— Tutkijan on syytä käyttää sananvaltaansa, sillä tutkimusperusteinen tieto edistää yhteistä hyvää, Satu Lidman kiteyttää.

Arat asiat rohkeasti esille

Väkivaltatutkija Satu Lidman kannustaa kollegoitaan puhumaan julkisesti tunteita herättävistä tutkimusaiheista — tutkijan oman jaksamisen mukaisesti.

Tutkijalla on Satu Lidmanin mukaan hieno mahdollisuus nostaa esiin vaikeita kysymyksiä. Tutkijaa suojaa se, että hän voi tukeutua tutkimusaineistoonsa.

— Jokainen päättää jaksamisensa mukaan, tuleeko esiin omilla kasvoillaan. Mahdollisuus kannattaa käyttää hyväksi, jos suinkin pystyy, Lidman sanoo.

Hän pohtii, että tutkijalla on moraalinen vastuu tehdä työnsä mahdollisimman eettisesti, mutta tutkimuksesta puhumiseen ei voi velvoittaa.

— Kun tutkin vaikkapa nuoriin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, minulla on iso vastuu sanoistani. Edistänkö ilmiön parempaa ymmärtämistä? Voinko jopa ehkäistä väkivaltaa? Pystynkö antamaan uhreille toivoa?

Lidman painottaa, että tunteita nostattavan tutkimusaiheen tulokset pitää raportoida tarkasti. Toki myös omasta turvallisuudesta pitää huolehtia. Jos vaikkapa Twitter-keskustelu käy uhkaavaksi, sitä ei kannata jatkaa.

Hän listaa tunteita herättäviksi aiheiksi seksuaalirikollisuuden, maahanmuuton, vähemmistöt, lapsiin kohdistuvan väkivallan sekä lapsen ja vanhempien oikeudet erotilanteessa.

Väkivallasta yksin ja yhdessä

Lidman on kymmenkunta viime vuotta tutkinut väkivaltaa monitieteisesti. Hän on opettanut sekä oikeustieteen että sukupuolentutkimuksen opiskelijoita.

Lidman sanoo jutukseen moniammatillisuuden, sillä hän tekee yhteistyötä muiden muassa Ihmisoikeusliiton sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Hallituksen jäsen hän on Historioitsijat ilman rajoja ja Lyömätön linja Espoossa -yhdistyksissä. Hän on vuosittain puhujana tai järjestäjänä monessa seminaarissa.

Lidman tietää monia väkivallan vähentämiseksi toimivia ihmisiä, joita on vakavasti uhkailtu. Itse hän on likimain säästynyt uhkailulta.

Aktivisti tavoittaa monentyyppistä yleisöä. Tutkijana Lidman on haastatellut parisuhde- ja seksuaaliväkivallan uhreja sekä heidän auttajiaan, kuten sosiaalityöntekijöitä.

— Parisuhde- ja seksuaaliväkivalta kuuluu ainakin tilastollisesti jokaisen suomalaisen lähipiiriin, vaikka tätä ei aina tiedosteta. Yhteiskunnallista ongelmaa syventää se, että auttamisjärjestelmässä on yhä puutteita.

Historia selittää

Väkivaltatutkimus ei ole akateeminen oppiaine, vaan tutkimusnäkökulma, jossa hyödynnetään monen tieteenalan metodeja.

Lidmania väkivalta kiinnostaa sekä pienen ihmisen että yhteiskunnan rakenteiden näkökulmista. Hän teki väitöskirjansa julkisesta häpäisemisestä 1600-luvun Baijerin rankaisukäytännöissä.

Niinpä hän pystyy taustoittamaan nykyisiä väkivaltailmiöitä historiallisesti. Vain tiedostamalla lainsäädännöstä pitkäaikaisia epäkohtia niihin voidaan puuttua.

— Niin suostumusperusteisuus raiskausrikoksissa kuin pakkoavioliiton erilliskriminalisointi ovat ajankohtaisia kysymyksiä valtiota velvoittavan Istanbulin sopimuksen takia. Ne eivät silti nyt sisälly Suomen rikoslakiin. Sille, millaista arvomaailmaa laki ilmentää, on historialliset perusteet, Lidman konkretisoi.

Siis historiasta löytyvät syyt lainsäädännön hitaudelle. Samalla historia antaa myös toivoa muutoksen mahdollisuudelle.

Jotta sananvapauden rajoja ei määriteltäisi yksinomaan oikeusistuimissa, kaikessa pitäisi Lidmanin mukaan pyrkiä dialogiin. Sillä hän tarkoittaa keskustelua, jossa osapuolet ovat valmiita kuulemaan toisiaan. Vastakkainasettelu tekee häviäjiä ja voittajia.

— Mitä enemmän lakaistaan maton alle, sitä enemmän ongelma muhii. Siksi on tärkeää nostaa keskusteluun myös historian kipupisteitä.

Tutkijoille ääntä ja tukea

Jos jossakin yhteiskunnallisesti olennaisessa asiassa ei kuulu tutkijan ääntä, se on Lidmanin mielestä liian helppo tulkita tutkijan hiljaisuudeksi. Media valitsee, kuullaanko tutkijaa.

— Moni tutkija myös miettii, mitä, miten ja missä sanoo julkisuudessa. Ongelmia voi tulla, kun jokin lausuma irrotetaan tahattomasti tai tahallisesti kokonaisuudesta. Medioissa palstatila ja aika ovat rajattuja, eikä toimittaja pysty yhdessä jutussa syventämään taustoja, Lidman erittelee.

Hän pitää valitettavana sitä, jos tutkija jättää haastattelun antamatta tutkimusaiheen herkkyyden takia. On kuitenkin hyväksyttävä, että tutkija tekee siten kuin parhaaksi katsoo.

Lidman toivoo, että ainakin tutkijayhteisö nousisi tukemaan tutkijoita, jos tutkimusaiheesta raportointi herättää asiattomia reaktioita.

— Tukea voi osoittaa vaikkapa sähköpostiviestillä tuntemattomalle kollegalle: ”Moi! Huomasin haastattelusi, mutta myös ikävät somekommentit. Täällä me kuitenkin ollaan — et ole yksin.”

---