Vippaskonstit tutkimuksessa ja julkaisemissa lisääntyvät maailmalla
Tutkimusetiikka ja mittaamisen autuus
Vilpillisten keinojen käyttö tutkimuksessa
ja julkaisemisessa on selvästi lisääntynyt ja
lisääntymässä eri puolilla maailmaa. Vippaskonsteja
käytetään yhä enemmän, koska
vilpin kautta saatava hyöty on kasvanut.
Yliopistojen keskinäinen kilpailu sekä
halu nousta ylemmäksi erilaisissa rankinglistauksissa
ovat johtaneet vilpin salailuun
ja vilpistä ilmoittaneiden painostukseen
eri puolilla maailmaa. Vastapainona kansainvälinen
tutkimuseettinen yhteistyö on
nyt selvästi viriämässä.
Singaporessa järjestettiin viime heinäkuussa toinen
tutkimusetiikan maailmankonferenssi. Keskeiset
teemat käsittelivät kansallisia ja kansainvälistä
tutkimuseettistä ohjeistusta, koulutusta sekä
eri maiden menettelytapoja tutkimusvilpin käsittelyssä.
Yhteinen suuri huolenaihe oli, että vilpillisten
keinojen käyttö tutkimuksessa ja julkaisemisessa
on selvästi lisääntynyt ja lisääntymässä eri puolilla
maailmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tutkittavien
tapausten määrä nousi kolminkertaiseksi kymmenvuotisjaksolla
1998-2008. Nature-lehden selvityksen
mukaan plagiointia on esiintynyt aina 23
% asti julkaistavaksi tarjotuissa artikkeleissa. Kiina,
Intia ja Venäjä ovat taas esimerkkejä maista,
joissa tutkimuksen volyymi on kasvanut moninkertaiseksi
aiempaan verrattuna, mutta joihin tutkimuseettiset
periaatteet ovat vasta juurtumassa.
Singaporen kokouksen päätavoitteena olikin laatia
ns. Singaporen julistus, eräänlainen globaali
tutkimuseettinen peruskirja, johon on kirjattu
tutkimuseettiset periaatteet ja tutkijan vastuut ja
joka voi olla globaalin jatkotyön pohjana.
Mistä siis oikein on kysymys? Miksi vilppi lisääntyy?
Mikä on vilppiä mikä vastuutonta käytöstä
ja vippaskonsteja, niin sanotusti ”maan tapaa”
joillakin tieteenaloilla, josta pitää päästä
eroon? Mitä pitäisi tehdä? Miten vilpintekijälle
käy? Missä Suomessa mennään? Kuka on vastuussa?
Kysymyksiä herää, mutta ennen vastausten
pohdintaa on syytä muistaa, että valtaosa maailman
tutkijoista tekee työtään rehellisesti ja vastuullisesti.
Tutkimus on globaalista rehellisyys taas
lokaalista
Lyhyt vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen
on, että vilppi on lisääntynyt, koska vilpin
kautta saatava hyöty on kasvanut. Kova tieteellinen
kilpailu, globaalistunut publish-or-perish
mentaliteetti, kiire saada tuloksia, rahoituksen
kytkeminen kansainvälisten referee-julkaisujen
määrään tai muihin bibliometrisiin indikaattoreihin
on lisännyt houkutusta vilpintekoon.
Yliopistojen keskinäinen kilpailu sekä halu
nousta ylemmäksi erilaisissa ranking-listauksissa
on puolestaan johtanut vilpin salailuun ja vilpistä
ilmoittaneiden painostukseen eri puolilla maailmaa.
Vastapainona kansainvälinen tutkimuseettinen
yhteistyö on nyt lisääntymässä. Vilpillä on tuhoisa
vaikutus kansainvälisten tutkijaryhmien yhteistyöhön
ja tuloksiin ja luonnollisesti myös tieteellisen
tutkimuksen uskottavuuteen.
Vilpillä on monia muotoja
Plagiointi, tulosten väärentäminen tai niiden sepittäminen
ovat edelleen keskeiset tutkimusvilpin
muodot, jotka tuomitaan yleisesti ja joihin yleensä
myös puututaan tiukasti kansainvälisessä tiedeyhteisössä.
