”Minä ainakin koen, että on etu, että olen yksi meistä. Täysin ulkopuolelta tulevalla menisi ensinnäkin aikaa oppia tuntemaan ihmiset ympärillään. Olen itse ollut lehtorina, professorina ja dekaanina, mikä auttaa hahmottamaan muiden työnkuvia.”

Työ ihmisten parissa palkitsee

Onnistumme yhdessä -palkinnon saanut Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani Paula Rossi uskoo säännöllisen ja läpinäkyvän viestinnän voimaan. Oman tonttinsa dekaanina hän näkee muiden työrauhan mahdollistajana, mikä on hektisessä maailmassa toisinaan vaikeaa.

Oulun yliopiston satoja metrejä pitkä pääväylä kuhisee ihmisiä kuin basaari syksyisenä iltapäivänä. Matkallaan työhuoneelleen paria kerrosta ylemmäs humanistisen tiedekunnan dekaani Paula Rossi ehtii moikkailla paria kourallista vastaan käveleviä ihmisiä.

— Tässä hommassa verkostoituu hyvin, ja näkee miten koko organisaatio toimii. Palkitsevinta on, kun saa olla tekemisissä monien ihmisten kanssa, Rossi sanoo.

Tänä vuonna 60 vuotta täyttävä Oulun yliopisto palkitsi avajaisjuhlassaan kolme henkilökuntaan kuuluvaa, jokaisen jonkin yliopiston arvon perusteella. Arvot ovat “luomme uutta”, “kannamme vastuuta” ja “onnistumme yhdessä”. Rossi palkittiin viimeksi mainitun arvon perusteella, ja siihen hän uskoo – yhteistyön voimaan.

— Nykyaikana yksilön korostaminen ruokkii itsekästäkin ajattelua. Itse uskon, että yhdessä olemme enemmän. Mielestäni meillä on täällä hyvä ilmapiiri, ja henkilökuntaa on mukava johtaa.

Virallisia ja epävirallisia kanavia

Rossin mukaan suuri syy hänen saamaan palkintoon liittyy avoimeen viestintään. Tiedekunnan johdossa helposti ajatellaan, että asiat ovat henkilökunnalla tiedossa, mutta ihmiset ovat niin suuren informaatiotulvan armoilla, että asioiden kertaaminen ja läpinäkyvyyden varmistaminen pitävät huolen siitä, että tietokatkoksia on mahdollisimman vähän.

— Olemme luoneet epävirallisia viestintäkanavia virallisten oheen. Meillä on tiedekunnan missä mennään -tilaisuuksia kerran kuussa, sekä dekaanikahveja pienemmälle porukalle ja tietenkin johtoryhmän sekä tiedekunnan hallituksen kokoukset.

Rossin työhuoneen, kuten useiden muidenkin humanistisen tiedekunnan henkilökuntaan kuuluvien, lasiseiniä koristavat huurretut kuviot, jotka ovat tyyliteltyjä puhekuplia. Nekin symboloivat keskustelun, viestinnän ja dialogin merkitystä. Virallisten ja epävirallisten säännöllisten keskustelukanavien lisäksi humanistisessa tiedekunnassa pidetään avointa keskustelua ruokkivia muitakin tilaisuuksia, kuten kesäjuhlia, pikkujouluja tai dekaanin jouluglögejä.

Rossi pitää tärkeimpänä tehtävänään sujuvuuden varmistamista.

— Minun tehtävä on mahdollistaa, että muut voisivat tehdä sitä hommaa, johon heidät on palkattu.

Eniten Rossia huolettaa ihmisten jaksaminen.

— Työhyvinvoinnista olen huolissaan. Ihmiset katsovat viestejään illallakin, kun kaikki on saatavilla. Tämä ei tietenkään ole mikään meidän ongelma, vaan koskee työelämää laajasti, Rossi täsmentää.

Hän kuitenkin pyrkii kannustamaan siihen, että vapaa-aikaa muistettaisiin pitää täysimääräisenä työn vastapainoksi.

Uuvuttava informaatiotulva

Humanistisen tiedekunnan käytävällä kolmannessa kerroksessa on huomattavasti rauhallisempaa kuin paria kerrosta alempana. Rossin työkaveri käy huikkaamassa pomolleen jonkin viestin, ja Rossi laittaa sen saman tien keltaiselle muistilapulle, ettei vain unohda.

Työpöydälle liimailluista muistilapuista päätellen muistettavaa on kertynyt paljon. Se ei ole ihme, sillä humanistiseen tiedekuntaan kuuluu 170 henkilökunnan edustajaa ja noin 2300 opiskelijaa. Tiedekunnassa tehdään tutkimusta ja opetusta historia- ja perinnetieteissä, kirjallisuudessa, informaatiotutkimuksessa ja useissa kielitieteissä, joihin sisältyy lisäksi logopedia. Valtakunnallisena erityistehtävänä tiedekunnalla on saamen kielten ja kulttuurin opetus.

— Onhan tuo sähköpostirumba nykyään hurjaa. Siihen kuluu paljon aikaa vuorokaudesta, Rossi sanoo.

90-luvun puolivälin jälkeen Oulun yliopistossa pohjoismaisen filologian tohtoriksi väitellyt Rossi on ehtinyt nähdä ajan muutoksen opiskelijana ja tutkijana monella tavalla.

