ACATIIMI 7/13 tulosta | sulje ikkuna

Tohtoreita uusilla resepteillä

Tie tohtoriksi on uudistumassa. Yliopistoissa uuteen järjestelmään on ladattu paljon odotuksia. Väitöskirjatutkijat pitävät tilannetta varsin sekavana.

Lähes kaikki suomalaiset yliopistot ovat perustaneet tohtorikoulutusta varten tutkijakoulut, joiden tieteenalakohtaisissa tohtoriohjelmissa koulutus järjestetään. Uudistuksen taustalla on kansallisen tohtoriohjelmarahoituksen muutos. Suomen Akatemian tohtoriohjelmarahoitus päättyy asteittain vuoden 2015 loppuun mennessä.

Tohtorikoulutuksen remontilla on iso merkitys: sitä on luonnehdittu yliopistouudistuksen jälkeen suurimmaksi hankkeeksi. Siinä on elementtejä, joilla tutkijauran kansainvälisyyden pitäisi aueta helpommin. Uudistukseen kiteytyy kuitenkin monta puhuttavaa kysymystä. Yliopistoilla on suuri vapaus määritellä esimerkiksi tohtorikoulutuspaikkojen määrä. Kun moni asia näyttää olevan vielä kesken, on väitöskirjantekijöiden keskuudessa noussut huoli ja epätietoisuus siitä, miten löytää oma paikkansa.

Tutkijakoulut organisoidaan yliopistoissa monin eri tavoin. Aikataulutkin vaihtelevat, alkusyksystä on ollut monien yliopistojen ja monien satojen paikkojen haku. Helsingin yliopistossa on siirtymäajan jälkeen mahdollisuus rahoittaa 309:ää päätoimista nelivuotista tohtorikoulutettavan tehtävää. Aluksi hakuun tuli 134 työsuhdetta. Turun yliopiston rahoittamia paikkoja on tänä vuonna 175 ja ensi vuodesta alkaen 200. Itä-Suomen yliopistossa on 99 paikkaa.

Mitä kertoo yliopistosta panostus kokoon nähden huomattavaan määrään paikkoja tai huomattavaan vähään määrään? Mitä kertoo uusien tohtorikoulutuspaikkojen jako? Onko soveltava tutkimus ensisijaisempaa kuin perustutkimus?

Paikkoja riittää harvoille ja valituille

Helsingin yliopistossa on neljä tutkijakoulua: humanistis- yhteiskuntatieteellisten alojen, luonnontieteellisten alojen, terveyden tutkimuksen sekä ympäristö-, elintarvike- ja biotieteellisten alojen koulut. Tutkijakoulut muodostuvat tohtoriohjelmista. Työsuhteisia paikkoja on vain muutamia oppiainetta kohden. Koska vain osalle löytyy yliopiston rahoitus, väitöskirjoista suurin osa tehdään edelleen ulkopuolisella täydentävällä rahoituksella tai apurahan turvin.

Helsingin yliopiston vararehtorin Johanna Björkrothin mukaan tyypillistä on myös yhdistelmä asiantuntijatyöstä ja jatkotutkimuksen tekemisestä. Jotkut yliopistot ovatkin tehneet tuttavuutta niiden lukuisten miltei kadonneiksi luultujen väitöskirjantekijöiden kanssa, joiden olemassaolo on ehkä ollut vain nimellisesti paperilla. Jonkinlainen yllätys on ollut se, että eräs 1950-luvulla aloittanut kirkkoherra haluaa jatkaa jatkotutkinnon suorittamista ja on pelkästään liikuttunut siitä, kuinka yliopisto hänestä on kiinnostunut.

Vararehtori Björkroth toistaa haastattelun aikana moneen kertaan kohtaamisiaan ”400 vihaisen professorin” kanssa. Yksi pääpalautteista on se, että professorit haluaisivat rahan jakautuvan pienempinä potteina ja siten laajemmalle. Tohtorikoulutusuudistusta Helsingin yliopistossa johtanut Björkroth on eri mieltä. Pätkärahoitusta ja pieniä apurahoja on tarjolla enemmän kuin pitkäaikaiseen työhön tarkoitettua palkkausta.