Henkilökohtaiset seuraamukset ovat
vakavia: työpaikan menetys, maineen menetys tai
opinnäytetyön ja tutkinnon mitätöinti. Nämä
kolme vilpin muotoa ovat myös keskeisiä oman
tutkimuseettisen neuvottelukuntamme (TENK)
ohjeistuksessa hyvästä tieteellisestä käytännöstä,
ja epäilystä seuraa aina perusteellinen selvitys asianomaisessa
korkeakoulussa tai tutkimuslaitoksessa.
Suomalaiset tieteellistä tutkimusta harjoittavat
tahot ovat sitoutuneet noudattamaan hyvää
tieteellistä käytäntöä, tiedottamaan selvityksistään
TENKille, joka voi tarpeen vaatiessa ottaa kantaa
tehtyihin selvityksiin. Vilpin tahallisuus ja piittaamattomuus
sovituista käytännöistä ovat olennaisia
selvitettäviä asioita.
Valitettavasti maailmalla on erilaisiakin käytäntöjä.
Kansallisen sääntelyn puuttuessa, yliopistoissa
esiintyy myös halua painaa asia villaisella.
Tällainen menettely johtaa pahimmillaan siihen,
että vilpintekijä ei jää kiinni, muuttuu tieteelliseksi
taparikolliseksi ja ansioidensa systemaattiseksi väärentäjäksi. Yliopistomaailmassa on perinteisesti
totuttu luottamaan henkilön itsestään antamiin
tietoihin niitä sen kummemmin tarkistamatta.
Toisaalta, jos verkko tekeekin esim. plagioinnin
helpoksi, se myös auttaa vilpin ja tieteellisten huijareiden
jäljittämisessä. Nykyään on jo saatavilla
erilaisia ohjelmia vilpin jäljittämiseksi ja uusia
ohjelmia on kehitetty erityisesti tiedelehtien toimittajien
käyttöön.
Akateeminen ketjukirjemalli
Rahoittajien, niin julkisten kuin yksityistenkin,
vaatimukset tutkimuksen välittömästä hyödyntämisestä
innovaatioihin ja yliopistotutkimuksen
tason arviointiin sopimattomat kvantitatiiviset
kriteerit ovat lisänneet intoa manipuloida mekaanisesti
kerättävää tietoa. Bibliometristen indikaattorien
käyttö rahoituksen jaossa on selkeästi
lisännyt vilpillisten menetelmien käyttöä kaikkien
julkaisutoiminnan osapuolien osalta. Kilpailu on
kovinta ns. kovissa tieteissä, joista siksi on myös
saatavilla eniten tapaustutkimustietoa vilpillisestä
toiminnasta.
Mekaanisesti kerättävää tietoa hyödynnetään
esimerkiksi rahoitusmalleissa, päätöksenteossa tai
tieteellisten julkaisujen impaktikertoimien määrittelyssä.
Tutkijat turvautuvat luvattomiin konsteihin
saadaksensa julkaisunsa arvostettuihin
lehtiin tai lisätäkseen rahoitustaan. Kiinassa on
mm. kytketty rahoitus kansainväliseen julkaisemiseen
ja lehtien impaktikertoimiin, ja seuraukset
ovat olleet huolestuttavia. Muun muassa ns. itseplagiointi
on lisääntynyt.
Lehtien toimittajat pyrkivät nostamaan julkaisun
impaktikerrointa, kirjoittavat sopivin välein
laajoja katsauksia, joiden lähdeluettelot on koostettu
oman lehden julkaisuista tai edellyttävät lehteen
kirjoittavilta, että he siteeraavat kyseisessä
julkaisussa aiemmin julkaistuja artikkeleita. Akateeminen
ketjukirjemalli on valmis. Ero tavalliseen
ketjukirjeeseen on se, että tieteellinen ketjukirje
päätyy viitetietokantoihin, jotka puolestaan
vaikuttavat eri ranking-listauksiin ja rahoitukseen.
On merkille pantavaa, että Singaporen julistuksessa
kiinnitetään paljon huomiota näihin tiedemaailman
”maan tapoihin”.
