Tohtoreita uusilla resepteillä
Tie tohtoriksi on uudistumassa.
Yliopistoissa uuteen järjestelmään
on ladattu paljon odotuksia.
Väitöskirjatutkijat pitävät
tilannetta varsin sekavana.
Lähes kaikki suomalaiset yliopistot ovat
perustaneet tohtorikoulutusta varten tutkijakoulut,
joiden tieteenalakohtaisissa
tohtoriohjelmissa koulutus järjestetään.
Uudistuksen taustalla on kansallisen tohtoriohjelmarahoituksen
muutos. Suomen Akatemian
tohtoriohjelmarahoitus päättyy asteittain vuoden
2015 loppuun mennessä.
Tohtorikoulutuksen remontilla on iso merkitys:
sitä on luonnehdittu yliopistouudistuksen jälkeen suurimmaksi hankkeeksi. Siinä on elementtejä, joilla
tutkijauran kansainvälisyyden pitäisi aueta helpommin.
Uudistukseen kiteytyy kuitenkin monta puhuttavaa
kysymystä. Yliopistoilla on suuri vapaus määritellä
esimerkiksi tohtorikoulutuspaikkojen määrä.
Kun moni asia näyttää olevan vielä kesken, on väitöskirjantekijöiden
keskuudessa noussut huoli ja epätietoisuus
siitä, miten löytää oma paikkansa.
Tutkijakoulut organisoidaan yliopistoissa monin
eri tavoin. Aikataulutkin vaihtelevat, alkusyksystä on
ollut monien yliopistojen ja monien satojen paikkojen
haku. Helsingin yliopistossa on siirtymäajan jälkeen
mahdollisuus rahoittaa 309:ää päätoimista nelivuotista
tohtorikoulutettavan tehtävää. Aluksi hakuun
tuli 134 työsuhdetta. Turun yliopiston rahoittamia
paikkoja on tänä vuonna 175 ja ensi vuodesta alkaen
200. Itä-Suomen yliopistossa on 99 paikkaa.
Mitä kertoo yliopistosta panostus kokoon nähden
huomattavaan määrään paikkoja tai huomattavaan
vähään määrään? Mitä kertoo uusien tohtorikoulutuspaikkojen
jako? Onko soveltava tutkimus ensisijaisempaa
kuin perustutkimus?
Paikkoja riittää harvoille ja valituille
Helsingin yliopistossa on neljä tutkijakoulua: humanistis-
yhteiskuntatieteellisten alojen, luonnontieteellisten
alojen, terveyden tutkimuksen sekä ympäristö-,
elintarvike- ja biotieteellisten alojen koulut.
Tutkijakoulut muodostuvat tohtoriohjelmista.
Työsuhteisia paikkoja on vain muutamia oppiainetta
kohden. Koska vain osalle löytyy yliopiston rahoitus,
väitöskirjoista suurin osa tehdään edelleen ulkopuolisella
täydentävällä rahoituksella tai apurahan turvin.
Helsingin yliopiston vararehtorin Johanna Björkrothin
mukaan tyypillistä on myös yhdistelmä asiantuntijatyöstä
ja jatkotutkimuksen tekemisestä. Jotkut
yliopistot ovatkin tehneet tuttavuutta niiden lukuisten
miltei kadonneiksi luultujen väitöskirjantekijöiden
kanssa, joiden olemassaolo on ehkä ollut vain
nimellisesti paperilla. Jonkinlainen yllätys on ollut se,
että eräs 1950-luvulla aloittanut kirkkoherra haluaa
jatkaa jatkotutkinnon suorittamista ja on pelkästään
liikuttunut siitä, kuinka yliopisto hänestä on kiinnostunut.
Vararehtori Björkroth toistaa haastattelun aikana
moneen kertaan kohtaamisiaan ”400 vihaisen
professorin” kanssa. Yksi pääpalautteista on se, että
professorit haluaisivat rahan jakautuvan pienempinä
potteina ja siten laajemmalle. Tohtorikoulutusuudistusta
Helsingin yliopistossa johtanut Björkroth on eri
mieltä. Pätkärahoitusta ja pieniä apurahoja on tarjolla
enemmän kuin pitkäaikaiseen työhön tarkoitettua
palkkausta.
