Keskustelua
Laadukkaampaa tiedettä kirjoittamisen opetukseen panostamalla?
Tiedeyhteisön toimintatavat, arvot ja normit ovat
saaneet laajasti huomiota mediassa kuluneen syksyn
aikana. Ilkka Niiniluodon kirjoituksen (HS 27.10.2013)
sekä Pekka Himasen raportista käydyn keskustelun
myötä päästään käsiksi olennaiseen kysymykseen:
Miten tieteestä tulisi viestiä, jotta tutkimuksella olisi
yhteiskunnallista vaikuttavuutta?
Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen kysyy
aiheellisesti Tiedonjyvä-lehden (4/2013) pääkirjoituksessa,
pitäisikö yliopistojen kolmannen tehtävän
eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen olla itse
asiassa tiedeinstituution ensimmäinen ja ainoa tehtävä.
Tutkimustiedon tulisi välittyä yliopistoista päättäjille,
yhteiseksi parhaaksi.
Tiedeyhteisön sisäinen ja ulospäin suuntautuva
vuorovaikutus tapahtuu ensisijaisesti erilaisten julkaisujen
kautta. Oman äidinkielen kirjoitusviestinnän
opiskelun tulisikin olla yliopisto-opintojen ydinainesta
aina opintojen alusta tohtorikoulutukseen.
Kirjoitusviestinnän opinnoissa opiskelijalla on
mahdollisuus saada kosketus kieleen ja kirjoittamiseen
monitasoisena ilmiönä, jota voidaan tarkastella
paitsi tekstin myös kognitiivisten prosessien, kirjoittamistapahtuman
sekä sosiaalisten päämäärien
kannalta. Jotta tieteentekijöiden ja yhteiskunnan aito
vuorovaikutus olisi mahdollista, olisi tärkeää panostaa
kaikkien tiedeinstituutiossa toimivien kykyyn
viestiä omasta asiantuntijuudestaan.
Perinteisesti kielen ja kirjoittamisen kysymyksille
yliopistokoulutuksessa annettu asema on ollut
marginaalinen ja näkemys kielen ja kirjoittamisen
olemuksesta kapea. Kärjistetysti voidaan sanoa, että
akateemisessa kontekstissa kirjoittaminen vaikuttaa
olevan ulkokohtainen taito, joka otetaan käyttöön silloin,
kun tarkoitus on saattaa paperille opinnäyte tai
raportoida tutkimuksen tuloksia.
Kuitenkin jos tarkastelemme kirjoittamista esimerkiksi
ainoastaan tiettyjen tekstilaji- tai oikeakielisyyskonventioiden
kautta, syrjään jäävät sekä
kirjoittamisen merkitys tiedeyhteisön toiminnan
kannalta että yksilön tietoisuus omista vaikutusmahdollisuuksistaan.
On yleisesti tunnettu ja hyväksytty näkemys, että
sosiaaliset valtasuhteet muokkaavat kielenkäyttöä ja
että toisaalta kielenkäytöllä rakennetaan sosiaalista
todellisuutta. Kielenkäytössä luodaan esimerkiksi
niitä normeja, jotka määrittävät, mitä pidetään pätevänä
tutkimuksena.
Sosiopoliittisen puolen huomioivassa kirjoittamisen
opetuksessa korostuvat kriittinen tietoisuus kielenkäytön
voimasta sekä vaikuttamisen taidot. Sosiopoliittisesta
näkökulmasta päästään myös käsiksi
sellaisiin vallan ja vastuun kysymyksiin, joita jokaisen
tieteentekijän olisi nyky-yhteiskunnassa syytä pohtia.
Jokin on vialla, jos akateemisella uralla tähdätään
henkilökohtaiseen meritoitumiseen — ei merkittävään
tutkimukseen.
Laadukkaan tutkimuksen ja yhteiskunnallisen
vuorovaikutuksen kannalta yliopisto-opetuksen
lähtökohtana tulisi olla opiskelijan osallistaminen
tiedeyhteisön toimintaan sekä hänen itsenäisten toimintavalmiuksiensa,
esimerkiksi viestintätaitojen,
tukeminen. Tästä seuraa parhaimmillaan, että opiskelija
on itseensä luottava, itsenäisesti ajatteleva sekä
oman osaamisensa ja vaikutusmahdollisuutensa tiedostava
yksilö.
