Kolumni Mikko Lahtinen Ajan suhteellisuus
Viranhoitojen nykykiireissä mieleeni
on palannut eräs sosiologian
luento 80-luvun loppupuolelta.
Luennoitsijamme Liisa Rantalaiho
kannusti meitä vasta-alkajia käyttämään akateemista
vapauttamme ja perehtymään mihin aiheisiin
vain kiinnostusta tunsimme. Ihmettelin,
kun opettajamme kertoi kadehtivansa meitä siitä,
että me, eikä hän, saatoimme halutessamme todella
tempautua tieteen maailmoihin. Oletin näet,
että yliopisto-opettajamme olivat ihanteellisessa
asemassa, kun he vieläpä palkkaa vastaan saivat
omistautua tutkimustyöhön ja tuoreeltaan välittää
tietonsa myös meille opiskelijoille.
Enää en Liisan puheita ihmettele, vaan toistan
niitä omille opiskelijoilleni – ja samalla kadehdin
80-luvun opettajaamme, jonka silloiset “kiireet”
taisivat nykymenoon verrattuna olla jokseenkin
vaatimattomia. Tuolloiset kiireet olivat siksikin
lohdullisia, että ne aiheutuivat enimmäkseen tutkimus-
ja opetustyöstä, eivät siitä loputtomasta
hallinnollisesta krääsästä ja levottomasta säntäilystä,
mikä nykyään suuresti ahdistaa ainakin tutkimukseen
ja opetukseen vakavasti suhtautuvia
yliopistolaisia. Toisin kuin hallinnollinen pakkotyö,
tutkimuksen tekeminen tai luentojen laatiminen
aiheuttaa positiivista kiirettä, sillä onhan kysymys
intellektuaalisesti antoisien tehtävien hoitamisesta.
Aika on suhteellista myös yhteiskunta- ja humanistisissa
tieteissä. Suureetkaan opetus- ja tutkimusurakat
eivät ahdista, mikäli niihin voi paneutua
kaikessa rauhassa. Ahdistus syntyy siitä,
että älyllisesti köykäiset touhut ja toimet, selitykset
ja selvitykset estävät niiden hommien hoitamista,
joiden takia on aikoinaan yliopistoon jäänyt.
Tietenkin haastava tutkimustyö ja siihen perustuva
kunnollinen opetus vievät ajan ja voimia,
mutta edistyessään suovat sen mielihyvän, jota
juuri yliopistoon jäämisellään on tavoitellut. En
todellakaan halunnut yliopistotutkijaksi joutuakseni
hallintohommiin, vaan visusti välttääkseen
sellaiset! Siksi jokaiseen intellektuaalisesti heppoiseen
selvitykseen tai hallinnolla kuormitettuun
kokoukseen kulutettu aika tuntuu kohtuuttoman
pitkältä verrattuna niihin riemukkaisiin hetkiin,
jolloin voi paneutua tutkimuksiinsa ja kääntää ajan riennolle selkänsä.
Turhuuksiin aikaa törsäävä nyky-yliopistokin
voi yllättäen tarjota todisteita ajan suhteellisuudesta,
jopa pysähtymisestä. Itse pääsin todistamaan
tätä ihmettä toissa syksynä. Joukko tiedekuntamme
opiskelijoita pyysi minua lukupiirinsä
vetäjäksi. Olin imarreltu erityisesti siitä, että sain
valita luettavan teoksen – kunhan se vain oli riittävän
haastava. Niinpä aloimme maanantai-iltaisin
lukea omien tutkimusteni rakasta kohdetta,
Gramscin Vankilavihkoja. Vaikka lukupiirimme
vei maanantai-iltani, eikä edes sisältynyt työsuunnitelmaani,
sain palkkioksi parasta mitä kuvitella
saattoi. Sain säännöllisen ja elävän yhteyden innokkaaseen
joukkoon akateemisen nuorison eliittiä,
joka opintopisteitä vaatimatta halusi viikosta
ja kuukaudesta toiseen, kesäajat mukaan lukien,
perehtyä kanssani Gramscin ajatteluun ja keskustella
yhteiskuntien peruskysymyksistä.
Lukupiirimme ei vie aikaa, vaan antaa sitä.
Saamme useamman tunnin tilaa innostavalle keskustelulle,
joka edistää opintojamme monin verroin
siihen nähden, että kukin tahollamme lukisimme
Vankilavihkoja – jos edes siihen aikaa löytyisi.
Lukupiirissämme kiteytyy yliopiston ideaali:
Ajan kulusta piittaamaton olennaisten kysymysten
tutkiminen yhdessä muiden samanhenkisten
kanssa. Muuta en yliopistolta vaadi kuin mahdollisuuden
näihin ulkoisesti koruttomiin mutta
älyllisesti mitä antoisimpiin hetkiin. Sitä taas
hämmästelen, että moinen ajankäyttö tuntuu
ylellisyydeltä, josta vain etuoikeutettu pääsee osalliseksi.
Liisa Rantalaihon luennot tarjosivat erään sysäyksen
siihen, että tahdoin viettää lopun elämääni
yliopistossa. Lukupiirimme ansiota on puolestaan
se, että en enää joudu kadehtimaan nykyisten
akateemisten vasta-alkajien vapautta, vaan
heidän vapautensa suo jälleen minullekin tilaisuuden
oman akateemisen vapauteni toteuttamiseen.
Onneksi joulu on tulossa. Voi hetkeksi heittää
arkihuolensa ja uppoutua antoisiin luku- ja kirjoitushommiin.
Ne tuottavat tekijälleen iloa ja
tyydytystä, joka hyvänä joulumielenä säteilee
myös muun perheen keskuuteen!
|