäksi, että kullakin tieteenalalla tehtäisiin edelleen tieteen omista lähtökohdista nousevaa ja tiedelogiikkaan nojaavaa perustutkimusta, yhteiset haasteteemat synnyttäisivät uudenlaista vuorovaikutusta rajapinnoilla, mahdollistaisivat uudenlaista oppimista ja johtaisivat uusien tieteenalojen kehittymiseen. Yhteiskunnallinen vaikutus vahvistuisi tuntuvasti, täyttäen siten sekä sivistysyliopiston tehtävää että tukien innovaatiopolitiikan päämääriä. Tiedelogiikka ja markkinalogiikka eivät enää ohjaisi eri suuntiin. Kirjaan sisältyy tiedepoliittisen pamfletin lisäksi kahdeksan mielenkiintoista puheenvuoroa tieteen toimijoilta. Niistä kannattaa nostaa esille erityisesti IKEA-professori Saara Taalaksen vertailevat argumentit tiedeviestinnästä Ruotsissa ja Suomessa. Tiedeyhteisön tehtävänä on nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun olennaisia kysymyksiä siitä, mistä tulevaisuus on tehty. Tiedepolitiikka on siis tulevaisuuspolitiikkaa, ja yliopiston merkitys muodostuu aktiivisessa viestintäsuhteessa yleisöön. Julkinen keskustelu yliopistoista pelkistyy usein resursseista kinuamiseksi sekä edunvalvonta- ja valtapuheeksi. Hautamäen ja Ståhlen kirja on tervetullut avaus, jonka soisi johtavan entistä syvällisempään keskusteluun yliopistosta ja sen roolista yhteiskunnassa ja maailmassa. Se on virkistävän erilainen kannanotto, joka monin osin kyseenalaistaa ”tietopohjaiseen yhteiskuntaan” tähtäävät nykyiset linjaukset. Risto Nieminen
Vuoden 2013 Tieteen päivien teemana oli ”Kriisi – uhka ja alku”. Suurin osa Kaikki syntyy kriisistä -teoksen kirjoituksista perustuu tapahtumassa pidettyihin esitelmiin. Aihepiiri on hyvin laaja-alainen. Ihminen on maapallolla valitettava häirikkö. ”On silmiinpistävää, että suurikokoisten eläinten eli megafaunan sukupuutto osuu yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin nykyihminen levittäytyi kyseiselle alueelle. Tämä tuskin on sattumaa. Eliölajien sukupuuttonopeus on tuhat kertaa suurempi kuin ennen ihmisen valtakautta ja vauhti on edelleen kiihtymässä”, kirjoittaa akatemiaprofessori Ilkka Hanski. Tässä olisi nöyryyden ja pysähtymisen paikka ihmiskunnalle. Kirjasta valitettavasti puuttuu olennainen aihe, jota tähän toivoisin. Onko ahneuden ja itsekkyyden henkeä mahdollista ylittää? Vai onko ahneus kuin luonnonvoima, jonka valtaan jouduttuaan ihminen ei enää kykene astumaan ulos sen valtapiiristä? Katolinen kirkko puhuu osuvasti ahneudesta kuolemansyntinä. Teologinen ja psykologinen tietämys loistavat kirjassa poissaolollaan. Kirjan ulkopuolelta tiedän, että mielenterveyden ongelmat lisääntyvät sekä Suomessa että ihmiskunnassa. ”Tunteet ovat mielen ja kehon monimutkainen, lajinkehityksen aikana muovautunut puolustusjärjestelmä, joka arvioi jatkuvasti ympäristöä ja sen tapahtumien hyödyllisyyttä ja haitallisuutta”, toteaa professori Lauri Nummenmaa. Kielteiset tunteet tuntuvat epämiellyttäviltä, mutta niiden tarkoituksena on Nummenmaan mukaan hoputtaa tietoiseen ajatteluun ja loogiseen päätöksentekoon kykenevä järjestelmämme ratkaisemaan kohtaamamme uhka tai ongelma. ”Jos kielteiset tunteet tuntuisivat vähemmän epämiellyttäviltä, emme siis välttämättä kiinnittäisi niihin riittävästi huomiota”, Nummenmaa kirjoittaa. Sen sijaan että hoidamme kasvavia mielenterveyden ongelmia helposti lääkkeillä ja sairaslomilla, olisikin syytä pysähtyä miettimään kielteisten tunteiden viestejä? Kirja pohtii mm. suomen kieltä, kansansairauksia, sisällissodan muistamista ja unohtamista ja Suomen historiaa, mutta ihmiskunnan nykyisessä tilanteessa luokittelisin itse nämä kysymykset vähemmän huomiota vaativiksi. Muusikot ja ympäristöasiantuntijat aloittivat