Suhtautuminen tutkimusvilppiin
vaihtelee eri maissa
Vippaskonsteihin törmätään myös arviointimenettelyissä
ja jääviyskysymyksissä sekä julkaisujen
kirjoittajaluetteloissa. Itsensä plagiointi ilman
viittauksia aikaisempaan julkaisuun, tulosten kaunistelu
kuvamanipuloinnin tai datan siistimisen
avulla, haamukirjoittajien käyttö tai tutkimukseen
osallistumattomien liittäminen kirjoittajiksi ovat
valitettavan tuttua. Tiedetoimittajat korostivatkin
Singaporessa omaa portinvartijarooliaan ja oman
etiikkansa merkitystä ja tiedelehtien keskinäisen
yhteistyön tarvetta. Esityksissä varoitettiin myös
monta kertaa käyttämästä kvantitatiivisista viitekantatietoa
keskeisinä kriteereinä tutkimuksen
laadun arvioinneissa tai rekrytoinneissa.
Tutkimusvilppiin suhtaudutaan eri tavalla
amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa ajattelussa.
Yhdysvalloissa ajattelu on legalistisempaa ja tutkintamenetelmät
poliisimaisempia siinä, missä
Euroopassa korostetaan tutkimuseettisiä periaatteita
ja niiden integrointia tutkijakoulutukseen ja
myöhempäänkin tutkimustoimintaan. Tämä lähestymistapa
sopii hyvin Suomelle, jossa TENKin
päätehtävä on neuvoa ja ohjata, tavallaan tehdä
valvontatehtävänsä tarpeettomaksi.
Vippaskonstit ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia
kuin perinteinen vilppi, jota varten on olemassa
jo käsittelytavat. Kovasti keskustelua käydäänkin
siitä, mitä kaikkea tutkimuseettisen ohjeistuksen
tulisi kattaa. Laaja tulkinta on mielestäni
mahdollinen, jos lähdetään siitä, että tutkimuseettisten
ohjeiden tehtävä on ensisijaisesti ohjata
ja neuvoa erityisesti nuoria tutkijoita, mutta myös
perustutkinto-opiskelijoita ja heidän ohjaajiaan.
Yllä kuvattujen manipulointitapojen vuoksi Euroopastakin
kuuluu kuitenkin ääniä, joissa tutkijoille
kaivataan avuksi eräänlaista tutkimusoikeusasiamiestä,
jotta vastuuttomista käytännöistä
päästäisiin eroon.
Etiikka on korvien välissä
Suomen tilanne on hyvä siinä mielessä, että vilppiepäilyjen
käsittelytavat ovat vakiintuneet, tutkimusyhteisöt
ovat sitoutuneet tutkimuseettisiin
periaatteisiin eikä salailumentaliteetille ole tilaa.
Toisaalta emme voi myöskään olla liian sinisilmäisiä ja kuvitella, että Suomesta puuttuvat houkutukset
epäeettiseen toimintaan. Koulutukseen ja
ohjaukseen tulee siksi panostaa entistä vahvemmin,
eikä julkinen debattikaan tutkimuseettisestä
rajankäynnistä olisi pahitteeksi. Kukaan ei voi
puolustautua tietämättömyydellä eikä sysätä syytä
toisten niskoille.
Välillä tuntuu siltä, että tutkimustyölle on arviointikäytännöissä
muodostumassa vain välinearvo.
Tuloksia mitataan mekaanisesti, tulosten
pohjalta jaetaan rahat, osoitetaan oma etevämmyys
tai niillä brassaillaan mediassa.
Pesuveden mukana on menossa tieteen perimmäinen
tarkoitus etsiä totuutta ja edistää osaamista.
Kvantitatiivisen mittaamisen uskotaan antavan
objektiivisen kuvan tieteen tilasta kyseenalaistamatta
mittausmenetelmiä ja niiden taustatekijöitä.
Noidankehä on valmis, kun viitetietokannat,
rahoitus ja rankingit kytketään toisiinsa,
vaaditaan nopeita näyttöjä, vaikka vaikuttavan
tutkimuksen tekeminen on pitkäjänteistä. Samalla
unohdetaan että vain rehellinen tutkimustyö vie
tiedettä ja yhteiskuntaa eteenpäin.
Krista Varantola
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja
Tampereen yliopiston kansleri
Aiheesta enemmän:
- Hyvä tieteellinen käytäntö www.tenk.fi
- Tiede 10, 2010.
”Voiko tieteeseen luottaa?”.
Ilkka Niiniluoto
- Singaporestatement.org
- Times Higher Education, 5.8.2010.
“ Research Intelligence –
The good conduct guide” by Paul Jump
|