Keskustelua

Laadukkaampaa tiedettä kirjoittamisen opetukseen panostamalla?

Tiedeyhteisön toimintatavat, arvot ja normit ovat saaneet laajasti huomiota mediassa kuluneen syksyn aikana. Ilkka Niiniluodon kirjoituksen (HS 27.10.2013) sekä Pekka Himasen raportista käydyn keskustelun myötä päästään käsiksi olennaiseen kysymykseen: Miten tieteestä tulisi viestiä, jotta tutkimuksella olisi yhteiskunnallista vaikuttavuutta?

Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen kysyy aiheellisesti Tiedonjyvä-lehden (4/2013) pääkirjoituksessa, pitäisikö yliopistojen kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen olla itse asiassa tiedeinstituution ensimmäinen ja ainoa tehtävä. Tutkimustiedon tulisi välittyä yliopistoista päättäjille, yhteiseksi parhaaksi.

Tiedeyhteisön sisäinen ja ulospäin suuntautuva vuorovaikutus tapahtuu ensisijaisesti erilaisten julkaisujen kautta. Oman äidinkielen kirjoitusviestinnän opiskelun tulisikin olla yliopisto-opintojen ydinainesta aina opintojen alusta tohtorikoulutukseen.

Kirjoitusviestinnän opinnoissa opiskelijalla on mahdollisuus saada kosketus kieleen ja kirjoittamiseen monitasoisena ilmiönä, jota voidaan tarkastella paitsi tekstin myös kognitiivisten prosessien, kirjoittamistapahtuman sekä sosiaalisten päämäärien kannalta. Jotta tieteentekijöiden ja yhteiskunnan aito vuorovaikutus olisi mahdollista, olisi tärkeää panostaa kaikkien tiedeinstituutiossa toimivien kykyyn viestiä omasta asiantuntijuudestaan.

Perinteisesti kielen ja kirjoittamisen kysymyksille yliopistokoulutuksessa annettu asema on ollut marginaalinen ja näkemys kielen ja kirjoittamisen olemuksesta kapea. Kärjistetysti voidaan sanoa, että akateemisessa kontekstissa kirjoittaminen vaikuttaa olevan ulkokohtainen taito, joka otetaan käyttöön silloin, kun tarkoitus on saattaa paperille opinnäyte tai raportoida tutkimuksen tuloksia.

Kuitenkin jos tarkastelemme kirjoittamista esimerkiksi ainoastaan tiettyjen tekstilaji- tai oikeakielisyyskonventioiden kautta, syrjään jäävät sekä kirjoittamisen merkitys tiedeyhteisön toiminnan kannalta että yksilön tietoisuus omista vaikutusmahdollisuuksistaan.

On yleisesti tunnettu ja hyväksytty näkemys, että sosiaaliset valtasuhteet muokkaavat kielenkäyttöä ja että toisaalta kielenkäytöllä rakennetaan sosiaalista todellisuutta. Kielenkäytössä luodaan esimerkiksi niitä normeja, jotka määrittävät, mitä pidetään pätevänä tutkimuksena.

Sosiopoliittisen puolen huomioivassa kirjoittamisen opetuksessa korostuvat kriittinen tietoisuus kielenkäytön voimasta sekä vaikuttamisen taidot. Sosiopoliittisesta näkökulmasta päästään myös käsiksi sellaisiin vallan ja vastuun kysymyksiin, joita jokaisen tieteentekijän olisi nyky-yhteiskunnassa syytä pohtia. Jokin on vialla, jos akateemisella uralla tähdätään henkilökohtaiseen meritoitumiseen — ei merkittävään tutkimukseen.

Laadukkaan tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kannalta yliopisto-opetuksen lähtökohtana tulisi olla opiskelijan osallistaminen tiedeyhteisön toimintaan sekä hänen itsenäisten toimintavalmiuksiensa, esimerkiksi viestintätaitojen, tukeminen. Tästä seuraa parhaimmillaan, että opiskelija on itseensä luottava, itsenäisesti ajatteleva sekä oman osaamisensa ja vaikutusmahdollisuutensa tiedostava yksilö.

