Sivistysyliopistosta messuttiin

Sivistysyliopiston tulevaisuus kirvoitti kipakkaa keskustelua Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa. “Sivistysyliopisto kilpailun kourissa” -panelistit olivat eri linjoilla siitä, ovatko yliopistot halunneet uudistusta. Sitä vastoin väittämästä “huippututkimukseksi ei voi julistautua” keskustelijat olivat samaa mieltä.

Helsingissä 23.–26.10. järjestetyillä kirjamessuilla oli kiinnostava paneeli aiheesta “Sivistysyliopisto kilpailun kourissa.” Siihen osallistuivat opetusministeriön valtiosihteeri Heljä Misukka, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja Noora Jaakkola sekä kasvatustieteen emeritusprofessori, luovuustutkija Kari Uusikylä. Haastattelijana toiminut Etsijä-lehden päätoimittaja Henri Järvinen esitti panelisteille kolme ajankohtaista teemaa, joiden pohjalle keskustelu rakentui.

Ensimmäinen oli yliopistolakiuudistusta koskeva väite: yliopistouudistus parantaa yliopistojen toimintaedellytyksiä. Opetusministeriölle tämä oli Misukan mukaan selviö, mutta pian aloittavan Aalto-yliopiston näkökulmasta ei niin yksiselitteistä. Jaakkola pohtikin Aallolle luvatun lisärahoituksen riittävyyttä ja sitä, mitä tapahtuu, kun tuo rahoitus tulee myöhemmin yleiseen kilpailuun.

Kärkevimmin kantaa otti Uusikylä, joka epäili, etteivät yliopistot väitteistä huolimatta kannattaisi uudistusta. Hänen mukaansa sitä kannattavia puheenvuoroja on vaikea löytää yliopistojen sisältä, kun taas ankarasti vastustavia kantoja kuuluu kyllä. Uusikylä viittasi vielä yleensä niin tasapuolisen päätoimittaja Kirsti Sintosen (Acatiimi 7/2008, 19) esittämään väitteeseen, että uudistusta kirittää tuijottaminen Shanghain-listaan ja yliopistojen ranking-sijoituksiin. Misukka kiisti listan vaikutuksen ja vastasi väitteisiin vetoamalla lakiluonnoksesta annettuun 130 lausuntoon, joista valtaosa olisi myönteisiä. Hän myös kritisoi yliopistoopetusta todeten, että “opiskelijat ansaitsevat parempaa opetusta” ja että tässä suhteessa “professorit voisivat katsoa peiliin”.

Annetaan opettajien opettaa

Toinen puheenaihe ei kirvoittanut juurikaan keskustelua. Ilmeisesti väite yliopisto osana elinkeinoelämää merkitsee uhkaa sivistykselle ei sisältänyt suurempia vastakkainasetteluja. Jaakkola kuitenkin totesi, ettei ulkopuolisten jäsenten tulo yliopistojen hallituksiin ole saanut opiskelijoilta varauksetonta kannatusta. Hänen mielestään olisi tehtävä sellaisia ratkaisuja, että yliopistoyhteisön sisällä säilyisi mahdollisuus päättää asioista. Nähtäväksi jää, millaisen yliopistolain lopulta saamme. Misukka totesi muutoksen merkitsevän päätösvallan siirtymistä ministeriöstä yliopistoille ja toisti toiveensa, että yliopistoissa arvostettaisiin opetusta. Kasvatustieteilijä Uusikylä ei voinut olla ihmettelemättä Misukan opetuksen laatuun kohdistamaa kritiikkiä, eikä hän jakanut käsitystä opetuksen surkeudesta.

Kolmannesta väitteestä vallitsi näennäinen yksimielisyys: huippututkimukseksi ei voi julistautua. Tätä mieltä olivat kaikki kolme. Järvinen ryyditti väitettä kysymällä, eikö huippuja voi syntyä poliittisilla päätöksillä. Uusikylä oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei tämä ole mahdollista. Luovuustutkijana hän ei suinkaan ole huippuja ja lahjakkuutta vastaan, mutta piti surkuhupaisana esimerkiksi sitä tapaa, jolla Aalto-yliopisto julistautui huippuyliopistoksi. Misukka yritti lieventää asiaa toteamalla, ettei pitäisi tuijottaa tähän Raimo Sailaksen epäonnistuneeseen nimivalintaan. Se, mikä merkitsee, on halu olla kärjessä, mikä on tässä tapauksessa hänestä kohdallaan.

Uusikylä puolestaan vastusti 1990-luvun perintönä syntynyttä “huippuvouhotusta” ja peräsi realismia yliopistouudistukseen: “annetaan opettajien opettaa”. Hänestä “on ilo olla keskinkertainen professori”. Tähän voisin lisätä vielä, ettei “huippuja” voi olla ilman niitä “muita” – tavallisia, keskinkertaisia tai jopa huonoja. Toisaalta, jos urheilukilpailussa on kolme osallistujaa, kaikki saavat mitalin, olivatpa tulokset mitä tahansa … Olisiko se tavoiteltava tilanne?

Siinä missä Misukka halusi opiskelijoille laadukasta opetusta, Jaakkola puolusti yliopistoja työyhteisöinä. Hänen mielestään resurssoinnilla voidaan vaikuttaa laatuun ja siksi onkin tärkeää, mihin varoja suunnataan, ja siksi olisi panostettava yliopiston perustehtäviin. Lisäksi hän toi esiin tärkeän näkökohdan kysyessään, millä ehdoilla huipulle pyritään. Jaakkola piti henkisen hyvinvoinnin ulottuvuutta tärkeänä, jopa niin, että sen pitäisi olla keskeinen laatumittari.

Henkisen hyvinvoinnin teemaa lukuun ottamatta keskustelu ei tuonut esiin erityisiä uusia asioita tai positioita, koska kukin panelisti ilmaisi odotetut kantansa. Lyhyeltä keskustelulta ei toki voinut muuta odottaakaan. Merkittävintä oli, että tällainen keskustelu ylipäänsä järjestettiin. Sen ajankohtaisuudesta kieli myös se, että monista muista kirjamessujen tilaisuuksista poiketen yleisöä kertyi paikalle paljon enemmän kuin oli istumapaikkoja – varmaankin yli sata henkeä.

Lopuksi Uusikylä lainasi vielä Albert Einsteinin sanoja: “On varottava saarnaamasta nuorille menestymistä elämän päätarkoituksena. Työn mielekkyyden niin koulussa kuin elämässä tulisi olla työssä itsessään, sen tuloksissa ja merkityksessä yhteisölle.” Tällaiselle pohjalle voisi ajatella sivistysyliopistonkin edelleen rakentuvan.

Joel Kuortti