Kun tiedeviestintää tarkastellaan sosiopoliittisesta
näkökulmasta, oman äidinkielen kirjoitusviestinnän
opintojen sisällyttäminen kaikkiin opintojen
vaiheisiin on äärimmäisen perusteltua. On huolestuttavaa,
jos tohtori ei ymmärrä tutkimus-, ohjaus- ja
opetustyöhönsä liittyviä vallan ja vastuun kysymyksiä
tai jos hän ei ole koskaan pysähtynyt miettimään oman tutkimustyönsä motiiveja. Tutkijan tehtävä
tiedeyhteisössä, yhteiskunnassa ja maailmassa on
uuden tiedon tuottaminen. Eettisestä näkökulmasta
on tärkeää, että tutkija kokee, että hänen tavoitteensa
on kehittyä mahdollisimman omaääniseksi ja itsenäiseksi
tutkijaksi, joka voi perustellusti poiketa oman
tieteenalansa äänestä.
Jotta yliopiston kolmannella tehtävällä olisi mitään
mahdollisuuksia toteutua, tarvitaan ymmärrystä
siitä, että tutkimuksen tekeminen ja kirjoittaminen
kuuluvat yhteen. Tämän lisäksi tarvitaan panostusta
oman äidinkielen kirjoitusviestinnän taitojen monipuoliseen
opettamiseen opiskelijan koko opintopolun
ajan.
Elina Jokinen
Kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja, FT
Heidi Kuitunen
Kirjoitusviestinnän harjoittelija
Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Pätkätyö kurjistaa yliopistojen tutkijoiden työolot
On pöyristyttävää, että yliopiston tutkimuksen perustehtävää
hoidetaan pätkätyöläisten voimin. Meitä
lienee noin 60 prosenttia tutkijoista. Moni tutkija
on lopen kyllästynyt yliopistojen pätkätyöläisyyttä
suosivaan työnantajapolitiikkaan. Miksi osaavien ja
uutterien tutkijoiden kohdalla ei uskalleta ottaa vakinaistamisen
riskiä?! Olen osaltani kantanut korteni
akateemiseen kekoon ja tuonut rahoituspotteja yliopistolleni
jo kaksi vuosikymmentä. Tutkimusalani
on vakiintunut, samoin hankekanta. Vakiintumattomuus
olisi laillinen syy määräaikaisten työsuhteiden
ketjuttamiseen.
Miksi työnantajani ei halua ottaa vakinaistamisen
riskiä? Pelkääkö se, että vakituinen työsuhde saisi
minut lepäämään laakereillani ja jättäytyisin elätiksi.
Muuttuisin siis motivoituneesta ja työstäni innostuneesta
tutkijasta työtä vieroksuvaksi vetelehtijäksi? Olisinkin menoerä ja kustannustekijä. Vai pelätäänkö
sitä, että minut jouduttaisiin irtisanomaan, jos en
enää rahoitusta saisi.
26 vuotta eli koko työurani olen ollut pätkätöissä
vaihtelevin työsuhteen eduin. Jokaisen palkkalanttini
olen työnantajalleni itse haalinut kasaan. Yliopiston hallinto, joka on koko ajan lisääntyvä henkilöstöryhmä
ja vakituisissa työsuhteissa, laskelmoi kanssani,
paljonko palkkaa saan ja millainen työsuhde syntyy.
Rahoittajat ovat onnekseni uskaltaneet ottaa riskejä.
Työni tulokset ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus
ja akateemiset meriittini ovat vakuuttaneet
heidät. Kokonaisrahoitusmalli on supistanut entisestään
tutkijoiden palkkarahoja ja kaksinkertaistanut
työmäärään. Rahoitusmalli on selkeä työterveysriski
ja työn painetekijä. Niukan rahoituksen vuoksi tutkija
joutuu laskemaan tarkasti sen, miten rahoituksensa
saa riittämään. Liian usein ratkaisu niukkojen voimavarojen
ongelmaan on työsuhteen osa-aikaistaminen.
