Onko meillä enää varaa yliopistoon?
Yliopistot toimintaympäristöineen
ovat jatkuvan
hämmennyksen vallassa,
sanan kaikissa merkityksissä,
jolloin mikään
muu ei ole pysyvää kuin muutos.
Tämä ei ole pelkästään pienen Suomen
todellisuutta, vaan myös monen meitä
suuremman maan yliopistot ovat
ajautuneet umpikujiin. Koko akateeminen
yhteisö on joutunut koirakouluun,
jonka opettajilla on monenlaisia
keinoja takataskussaan.
Isossa-Britanniassa Cameronin hallitus
nosti tuntuvasti yliopistojen lukukausimaksujen
ylärajaa, ja pian kaikki
laatuyliopistot nostivatkin maksunsa
tappiin. Kaduilla mellakointi
ei pysäyttänyt vauhtia. Vuonna 2011
eri alojen akateemiset huippunimet
perustivat Britannian yliopistojen
puolustusneuvosto (CDBU), jonka julistuksia
ja esityksiä hallitus ei voi mitätöidä
suomalaiseen virkamiestyyliin
pelkkänä muutosvastarintana.
CDBU puolustaa yliopistoja tutkimuksen
ja oppineisuuden korkeimman
tason tyyssijoina, missä ”älyllisiä
aktiviteetteja voidaan vapaasti harjoittaa
ottamatta huomioon sen välitöntä
taloudellista hyötyä”. Neuvoston
kotisivun mukaan ”tietotalouden
pitkittyneessä lamassa, jossa tieto on
rahaa ja kasvu on lähes mahdotonta,
vahvat voimat taivuttavat yliopistoa
palvelemaan lyhytaikaisia, lähinnä
pragmaattisia ja suppeasti kaupallisia
tarkoitusperiä”.
Mutta eipä ole puolustuskomitea
päässyt etusivujen otsikoihin. Yliopistoja
yksityistetään kai niin järein
voimin, että tarpeeksi vahvoja vastavoimia
ei ole saatu kootuksi kaupallistamista
vastustamaan.
Ruotsissa tehdään nyt paljolti samaa
mitä Suomessa on tehty. Nykyinen
”viranomaismuoto” ei ole hallituksen
mukaan tarpeeksi joustava oppilaitosten
muuttuviin tarpeisiin, ja siksi on
tekeillä lakimuutos, jolla perustetaan
uudenlainen säätiötyyppi, högskolestiftelse
pitämään yllä yliopistoa tai
korkeakoulua.
Hallituksen esitys onkin sisällöltään
varsin tuttua: yliopistojen vapauksia
sanotaan lisätättävän ja korkeakoulusäätiöistä
tulee oikeustoimikelpoisia
eli ne voivat hankkia oikeuksia
ja tehdä sitoumuksia. Säätiö voi
Suomen yliopistojen tapaan ottaa rajoituksetta
vastaan lahjoituksia, omistaa
yhtiöitä ja koota omia pääomia.
Työntekijät siirtyvät valtiollisesta yksityiseen
palvelussuhteeseen, ja kukin
korkeakoulusäätiö liittyy Työnantajalaitoksen
jäseneksi. Ehdotus ei ole
vielä herättänyt kiihkeää vastarintaa,
mutta kylläkin ihmettelyä.
Venäjällä on kehitetty hyvien yliopistojen
kategoria, kansalliset tutkimusyliopistot,
joita on 29 eli noin yksi prosentti yliopistojen määrästä. Laatupuhe
on tullut tässä yhteydessä ilmeisesti
jäädäkseen ja korvannut osittain perinteisen
määräpuheen.
Uusliberalistinen talousoppi on tietysti
uinut Venäjällekin ja saanut lämpimän
vastaanoton. Aiemmin valtionyliopistoja
on rahoitettu valtion budjetista,
mutta nyt niitä ollaan työntämässä
pois valtion sylistä ja jättämässä miltei
heitteille. Tätä tarkoittaa puhe, kuinkas
muuten, venäläisten yliopistojen autonomian
lisäämisestä. Mutta toisaalla
paheksutaan sitä, että ”akateemikot
pannaan neliömetrejä mittaamaan” tilakulujen
vähentämiseksi. Tehostamiseen
tähtää myös puhe
tehottomien yliopistojen
lakkauttamisesta. Niitä
on satamäärin.
Erilaiset tilanteet,
mutta paljolti samantapaistakin
kielenkäyttöä.
Sillä välin Suomessa näkyy
valoa tunnelin päässä.
Olin hiljattain Unifin
hallituksen tapaamisessa,
ja rehtorit olivat pitkästä
aikaa varovaisen
myönteisellä mielellä
puhuessaan ensi vuoden
yliopistorahoituksesta. Kunpa pystyisimme
pitämään mielessä sen, että
henkilöstö on muutakin kuin välttämätön
kuluerä budjetissa!
Tapani Kaakkuriniemi
Puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|