Nykyisiä opiskelijoita Rossi pitää monipuolisempina tietotekniikan osaajina ja välittömämpinä tyyppeinä erityisesti auktoriteetteja kohdatessaan.

— He eivät ota auktoriteetteja väärällä tavalla.

Välittömyys rakentuu pienistä asioista. Rossi saattaa saada opiskelijalta sähköpostia, joka alkaa tervehdyksellä “moi” tai “moikka”. Hänen mielestään se kuvastaa mukavasti sitä, miten aika on muuttunut tuolta osin parempaan suuntaan.

— Ei sellainen olisi minun opiskeluaikanani tullut kuuloonkaan, Rossi sanoo ja alleviivaa, että välittömämpi ja vähemmän auktoriteetteja kumarteleva suhde opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä on pelkästään hyvä asia.

Jos nykyopiskelijoilta puuttuu jotain vuosikymmeniä aiemmin opiskelleisiin verrattuna, niin ehdottomasti pitkäjänteisyyttä, Rossi sanoo kuin apteekin hyllyltä. Se näkyy konkreettisesti siinä, miten esimerkiksi vaatimuksiin lukea paksuja kirjoja suhtaudutaan.

Kun ajanjaksoa 90-luvun ja tämän päivän välillä katsoo, moni asia yliopistoissa on muuttunut, eivätkä vähiten rakenteet. Siinä missä yliopiston johtohenkilöt olivat pitkään niin sanotusti ensimmäisiä vertaistensa joukossa, nykyään dekaaniksi voidaan joissain tapauksissa valita ammattijohtajia. Näin on toimittu esimerkiksi Vaasan yliopistossa. Tässä ajattelumallissa dekaanit nähdään ennen kaikkea strategeina, jolloin substanssiosaaminen voidaan korvata hyvällä strategisella osaamisella.

Rossi ei lämpene ajatukselle ammattijohtajasta tiedekunnan vallankahvassa.

— Minä ainakin koen, että on etu, että olen yksi meistä. Täysin ulkopuolelta tulevalla menisi ensinnäkin aikaa oppia tuntemaan ihmiset ympärillään. Olen itse ollut lehtorina, professorina ja dekaanina, mikä auttaa hahmottamaan muiden työnkuvia.

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Rossi kertoo ajautuneensa dekaaniksi sattumien summana, yksi pesti johti toiseen.

— Kun tulin yliopistoon, ajatukseni oli, että haluan opettamaan ruotsia johonkin kouluun.

Toisin kävi, ja tie vei ensin lehtoriksi yliopistoon. Rossi hoiti pohjoismaisten kielten professorin virkaa vuodet 2001 ja 2002 ja pohjoismaisen filologian professorina hän on ollut vuodesta 2003. Vuodesta 2013 alkaen hän on toiminut humanistisen tiedekunnan dekaanina, ja sinä aikana ruotsin kieleen liittyvä tutkiminen on jäänyt “harmittavan” vähälle.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tehtävää hän sen sijaan haluaa hoitaa ja hoitaakin kunnialla. Tällä hetkellä hän on esimerkiksi tänä vuonna 100 vuotta täyttävän Oulun yliopistoseuran puheenjohtaja.

Rossi ei ehdi tutkia intohimoaan ruotsin kieltä niin paljon kuin haluaisi, mutta saa paikattua tilannetta luottamustoimissa, joista moni liittyy ruotsin kieleen. Hän on toiminut esimerkiksi Svenska Kulturfondenin delegaation varapuheenjohtajana.

Tiedekunnan johtamista, ihmisten henkilöjohtamista, yhteiskunnallista vaikuttamista. Kuulostaa pirstaleiselta, ja sitä Rossin työ onkin.

— Älä laita tätä sinne, mutta kun meillä ei ole hallintopäällikköä, teen todella monenlaisia tehtäviä sihteerin tehtävistä professorin ja hallintopäällikön tehtäviin. Siinä mielessä tämä työnkuva on tosi pirstaloitunut, Rossi toteaa ja nauraa päälle.

Professorina toimimiseen verrattuna dekaani pääsee vaikuttamaan moneen asiaan, esittelee tiedekuntaa ja sen asioita sekä näkee samalla yliopiston toimintaa laajemmin. Se tarkoittaa myös jatkuvaa oppimista. Kolikon kääntöpuolena on kiire ja toisinaan muut pirstaleisen työnkuvan varjopuolet.

— Minulle on tärkeää, että tykkään työstäni. Eihän tätä jaksaisi, jos niin ei olisi. Aamulla tänne on aina mukava tulla.


Paula Rossi

  • Ylioppilaaksi 1981, Lassinkallion lukio, Oulu
  • FM 1987, FL 1993, FT 1996
  • Professori 2003, Oulun yliopisto, pohjoismainen filologia.
  • Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani vuodesta 2013.
  • Professoriliiton valtuuston jäsen 2011—2012, 2015—2020 sekä varajäsen 2013—2014
  • Harrastuksina yhdistystoiminta, pianonsoitto, historia, mökkeily.
  • Perhe: puoliso, opetusneuvos Matti Rossi

Teksti Ville Koivuniemi
Kuvat Maiju Pohjanheimo

Painetussa lehdessä sivu 20