Tampereen yliopistossa on aloitettu tutkijakoulusysteemin
kanssa jo aiemmin. Siellä on innostuttu
hyvästä kurssitarjonnasta. Ja entistä tiukempi ohjaus
tulee lisäpalkkiona niille, jotka saavat tohtoriohjelman
kautta palkkaa. Vähempi ohjattavien määrä
yhdellä ohjaajalla on katsottu kansainvälisten huippuyliopistojen menestystekijäksi. Siihen suuntaan
mennään myös täällä.
Miten oma tutkimus sopii kriteereihin?
Tutkijakoulu-uudistus on kuitenkin saanut monen
hakijan mietteliääksi. Oman tutkimuksen sijoittuminen
Itä-Suomen yliopiston 28 tohtoriohjelman
alle on solu- ja molekyylibiologian alalta väitöskirjaa
tekevän Miiko Sokan huolena. Ohjelmat painottavat
vahvasti soveltavaa tutkimusta ja perustutkimus
on jäänyt varjoon.
— Yliopistojärjestelmän uudistukset näyttävät
tähtäävät siihen, että tutkimusta ohjataan yritysmaailmaa
palvelevaan soveltavan tutkimuksen
suuntaan. Perustutkimus väistämättä kärsii tässä
kilpailussa.
Tästä huolimatta Miiko Sokka suhtautuu varovaisen
optimistisesti uuden tutkijakoulujärjestelmän
käynnistymiseen. Hän toivoo kuitenkin, että
tutkijakoulut eivät käperry liikaa oman yliopiston
sisälle. Vanhassa systeemissä hyvää oli nimenomaan
vuorovaikutteisuus saman alan tutkijoiden
kesken.
Helsingin yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa
poliittista ajattelua ja kirkkopolitiikkaa
sodanjälkeisessä Pohjois-Ugandassa tutkiva
Henni Alava pohtii pelkoa siitä, että nyt mennään
suurten oppiaineiden ehdoilla.
— Vanhan tutkijakoulun jäsenen näkökulmasta
uudessa järjestelmässä on vaikea nähdä toistaiseksi
mitään hyvää. Yliopistot pakotetaan kilpailemaan
keskenään, mikä tuntuu järjettömältä etenkin pienen
tutkimusalan näkökulmasta, Alava toteaa.
Kuka päättää, mitkä
tieteenalat ovat tärkeitä?
Tutkijakoulu-uudistus on puhuttanut Tieteentekijöiden
liiton nuorten tutkijoiden työryhmässä. Sen puheenjohtajana
toimiva liiton varapuheenjohtaja Ulla
Aatsinki näkee tilanteen varsin sekavana.
— Väitöskirjatutkijat ovat hämmentyneitä, sillä
tietoa tutkijakouluista, niiden rekrytoinneista tai
toiminnasta ei käytännössä ole. Väitöskirjatutkijoiksi
rekrytoitavien määrä tieteenaloittain on arvoitus,
samoin kuin rekrytointikriteerit. Entä miten käy tutkijoille,
joiden tutkimus ei mahdu yliopiston/laitoksen/
tutkijakoulun tutkimusstrategisiin tavoitteisiin?
— Toisaalta väitöstutkimuksen tekeminen palkkasuhteisena
kiinnostaa ja useat kymmenet uudet
paikat herättävät toivoa. Tutkijan ammattiura näyttäytyy
selkeämpänä kuin ennen.
Vanhaan järjestelmään verrattuna sekavuutta
lisää se, että yliopistoilla on erilaisia tutkijakoulumalleja:
osa luottaa perinteiseen tiedekunta- ja
tieteenalajakoon, toiset taas pyrkivät rakentamaan
monitieteisiä tutkijakouluja yliopistonsa strategisten
painotusten pohjalle. Koska tutkijakoulut ovat yliopistokohtaisia
eikä tieteenaloittain valtakunnallisia
kuin ennen, Aatsinki pitää uhkana sitä, että tutkimusyhteistyön
tilalle voi tulla kilpailu.
— Hämärän peitossa on mm. se, kuka lopulta tekee
päätökset siitä, mitkä tieteenalat ovat tärkeitä ja
edustettuina kussakin tutkijakoulussa. Käytännössä
nämä päättäjät käyttävät merkittävää tiedepoliittista
valtaa profiloimalla tutkimuksen painopistealueet.
Tapahtuuko ministeriön edellyttämä yliopistojen
rakennemuutos tutkijakoulujen suojissa?
Aatsingin mielestä yliopistoissa pitäisikin nyt
keskustella avoimemmin tutkijakoulujen tulevaisuudesta.
teksti Tiina Huokuna
- Painetussa lehdessä sivu 28
|