Kun tiedeviestintää tarkastellaan sosiopoliittisesta näkökulmasta, oman äidinkielen kirjoitusviestinnän opintojen sisällyttäminen kaikkiin opintojen vaiheisiin on äärimmäisen perusteltua. On huolestuttavaa, jos tohtori ei ymmärrä tutkimus-, ohjaus- ja opetustyöhönsä liittyviä vallan ja vastuun kysymyksiä tai jos hän ei ole koskaan pysähtynyt miettimään oman tutkimustyönsä motiiveja. Tutkijan tehtävä tiedeyhteisössä, yhteiskunnassa ja maailmassa on uuden tiedon tuottaminen. Eettisestä näkökulmasta on tärkeää, että tutkija kokee, että hänen tavoitteensa on kehittyä mahdollisimman omaääniseksi ja itsenäiseksi tutkijaksi, joka voi perustellusti poiketa oman tieteenalansa äänestä.

Jotta yliopiston kolmannella tehtävällä olisi mitään mahdollisuuksia toteutua, tarvitaan ymmärrystä siitä, että tutkimuksen tekeminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Tämän lisäksi tarvitaan panostusta oman äidinkielen kirjoitusviestinnän taitojen monipuoliseen opettamiseen opiskelijan koko opintopolun ajan.

Elina Jokinen
Kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja, FT
Heidi Kuitunen
Kirjoitusviestinnän harjoittelija
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Pätkätyö kurjistaa yliopistojen tutkijoiden työolot

On pöyristyttävää, että yliopiston tutkimuksen perustehtävää hoidetaan pätkätyöläisten voimin. Meitä lienee noin 60 prosenttia tutkijoista. Moni tutkija on lopen kyllästynyt yliopistojen pätkätyöläisyyttä suosivaan työnantajapolitiikkaan. Miksi osaavien ja uutterien tutkijoiden kohdalla ei uskalleta ottaa vakinaistamisen riskiä?! Olen osaltani kantanut korteni akateemiseen kekoon ja tuonut rahoituspotteja yliopistolleni jo kaksi vuosikymmentä. Tutkimusalani on vakiintunut, samoin hankekanta. Vakiintumattomuus olisi laillinen syy määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamiseen.

Miksi työnantajani ei halua ottaa vakinaistamisen riskiä? Pelkääkö se, että vakituinen työsuhde saisi minut lepäämään laakereillani ja jättäytyisin elätiksi. Muuttuisin siis motivoituneesta ja työstäni innostuneesta tutkijasta työtä vieroksuvaksi vetelehtijäksi? Olisinkin menoerä ja kustannustekijä. Vai pelätäänkö sitä, että minut jouduttaisiin irtisanomaan, jos en enää rahoitusta saisi.

26 vuotta eli koko työurani olen ollut pätkätöissä vaihtelevin työsuhteen eduin. Jokaisen palkkalanttini olen työnantajalleni itse haalinut kasaan. Yliopiston hallinto, joka on koko ajan lisääntyvä henkilöstöryhmä ja vakituisissa työsuhteissa, laskelmoi kanssani, paljonko palkkaa saan ja millainen työsuhde syntyy. Rahoittajat ovat onnekseni uskaltaneet ottaa riskejä. Työni tulokset ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja akateemiset meriittini ovat vakuuttaneet heidät. Kokonaisrahoitusmalli on supistanut entisestään tutkijoiden palkkarahoja ja kaksinkertaistanut työmäärään. Rahoitusmalli on selkeä työterveysriski ja työn painetekijä. Niukan rahoituksen vuoksi tutkija joutuu laskemaan tarkasti sen, miten rahoituksensa saa riittämään. Liian usein ratkaisu niukkojen voimavarojen ongelmaan on työsuhteen osa-aikaistaminen. Käytännössä osa-aikaisen työsuhteensa kuitenkin joutuu toteuttamaan kokoaikaisena.

Säästöjä haetaan palkan lisäksi mm. työterveyshuollosta, matkoista, työvälineistä ja työhuoneesta sekä päivärahoista. Sapatti- ja vuorotteluvapaata voi vain unelmoida ja kateellisena kuunnella vakinaisen henkilökunnan kuvauksia, miten uudistui ja virkistyi vuorotteluvapaallaan. Pätkätyöläisyyden kuormittavuutta lisää myös se, että moni kokenut seniori tutkija on lisäksi työnantajaroolissa tutkimusryhmäänsä nähden ja kantaa osaltaan työnantajan vastuita ja käytännössä usein myös luopuu omista eduistaan nuorempien tutkijoiden hyväksi. Kun kantaa vastuuta, joka kuuluisi yliopistotyönantajan kannettavaksi.

