ACATIIMI 8/13 tulosta | sulje ikkuna

Onko meillä enää varaa yliopistoon?

Yliopistot toimintaympäristöineen ovat jatkuvan hämmennyksen vallassa, sanan kaikissa merkityksissä, jolloin mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tämä ei ole pelkästään pienen Suomen todellisuutta, vaan myös monen meitä suuremman maan yliopistot ovat ajautuneet umpikujiin. Koko akateeminen yhteisö on joutunut koirakouluun, jonka opettajilla on monenlaisia keinoja takataskussaan.

Isossa-Britanniassa Cameronin hallitus nosti tuntuvasti yliopistojen lukukausimaksujen ylärajaa, ja pian kaikki laatuyliopistot nostivatkin maksunsa tappiin. Kaduilla mellakointi ei pysäyttänyt vauhtia. Vuonna 2011 eri alojen akateemiset huippunimet perustivat Britannian yliopistojen puolustusneuvosto (CDBU), jonka julistuksia ja esityksiä hallitus ei voi mitätöidä suomalaiseen virkamiestyyliin pelkkänä muutosvastarintana.

CDBU puolustaa yliopistoja tutkimuksen ja oppineisuuden korkeimman tason tyyssijoina, missä ”älyllisiä aktiviteetteja voidaan vapaasti harjoittaa ottamatta huomioon sen välitöntä taloudellista hyötyä”. Neuvoston kotisivun mukaan ”tietotalouden pitkittyneessä lamassa, jossa tieto on rahaa ja kasvu on lähes mahdotonta, vahvat voimat taivuttavat yliopistoa palvelemaan lyhytaikaisia, lähinnä pragmaattisia ja suppeasti kaupallisia tarkoitusperiä”.

Mutta eipä ole puolustuskomitea päässyt etusivujen otsikoihin. Yliopistoja yksityistetään kai niin järein voimin, että tarpeeksi vahvoja vastavoimia ei ole saatu kootuksi kaupallistamista vastustamaan.

Ruotsissa tehdään nyt paljolti samaa mitä Suomessa on tehty. Nykyinen ”viranomaismuoto” ei ole hallituksen mukaan tarpeeksi joustava oppilaitosten muuttuviin tarpeisiin, ja siksi on tekeillä lakimuutos, jolla perustetaan uudenlainen säätiötyyppi, högskolestiftelse pitämään yllä yliopistoa tai korkeakoulua.

Hallituksen esitys onkin sisällöltään varsin tuttua: yliopistojen vapauksia sanotaan lisätättävän ja korkeakoulusäätiöistä tulee oikeustoimikelpoisia eli ne voivat hankkia oikeuksia ja tehdä sitoumuksia. Säätiö voi Suomen yliopistojen tapaan ottaa rajoituksetta vastaan lahjoituksia, omistaa yhtiöitä ja koota omia pääomia. Työntekijät siirtyvät valtiollisesta yksityiseen palvelussuhteeseen, ja kukin korkeakoulusäätiö liittyy Työnantajalaitoksen jäseneksi. Ehdotus ei ole vielä herättänyt kiihkeää vastarintaa, mutta kylläkin ihmettelyä.

Venäjällä on kehitetty hyvien yliopistojen kategoria, kansalliset tutkimusyliopistot, joita on 29 eli noin yksi prosentti yliopistojen määrästä. Laatupuhe on tullut tässä yhteydessä ilmeisesti jäädäkseen ja korvannut osittain perinteisen määräpuheen.

Uusliberalistinen talousoppi on tietysti uinut Venäjällekin ja saanut lämpimän vastaanoton. Aiemmin valtionyliopistoja on rahoitettu valtion budjetista, mutta nyt niitä ollaan työntämässä pois valtion sylistä ja jättämässä miltei heitteille. Tätä tarkoittaa puhe, kuinkas muuten, venäläisten yliopistojen autonomian lisäämisestä. Mutta toisaalla paheksutaan sitä, että ”akateemikot pannaan neliömetrejä mittaamaan” tilakulujen vähentämiseksi. Tehostamiseen tähtää myös puhe tehottomien yliopistojen lakkauttamisesta. Niitä on satamäärin.

Erilaiset tilanteet, mutta paljolti samantapaistakin kielenkäyttöä.

Sillä välin Suomessa näkyy valoa tunnelin päässä. Olin hiljattain Unifin hallituksen tapaamisessa, ja rehtorit olivat pitkästä aikaa varovaisen myönteisellä mielellä puhuessaan ensi vuoden yliopistorahoituksesta. Kunpa pystyisimme pitämään mielessä sen, että henkilöstö on muutakin kuin välttämätön kuluerä budjetissa!

Tapani Kaakkuriniemi
Puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

  • Painetussa lehdessä sivu 2

ACATIIMI 8/13 tulosta | sulje ikkuna