Pääkirjoitus

Tieteentekemisen puolesta puoli vuosisataa

Lokakuun 20. päivänä 1967, päivälleen 50 vuotta ennen tämän lehden ilmestymistä, allekirjoitettiin Korkeakoulujen Assistenttiliiton perustamisasiakirja. Liitolla oli yksi selkeä päämäärä: assistenttien umpisurkeaan palkkaukseen on saatava parannus.

Tieteentekijöiden liitto tänään on jäsenistöltään ja tavoitteiltaankin monipuolisempi kuin Assistenttiliitto silloin. Nykyisten väitöskirjatutkijoiden lisäksi on paljon tohtoreita ja dosentteja; opetus- ja tutkimustehtävissä toimivien rinnalle on kasvanut jatkuvasti monipuolistuva asiantuntijatyön huippuammattilaisten joukko. Joissain hiuslatvoissa voi olla jo harmaata, kuten 50-vuotiaalle kai sopiikin, mutta työmarkkinaaseman prekaarisuudesta ei silti ole päästy eroon. Nykyhallituksen leikkaukset ovat jopa pahentaneet sitä.

Entä se palkkaus? 60-luvun assistentit taistelivat itselleen korotuksen, tosin vaatimattomamman kuin toivottiin. Nykyinen palkkausjärjestelmä oikein käytettynä antaa myös henkilöstölle mahdollisuuden vaikuttaa palkkojen oikeudenmukaisuuteen arviointiryhmien kautta. 2000-luvulla palkkataso parani ennen viime vuosien niukkuutta, mutta meneillään olevalla neuvottelukierroksella pitäisi taas päästä kasvu-uralle.

Palkkojen paikallaan polkemisen ja jopa alenemisen takana on paha poliittinen ongelma: valtiovalta on toistuvasti rikkonut lupauksensa yliopistojen vakaasta resursoinnista. Yliopistoindeksin jäädyttämisestä on tullut tapa ja hallituksen leikkauspäätökset käänsivät hitaan näivettämisen joukkoirtisanomisiksi.

Näin tieteentekijästä on voinut tulla työmarkkinoiden huippukoulutettu irtolainen, jolla ei ole säännöllistä toimeentuloa, työnantajaa tai työpaikkaa. Vaikka yliopistot eivät ole tieteentekijän uskollisuutta aina ansainneet, niin ylpeyden omasta osaamisesta on säilyttävä. Sitä liitto haluaa tukea ja vastata jäsenten muuttuviin tarpeisiin oikein kohdennetuilla palveluilla.

Solidaarisuus tieteentekijöiden välillä on onneksi kestänyt. Vaikka leikkaukset ja hätäiset päätökset ovat välillä murjoneet yhtä yliopistoa tai alaa pahemmin kuin toista, ei liitossa kamppailla keskuksen ja periferian tai kovien ja pehmeiden tieteiden välillä – asia on yhteinen.

Jäsenistön ongelmissa alkavat yhä selvemmin näkyä henkisen ja fyysisen jaksamisen rajat. Enemmistöä rassaa pätkätyön epävarmuus, sen päälle tulee rahoitusjärjestelmän stressaavuus. Moni hakee rahaa omaan palkkaansa sen sijaan että tekisi sitä, mihin on palkattu. Työtä voi olla aivan liikaa.

Tätä ei helpota, että politiikan ylätasolla kevään visiotyö kääntyi syksyllä hankkeeksi yhtenäisestä korkeakoululainsäädännöstä, joka sallisi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen täydet fuusiot. Päätettiinkö sisällöllisen vision puuttuessa taas tehdä organisaatiouudistus? Kokonaan uusi lainsäädäntö heti vuoden 2010 yliopistolain jälkeen kuulostaa ylimitoitetulta. Montako kertaa vuosisadassa — tai vuosikymmenessä — ”vuosisadan yliopistouudistus” on tarkoitus tehdä?

Tieteentekijöiden liitolla on aina ollut pitkäaikaisia aktiiveja. Perustajien ja käynnistäjien sukupolvi tuli mukaan 1960–70-luvuilla. Viime aikojen keskeisistä vaikuttajista ja vastuunkantajista moni liittyi toimintaan 80–90-luvuilla, heidän joukossaan nyt eläkkeelle siirtyvä pidetty ja arvostettu toiminnanjohtajamme Eeva Rantala. Seuraavaksi vastuuseen siirtyvä sukupolvi on oppinut pärjäämään tieteen globalisaation ja jatkuvasti kiristyvän kilpailun oloissa. Vaikka liitolle tulee lisää ikää, niin tulevina vuosina sen kasvot varmaankin nuortuvat.



Petri Koikkalainen
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto


Painetussa lehdessä sivu 2