6/08

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Kolumni Paha Akka:

    Harvinaisia lajeja

    Mitä korvani kuulivatkaan! On aikoihin eletty! Risti seinään, hesusmaria sanctus spiritus! Nyt se on tapahtunut, kuten ystäväni yliopistolta tohkeissaan raportoi: tieteen pyhätössä on nähty atk-asiantuntija!

    Ystäväni tarinoita kuunneltuani en ole voinut välttyä ajatukselta, että jo oli aikakin. Kun hän aikoinaan posket innosta hehkuen aloitti työt, hänelle osoitettiin varastokoppi, jonka nurkassa jökötti tietokone. Asioista perillä oleva kollega ohjeisti tulijan: joskus se toimii, joskus ei. Kaverini huomasi nopeasti, että useimmiten ei. Mutta mikäs siinä, hengestähän täällä eletään.

    Vuosien mittaan ystävä on hädässä tunnettu. Kun apua on tarvittu, paikalle on singahtanut sivari - tosin viikon, parin viiveellä pakkastilanteesta riippuen.

    Ensimmäinen oli tyypiltään lipevä luigi, joka koneen korjaamisen sijasta teki ehdotuksia. Selvästi kerkiävää tyyppiä, koska häntä ei enää parin viikon kuluttua näkynyt. Kaverini kuuli myöhemmin, että luigi oli päässyt siisteihin sisätöihin laitoksen kansliaan. Ilmeisesti ehdottelutaktiikka oli purrut asioita hoitavaan sihteeriin.

    Seuraava oli kuulemma gootti. Sellainen, joka maalaa kasvonsa kajaalilla ja pukeutuu mustiin. Tämä joi myös vihreää teetä, mistä irtopisteitä. Ongelma oli vain se, että kun gootin piti hoitaa yhteiskuntasuhteita, hän täytti postilistat goottihevipropagandalla. Turha mainitakaan, että laitoksen eri työpisteissä häntä ei näkynyt.

    Kolmannesta kaverini kertoi, että kyseessä oli jokaisen äidin ihannevävy. Ilmeisesti hän uskoikin niin jonkin aikaa. Liekö ollut jehova, nehän ovat kunnon ihmisiä, vaikka uskovatkin, että vain valkoinen, korkeakoulutettu heteromies saa taivaspaikan. Kunnes koitti päivä, jolloin kaverini tahtoi kuunnella työhuoneessaan musiikkia. Se kun vähän liippasi hänen tutkimuskohdettaan. Se ei ollut mitenkään mahdollista, ei kuulemma kuulunut tapoihin.

    Onkin aika palata alussa mainitsemaani näköhavaintoon. Uskokaa minua, totta se on ja tapahtui suunnilleen näin: eräänä päivänä kaverini tuli pahaa aavistamatta töihin. Hän avasi koneen (ja käytti koneen avaamisseremoniaan tavalliset puolitoista tuntia, jonka aikana hän ehti keittää kahvia, lukea Hesarin, kutoa sukan valmiiksi puhumattakaan monista pienistä akateemisista askareista, kuten artikkelien kopioinnista yms.) ja kävi läpi pakollisen käynnistä-buuttaa- käynnistä -vaiheen, taisteli ohjelmistopalaset kohdalleen ja tarkisti ettei yksikään ole hukkunut, palautti tekstinkäsittelyohjelmaan joka yö häviävät henkilökohtaiset asetukset, kieliasetukset, kirjasimet, sarkaimet ja rivivälit. Mikäs siinä, tuona aamuna kaikki sujui hyvin, eikä palokuntaa tarvittu.

    Yhtäkkiä ovelta kuului koputus. Sisään astui solmioon pukeutunut vakava mies, jota kaverini ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ehti ajatella, että tämä on nyt menoa. Että nyt tuli lähtö. Kuin filmillä hänen silmiensä edessä vilahtelivat kaikki hänen elämänsä rikkomukset: omenoiden punnitus alemmalla hinnalla, kopiopaperin vienti töistä, jonossa etuilu, parkkisakko, sähköpostin käyttö huvituksiin työaikana, keskisormen näyttäminen samalle kaistalle kiilaavalle. Vähintään Suojelupoliisista. Tai Gestaposta, Stasista, KGB:stä! Voin vain kuvitella tuskanhien kaverini otsalla.

    Vieras esittäytyi atk-asiantuntijaksi. Sanoi kädestä päivää ja katsoi silmiin. Ystäväni ihan heltyi. Vihdoinkin joku johon saattoi luottaa. Kunnes vieraan puhelin soi. “Voitko odottaa hetken”, hän sanoi kapulansa yli ja painoi oven kiinni perässään. Niinpä niin. Kuin harvinainen lintu, valkoselkätikka. Bongaat vuosikausia ja sitten se vilahtaa ohi niin, että tuskin edes huomaat. Tai haikara.

    – Ei sentään haikara. Sehän tuottaa onnea ja jää asumaan.

    Nimimerkki Paha akka aloittaa kolumnistina Acatiimissä. Hän on viime keväänä väitellyt humanistitohtori.