5/16

  • pääsivu
  • sisällys
  • Petri Koikkalainen
    puheenjohtaja,
    Tieteentekijöiden liitto
     

    Pääkirjoitus

    Kansainvälinen tiede vai kansainvälisen kilpailukyvyn tiede?

    Tiedepolitiikassa vannotaan kansainvälisyyden nimeen. Perusteluksi mainitaan usein tarve parantaa Suomen kilpailukykyä kovenevassa kansainvälisessä ympäristössä. Kytkentä tieteen kansainvälisyyden ja maan kilpailukyvyn välillä on niin vahva, että se otetaan jopa itsestäänselvyytenä. Mutta ovatko tieteen kansainvälisyys ja valtion kilpailukyky oikeasti yhteneviä tai edes helposti yhteen sovitettavia tavoitteita?

    Tiede — etenkin perustutkimus — on kansainvälistä ja kansainvälinen tutkimus on organisoitunut tieteenalojen pohjalta. Ne ovat ajan kuluessa voineet muuttua, sulautua yhteen, sirpaloitua tai hävitä, mutta muutoksen logiikkaa ohjaa tieteellisten ongelmien ja niihin löydettyjen vastausten luonne.

    Tutkimuksen hyödyntäminen maan kilpailukyvyn vahvistamiseksi on eri asia. Siinä korkeimpana johtotähtenä ei ole korkeatasoisten tieteellisten löytöjen tai tulkintojen tekeminen, vaan tutkimustiedon käyttö taloudellisen ja teknologisen edun saavuttamiseksi suhteessa muihin maihin. Toimintaa ohjaavana logiikkana eivät ole ensisijaisesti tieteelliset ongelmat, vaan keskeiset kansalliset hankkeet, jotka ovat yleensä poliitikkojen määrittelemiä.

    Puhe sivistysyliopiston kriisistä tarkoittanee tälle kielelle käännettynä usein sitä, että yhä isompia paloja aidosti ”kansainvälisestä” tieteestä — tai ylipäänsä tieteen omilla ehdoilla toimivasta tieteestä — siirretään palvelemaan kansallista etua, kilpailukyvyn tavoittelua. Samalla tieteentekijöillä on pelko siitä, että lähestymistapa on paitsi tieteellisesti myös laajemmassa katsannossa lyhytnäköinen.

    Esimerkit historiasta osoittavat, että tieteen ja tutkijoiden voimakas kytkeminen kansallisiin strategioihin ei ole omiaan nostamaan maan tieteen kansainvälistä tasoa. Pikemminkin päinvastoin, se on voinut tuottaa ”kansallisesti erityisiä” tulkintoja tieteistä ja niiden keskeisistä ongelmista ja siten jopa eristänyt tutkijoita kansainvälisestä tiedemaailmasta.

    On oireellista, että jotkut muualla maailmassa melko suuret perustieteet ovat meillä jääneet ”pieniksi aloiksi”. Resursseja on poliittisesti tai strategisesti ohjattu kansallisen menestyksen kannalta kulloinkin lupaavalta näyttäneisiin teema-alueisiin. Yliopistojen ohjaus ja kilpailtu julkinen rahoitus korostavat lisääntyvästi ylätason vaatimaa profilointia ja strategisia tutkimusaloja. Yliopistoista otetaan rahoituksella aina vain tiukempaa otetta, mutta onko lisää samaa aina paras vaihtoehto?

    Kansainvälinen tiedekään ei ole vapaata vallasta, mutta siellä asemat eivät liity kansallisiin kärkihankkeisiin, vaan esimerkiksi keskeisten julkaisukanavien hallintaan ja tutkimusverkostoihin. Niiden kautta muutetaan tieteellisen keskustelun suuntaa. Tämä valta on merkittävää, mutta se perustuu tutkijayhteisössä hankittuun arvostukseen ja sitä saadaan parhaiten perustutkimuksen, ei tieteen hallinnon tai sen kaupallisten sovellusten kautta. Sitä valtaa suomalaisilla saisi olla nykyistä enemmän.

    Mutta eikö eri maiden tieteen taso siltikin ole kytköksissä niiden menestykseen? Kyllä. Kun soveltava tutkimus tai tuotekehitys lyö päänsä seinään, on vastauksia haettava tieteellisestä perustutkimuksesta. Se kertoo, millaisessa ympäristössä seinä sijaitsee ja voi neuvoa vaihtoehtoisen reitin sen ohi. Siksi perustutkimus ja kansainvälinen kilpailukyky eivät lopulta ole toisiaan pois sulkevia päämääriä. Reitti innovaatioihin vain ei ole oikotie, vaan se vaatii luottamusta tieteeseen ja sen aikajänteiden ymmärtämistä. Tämä on se valinta, jonka menestyvät tiedemaat ovat uskaltaneet tehdä.

    Petri Koikkalainen
    puheenjohtaja,
    Tieteentekijöiden liitto

    • Painetussa lehdessä sivu 2