9/08

  • pääsivu
  • sisällys
  • Mikko Lahtinen

     

    Kolumni Mikko Lahtinen

    Ajan suhteellisuus

    Viranhoitojen nykykiireissä mieleeni on palannut eräs sosiologian luento 80-luvun loppupuolelta. Luennoitsijamme Liisa Rantalaiho kannusti meitä vasta-alkajia käyttämään akateemista vapauttamme ja perehtymään mihin aiheisiin vain kiinnostusta tunsimme. Ihmettelin, kun opettajamme kertoi kadehtivansa meitä siitä, että me, eikä hän, saatoimme halutessamme todella tempautua tieteen maailmoihin. Oletin näet, että yliopisto-opettajamme olivat ihanteellisessa asemassa, kun he vieläpä palkkaa vastaan saivat omistautua tutkimustyöhön ja tuoreeltaan välittää tietonsa myös meille opiskelijoille.

    Enää en Liisan puheita ihmettele, vaan toistan niitä omille opiskelijoilleni – ja samalla kadehdin 80-luvun opettajaamme, jonka silloiset “kiireet” taisivat nykymenoon verrattuna olla jokseenkin vaatimattomia. Tuolloiset kiireet olivat siksikin lohdullisia, että ne aiheutuivat enimmäkseen tutkimus- ja opetustyöstä, eivät siitä loputtomasta hallinnollisesta krääsästä ja levottomasta säntäilystä, mikä nykyään suuresti ahdistaa ainakin tutkimukseen ja opetukseen vakavasti suhtautuvia yliopistolaisia. Toisin kuin hallinnollinen pakkotyö, tutkimuksen tekeminen tai luentojen laatiminen aiheuttaa positiivista kiirettä, sillä onhan kysymys intellektuaalisesti antoisien tehtävien hoitamisesta.

    Aika on suhteellista myös yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä. Suureetkaan opetus- ja tutkimusurakat eivät ahdista, mikäli niihin voi paneutua kaikessa rauhassa. Ahdistus syntyy siitä, että älyllisesti köykäiset touhut ja toimet, selitykset ja selvitykset estävät niiden hommien hoitamista, joiden takia on aikoinaan yliopistoon jäänyt. Tietenkin haastava tutkimustyö ja siihen perustuva kunnollinen opetus vievät ajan ja voimia, mutta edistyessään suovat sen mielihyvän, jota juuri yliopistoon jäämisellään on tavoitellut. En todellakaan halunnut yliopistotutkijaksi joutuakseni hallintohommiin, vaan visusti välttääkseen sellaiset! Siksi jokaiseen intellektuaalisesti heppoiseen selvitykseen tai hallinnolla kuormitettuun kokoukseen kulutettu aika tuntuu kohtuuttoman pitkältä verrattuna niihin riemukkaisiin hetkiin, jolloin voi paneutua tutkimuksiinsa ja kääntää ajan riennolle selkänsä.

    Turhuuksiin aikaa törsäävä nyky-yliopistokin voi yllättäen tarjota todisteita ajan suhteellisuudesta, jopa pysähtymisestä. Itse pääsin todistamaan tätä ihmettä toissa syksynä. Joukko tiedekuntamme opiskelijoita pyysi minua lukupiirinsä vetäjäksi. Olin imarreltu erityisesti siitä, että sain valita luettavan teoksen – kunhan se vain oli riittävän haastava. Niinpä aloimme maanantai-iltaisin lukea omien tutkimusteni rakasta kohdetta, Gramscin Vankilavihkoja. Vaikka lukupiirimme vei maanantai-iltani, eikä edes sisältynyt työsuunnitelmaani, sain palkkioksi parasta mitä kuvitella saattoi. Sain säännöllisen ja elävän yhteyden innokkaaseen joukkoon akateemisen nuorison eliittiä, joka opintopisteitä vaatimatta halusi viikosta ja kuukaudesta toiseen, kesäajat mukaan lukien, perehtyä kanssani Gramscin ajatteluun ja keskustella yhteiskuntien peruskysymyksistä.

    Lukupiirimme ei vie aikaa, vaan antaa sitä. Saamme useamman tunnin tilaa innostavalle keskustelulle, joka edistää opintojamme monin verroin siihen nähden, että kukin tahollamme lukisimme Vankilavihkoja – jos edes siihen aikaa löytyisi. Lukupiirissämme kiteytyy yliopiston ideaali: Ajan kulusta piittaamaton olennaisten kysymysten tutkiminen yhdessä muiden samanhenkisten kanssa. Muuta en yliopistolta vaadi kuin mahdollisuuden näihin ulkoisesti koruttomiin mutta älyllisesti mitä antoisimpiin hetkiin. Sitä taas hämmästelen, että moinen ajankäyttö tuntuu ylellisyydeltä, josta vain etuoikeutettu pääsee osalliseksi.

    Liisa Rantalaihon luennot tarjosivat erään sysäyksen siihen, että tahdoin viettää lopun elämääni yliopistossa. Lukupiirimme ansiota on puolestaan se, että en enää joudu kadehtimaan nykyisten akateemisten vasta-alkajien vapautta, vaan heidän vapautensa suo jälleen minullekin tilaisuuden oman akateemisen vapauteni toteuttamiseen.

    Onneksi joulu on tulossa. Voi hetkeksi heittää arkihuolensa ja uppoutua antoisiin luku- ja kirjoitushommiin. Ne tuottavat tekijälleen iloa ja tyydytystä, joka hyvänä joulumielenä säteilee myös muun perheen keskuuteen!