Pääkirjoitus

Järjestystä hulluuteen

Tieteentekijöiden kysely nuorille tutkijoille 2017 etsii vastausta kysymykseen, onko akateeminen pätkätyö hullun hommaa? Kyselyn tulokset julkaistiin 15.11.2018 ja sain Professoriliiton puheenjohtajana osallistua julkistamistilaisuuden keskustelupaneeliin. Kiitos kyselyn laatijoille tärkeän asian tutkimisesta ja muille panelisteille sekä yleisölle hyvästä keskustelusta.

Tulosten perusteella ”hommissamme” on hulluutta, mutta myös toimivan työyhteisön piirteitä. Yli kolmannes vastaajista kokee lomaan tai palautumiseen jäävän ajan riittämättömäksi. Ei ole tervettä sekään, että työuran epävarmuus huolettaa yli 70 prosenttia vastanneista. Tulokset vahvistavat käsitystä leivän kapeudesta ja ansion epävarmuudesta. Pitää myös huolestua, kun sekä apurahalla tutkivista että palkkasuhteessa työskentelevistä nuorista tutkijoista 40 prosenttia kokee olevansa työyhteisen ulkopuolella.

Toisaalta valmistuminen tohtoriksi näyttää kohottavan ansiotasoa selvästi. Noin 70 prosenttia vastanneista suhtautui positiivisesti tai vähintäänkin neutraalisti uranäkymiinsä. Yliopisto olisi myös lähes puolelle mieluisin työskentelysektori tulevaisuudessa. Yliopistoissa ja tutkimuksen tekemisessä on siis edelleen sellaista taikaa, joka innostaa ja kannustaa jatkamaan.

Pitkäjänteisen rahoituksen ja työn pysyvyyden lisäksi väitöskirjatutkijan ja ohjaajan sujuva yhteistyö on keskeinen hyvän työn edellytys. Vastanneista 32 prosenttia kertoi keskustelevansa ohjaajan kanssa useammin kuin 2—3 kertaa kuukaudessa, osa viikoittain tai useammin. Kerran kuukaudessa tai vähintään joka toinen kuukausi keskusteluita kävi 30 prosenttia vastanneista. Loput 28 prosenttia arvioivat keskusteluja käytävän 1—5 kertaa vuodessa tai 4 prosentin mukaan harvemmin kuin kerran vuodessa.

Ohjaajan näkökulmasta 2—3 tapaamista kuukaudessa on pari- kolmekymmentä tapaamista vuodessa. Tavoitteellisessa neljän vuoden väittelyajassa ohjaustapaamisia kertyykin helposti yli sata. Jos ohjattavia on vaikkapa kymmenen, tapaamisia on vuodessa yli 200 ja neljässä vuodessa lähes 1 000.

Keksimäni esimerkin tarkoitus on nostaa esiin kokemusten epäsymmetria. Ohjattava työskentelee määrätietoisesti ja hänellä on oikeus riittävään ja laadukkaaseen ohjaukseen. Ohjaaja puolestaan kamppailee oman työaikansa kanssa jakamalla ohjausresurssinsa kaikkien ohjattavien kesken. Vaikka molemmat tekisivätkin parhaansa, kokemus ohjaukseen käytetystä ajasta voi jäädä erilaiseksi. Selkeästi huono ja puutteellinen ohjaus tai väitöskirjatyön kohtuuttoman hidas eteneminen ovat tietenkin tilanteita, jotka vaativat asian erillistä ratkaisemista.

Ohjaajan ja väitöskirjatutkijan jakama yhteinen käsitys ohjauksen intensiteetistä sekä molemmin puolinen sitoutuminen onkin tärkeää. Sama koskee yleensäkin esimiestyötä. Ohjausta ja esimiestyötä pitää voida tarvittaessa myös jakaa niin, että tehtävien hoitoon on aikaa ja osaamista. Näitä käytäntöjä voimme itse kehittää paremmiksi ilman yliopistojen ulkopuolista ohjausta. Myös nuorten tutkijoiden kokemus yhteisön ulkopuolelle jäämisestä on asia, jota jokainen voi osaltaan vähentää. Se on kuitenkin liian suuri ongelma jätettäväksi yksittäisten yliopistolaisten aktiivisuuden varaan. Kun tavoitteena on Visio 2030 mukainen Suomen paras työpaikka, asian korjaamiseksi tarvitaan järjestelmällisiä toimia yliopisto-organisaatiolta.

Kaikkia esiin tulleita ongelmia emme kuitenkaan pysty ratkaisemaan omilla toimillamme. Tehtävien ja käytössä olevan rahan pitää olla tasapainossa. Tarvitsemme uudenlaista tiedepolitiikkaa. Tulosohjauksen rinnalle tarvitsemme tilaa pitkäjänteiselle vapaalle perustutkimuksella ja sen synnyttämille innovaatioille. Myös yliopistojen uudet tehtävät, kuten elinikäisen oppimisen edistäminen, vaativat nykyistä vahvempaa henkistä ja taloudellista sitoutumista myös yliopistojen ulkopuoliselta työelämältä.

Näitä ja monia muita asioita edistämme Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton yhteisillä vaalitavoitteilla.



Jouni Kivistö-Rahnasto
puheenjohtaja, Professoriliitto


Painetussa lehdessä sivu 2