Tampereen yliopistossa on aloitettu tutkijakoulusysteemin kanssa jo aiemmin. Siellä on innostuttu hyvästä kurssitarjonnasta. Ja entistä tiukempi ohjaus tulee lisäpalkkiona niille, jotka saavat tohtoriohjelman kautta palkkaa. Vähempi ohjattavien määrä yhdellä ohjaajalla on katsottu kansainvälisten huippuyliopistojen menestystekijäksi. Siihen suuntaan mennään myös täällä.

Miten oma tutkimus sopii kriteereihin?

Tutkijakoulu-uudistus on kuitenkin saanut monen hakijan mietteliääksi. Oman tutkimuksen sijoittuminen Itä-Suomen yliopiston 28 tohtoriohjelman alle on solu- ja molekyylibiologian alalta väitöskirjaa tekevän Miiko Sokan huolena. Ohjelmat painottavat vahvasti soveltavaa tutkimusta ja perustutkimus on jäänyt varjoon.

— Yliopistojärjestelmän uudistukset näyttävät tähtäävät siihen, että tutkimusta ohjataan yritysmaailmaa palvelevaan soveltavan tutkimuksen suuntaan. Perustutkimus väistämättä kärsii tässä kilpailussa.

Tästä huolimatta Miiko Sokka suhtautuu varovaisen optimistisesti uuden tutkijakoulujärjestelmän käynnistymiseen. Hän toivoo kuitenkin, että tutkijakoulut eivät käperry liikaa oman yliopiston sisälle. Vanhassa systeemissä hyvää oli nimenomaan vuorovaikutteisuus saman alan tutkijoiden kesken.

Helsingin yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista ajattelua ja kirkkopolitiikkaa sodanjälkeisessä Pohjois-Ugandassa tutkiva Henni Alava pohtii pelkoa siitä, että nyt mennään suurten oppiaineiden ehdoilla.

— Vanhan tutkijakoulun jäsenen näkökulmasta uudessa järjestelmässä on vaikea nähdä toistaiseksi mitään hyvää. Yliopistot pakotetaan kilpailemaan keskenään, mikä tuntuu järjettömältä etenkin pienen tutkimusalan näkökulmasta, Alava toteaa.


Kuka päättää, mitkä tieteenalat ovat tärkeitä?

Tutkijakoulu-uudistus on puhuttanut Tieteentekijöiden liiton nuorten tutkijoiden työryhmässä. Sen puheenjohtajana toimiva liiton varapuheenjohtaja Ulla Aatsinki näkee tilanteen varsin sekavana.

— Väitöskirjatutkijat ovat hämmentyneitä, sillä tietoa tutkijakouluista, niiden rekrytoinneista tai toiminnasta ei käytännössä ole. Väitöskirjatutkijoiksi rekrytoitavien määrä tieteenaloittain on arvoitus, samoin kuin rekrytointikriteerit. Entä miten käy tutkijoille, joiden tutkimus ei mahdu yliopiston/laitoksen/ tutkijakoulun tutkimusstrategisiin tavoitteisiin?

— Toisaalta väitöstutkimuksen tekeminen palkkasuhteisena kiinnostaa ja useat kymmenet uudet paikat herättävät toivoa. Tutkijan ammattiura näyttäytyy selkeämpänä kuin ennen.

Vanhaan järjestelmään verrattuna sekavuutta lisää se, että yliopistoilla on erilaisia tutkijakoulumalleja: osa luottaa perinteiseen tiedekunta- ja tieteenalajakoon, toiset taas pyrkivät rakentamaan monitieteisiä tutkijakouluja yliopistonsa strategisten painotusten pohjalle. Koska tutkijakoulut ovat yliopistokohtaisia eikä tieteenaloittain valtakunnallisia kuin ennen, Aatsinki pitää uhkana sitä, että tutkimusyhteistyön tilalle voi tulla kilpailu.

— Hämärän peitossa on mm. se, kuka lopulta tekee päätökset siitä, mitkä tieteenalat ovat tärkeitä ja edustettuina kussakin tutkijakoulussa. Käytännössä nämä päättäjät käyttävät merkittävää tiedepoliittista valtaa profiloimalla tutkimuksen painopistealueet. Tapahtuuko ministeriön edellyttämä yliopistojen rakennemuutos tutkijakoulujen suojissa?

Aatsingin mielestä yliopistoissa pitäisikin nyt keskustella avoimemmin tutkijakoulujen tulevaisuudesta.

teksti Tiina Huokuna

  • Painetussa lehdessä sivu 28

ACATIIMI 7/13 tulosta | sulje ikkuna