äskettäin ”Myrskyvaroitus”-liikkeen, jonka tavoitteena on aktivoida mahdollisimman monet suomalaiset toimimaan aktiivisesti estäen ilmastonmuutoksen etenemistä. Po. kirja käsittelee myös ilmastonmuutosta, mutta pitäytyen akateemiseen etäisyyteen. Kysymyksessä on kuitenkin asia, jota ei voi tarkastella vain älyllisestä etäisyydestä käsin, ikään kuin ulkopuolisena teatterin katsomosta. Toivoisin myös tieteen asiantuntijoilta ihmiskunnan kohtalon kysymyksen suhteen myös toiminnallisia näkemyksiä. Edessämme on hyvinkin haasteellisia aikoja. Mutta professori Nummenmaa rohkaisee. ”Tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että ihmisen mieli on uskomattoman lujaa tekoa ja selviytyy huomattavistakin kriiseistä lopulta melko pienillä vaurioilla.” Mutta aivan olennaista on kuitenkin muistaa kokonaisuus, missä ihminen on edelleenkin valitettava häirikkö. Toivoisin seuraaville Tieteen päiville aiheeksi kysymyksen siitä, miten ihminen voisi kasvaa rakentavaksi jäseneksi osaksi maapallon kokonaisuutta. Tuula-Maria Ahonen
Uuden yliopistolain ja muiden hallinnollisten muutosten myötä kysymys johtamisesta on tullut ajankohtaiseksi. Miten yliopistoa olisi johdettava? Voidaanko ja tarvitseeko yliopistolaisten kaltaisia poikkeuksellisen valveutuneita ja sivistyneitä ihmisiä johtaa lainkaan? Ja millainen hyvä johtaja sitten olisi? Johtamiskirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt valtavasti, mutta kirjat ovat yleensä suunnattu yrityksille ja muille talouden toimijoille. Kuitenkin niissä kaikissa hylätään perinteinen ylhäältä valmiita käskyjä jakeleva auktoriteetti. Johtamista pidetään enemmän valmentamisena ja mahdollistamisena kuin määräilemisenä. Johtamisen psykologia -kirja vie tämän ehkä pisimmälle ja pitää johtamista ihmisten välisenä vuorovaikutuksena ja kommunikaationa. Johtaminen on ihmissuhdetyötä, ja johtajan tehtävänä on kuunnella ja kannustaa, motivoida ja keskustella. Hyvä johtaja osaa myös johtaa itseään. Tämänkin hän oppii dialogissa muiden kanssa, koska ihmiset kohtaavat itsensä muissa kuin elävissä peileissä, ja yksin ollessaankin ihminen käy sisäistä dialogia itsensä kanssa. Kirja menee niin pitkälle tässä ihmislähtöisyydessään, että se jopa kyseenalaistaa tyystin rakenteelliset ja objektiiviset seikat ja palauttaa yrityksen tai organisaation niiden ihmisten kokemuksiin ja näkökulmiin, jotka niissä työskentelevät. Kirja esittelee myös erilaisia filosofisia ihmis- ja todellisuuskäsityksiä, jotka ovat erilaisten johtamiskäsitysten taustalla. Kirja päätyy siihen, että todellisuus rakentuu merkityksistä, symboleista ja näiden erilaisista tulkinnoista. Esimerkiksi jokin johtajan antama tehtävä voidaan tulkita yhtä monella tavalla kuin on tulkitsijoitakin. Mutta eikö tällainen äärimmäinen relativismi vie loputtomiin erimielisyyksiin ja kiistelyihin siitä, mitä ketäkin tarkoitti ja mikä on kenenkin tehtävä? Relativismin ylikorostus on kirjan heikko puoli, ja se kääntyy kirjan omaa lähtökohtaa vastaan. Kaiken suhteellisuutta ja tulkinnanvaraisuutta toistetaan ja toistetaan kuin kirkkosaarnaa. — Kirjalle se, että kaikki on suhteellista eikä ehdotonta totuutta ole, on ehdoton totuus ylitse muiden. Tosin myös relativismin hyvä puoli piirtyy kirkkaana esiin. Se että erilaisten näkemysten törmääminen ja kitka luo myös liikettä ja uusia näkökulmia — joita ilman ei alituisessa yllätysten ja muutosten maailmassa tule toimeen. Uusia ja ennakoimattomia totuuksia etsiville yliopistolaisille tämä erilaisuuden painottaminen on tervetullutta — koska yliopistossa jos jossain johtaminen tulee supistaa minimiin ja ihmisten saada johtaa itse itseään ja tutkimustyötään. Pekka Wahlstedt
|