Valitettavasti pätkätyöläisyyden vaikutukset eivät tunnu ainoastaan työuran aikana. Lohdutonta luettavaa löytyy myös eläkerekisterin otteesta. Vaatimattomat palkat työssä ollessa johtavat myös vaatimattomaan eläkkeeseen. Enää ei voi sanoa, että valtiolla työskentelevällä on kapea ja pitkä leipä, joka palkitaan kohtuullisella eläkkeellä.

Vahvaa kutsumusta, sisäistä motivaatiota ja ennen kaikkea sisua ja sitkeyttä tämä tutkijanura on vaatinut. Ja itseänihän tässä tulisi syyttää eikä työnantajaa. Pohjallahan on oma, työnantajalleni antama suostumus olla vuosikausia epätyydyttävässä työsuhdemuodoissa kaikkine lieveilmiöineen. Vakinaistaminenhan ei muuttaisi rahoituksen hakemisen tarvetta. Se antaisi kuitenkin turvallisuuden ja arvostuksen tunteen ja lisäisi sitoutumista työnantajaan. Sen myötä saisin tarvitsemani kokemuksen siitä, että työnantaja uskoo, luottaa ja arvostaa hyvää ja sitoutunutta työntekijäänsä palkitsemalla vakituisella työsuhteella.

Näin tuntee ja kokee
Tutkimuksen pätkätyöläinen, tohtori, dosentti
Poikkeuksellisesti nimimerkillä

Onko Professoriliitto/Akava hylännyt eläkejäsenensä?

Vuoden 2013 alusta korkeimpien eläkkeiden saajien verotusta nostettiin pysyvästi 6 %, samalla kun alempien eläkkeensaajien verotusta kevennettiin erityisillä eläketulovähennyksillä. Vastaavasti paljon pienempää (2 %:n) korotusta sovelletaan vain tilapäisesti ensin mainittuihin eläkkeisiin verrattuna kaksinkertaisiin palkkatuloihin. Raippaveron korotusta perusteltiin liian aikaisella eläkkeelle siirtymisellä, riippumatta eläkkeen saajien iästä sekä sitä koskevien eläkeläisten pienellä lukumäärällä. Toinen perustelu oli pyrkimys tasoittaa eläkkeen ja palkkatulon saajien verotustaakkaa, esimerkiksi eläke-, työttömyys- ja sairausvakuutusmaksujen osalta. Tämä huolimatta siitä, että eläkkeensaajat eivät voi kartuttaa eläkettään ja saada työttömyyskorvausta 6 %:n raippaverollaan.

Eläkkeensaajien mahdollisuus kompensoida tämän raippaveron vaikutus aktiivisen työelämän jälkeen on korkean iän myötä heidän pätevyysalueellaan lähes mahdoton. Lisäksi eläkkeiden indeksikorotus on huomattavasti alempi kuin palkansaajien palkkakerroin. Tästä huolimatta raippavero on eläkkeen saajille pysyvä ja palkansaajille tilapäinen. Eläkeläisten verotusta ei siis voida pitää taloustalkoisiin osallistumista.

Normaalin verotuksen progression pitäisi tasavertaisesti hoitaa tulonsiirrot siten, ettei tällaisia erityisiin tuloryhmiin kohdistuvia syrjiviä raippaveroja tarvitsisi käyttää. On syytä huomioida, että eläkeläiset maksavat progressiivista verotusta toistamiseen samasta tulosta. Näiden verotuslakien ilmeisen syrjivistä ominaisuuksista huolimatta Eduskunnan Oikeusasiamies totesi, ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa. Olisikin pitänyt voida edellyttää että Professoriliitto ja Akava puolustaisivat myös eläkeläisjäsentensä etuja työmarkkinaneuvottelujen osana. Onhan hallitus julkisesti luvannut tänä vuonna olla nostamatta veroja.

Jarl B. Rosenholm

• Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi. Toimitus lyhentää ja muokkaa kirjoituksia tarvittaessa.

• Painetussa lehdessä sivu 48