Käytännössä osa-aikaisen työsuhteensa kuitenkin
joutuu toteuttamaan kokoaikaisena.
Säästöjä haetaan palkan lisäksi mm. työterveyshuollosta,
matkoista, työvälineistä ja työhuoneesta
sekä päivärahoista. Sapatti- ja vuorotteluvapaata voi
vain unelmoida ja kateellisena kuunnella vakinaisen
henkilökunnan kuvauksia, miten uudistui ja virkistyi
vuorotteluvapaallaan. Pätkätyöläisyyden kuormittavuutta
lisää myös se, että moni kokenut seniori tutkija
on lisäksi työnantajaroolissa tutkimusryhmäänsä
nähden ja kantaa osaltaan työnantajan vastuita ja
käytännössä usein myös luopuu omista eduistaan
nuorempien tutkijoiden hyväksi. Kun kantaa vastuuta,
joka kuuluisi yliopistotyönantajan kannettavaksi.
Valitettavasti pätkätyöläisyyden vaikutukset eivät
tunnu ainoastaan työuran aikana. Lohdutonta luettavaa
löytyy myös eläkerekisterin otteesta. Vaatimattomat
palkat työssä ollessa johtavat myös vaatimattomaan eläkkeeseen. Enää ei voi sanoa, että valtiolla
työskentelevällä on kapea ja pitkä leipä, joka palkitaan
kohtuullisella eläkkeellä.
Vahvaa kutsumusta, sisäistä motivaatiota ja ennen
kaikkea sisua ja sitkeyttä tämä tutkijanura on vaatinut.
Ja itseänihän tässä tulisi syyttää eikä työnantajaa.
Pohjallahan on oma, työnantajalleni antama suostumus
olla vuosikausia epätyydyttävässä työsuhdemuodoissa
kaikkine lieveilmiöineen. Vakinaistaminenhan
ei muuttaisi rahoituksen hakemisen tarvetta. Se antaisi
kuitenkin turvallisuuden ja arvostuksen tunteen
ja lisäisi sitoutumista työnantajaan. Sen myötä saisin
tarvitsemani kokemuksen siitä, että työnantaja uskoo,
luottaa ja arvostaa hyvää ja sitoutunutta työntekijäänsä
palkitsemalla vakituisella työsuhteella.
Näin tuntee ja kokee Tutkimuksen pätkätyöläinen, tohtori, dosentti
Poikkeuksellisesti nimimerkillä
Onko Professoriliitto/Akava hylännyt eläkejäsenensä?
Vuoden 2013 alusta korkeimpien eläkkeiden saajien
verotusta nostettiin pysyvästi 6 %, samalla kun
alempien eläkkeensaajien verotusta kevennettiin
erityisillä eläketulovähennyksillä. Vastaavasti paljon
pienempää (2 %:n) korotusta sovelletaan vain tilapäisesti
ensin mainittuihin eläkkeisiin verrattuna kaksinkertaisiin
palkkatuloihin. Raippaveron korotusta
perusteltiin liian aikaisella eläkkeelle siirtymisellä,
riippumatta eläkkeen saajien iästä sekä sitä koskevien
eläkeläisten pienellä lukumäärällä. Toinen perustelu
oli pyrkimys tasoittaa eläkkeen ja palkkatulon saajien
verotustaakkaa, esimerkiksi eläke-, työttömyys- ja
sairausvakuutusmaksujen osalta. Tämä huolimatta
siitä, että eläkkeensaajat eivät voi kartuttaa eläkettään
ja saada työttömyyskorvausta 6 %:n raippaverollaan.
Eläkkeensaajien mahdollisuus kompensoida tämän
raippaveron vaikutus aktiivisen työelämän
jälkeen on korkean iän myötä heidän pätevyysalueellaan
lähes mahdoton. Lisäksi eläkkeiden indeksikorotus on huomattavasti alempi kuin palkansaajien
palkkakerroin. Tästä huolimatta raippavero on eläkkeen
saajille pysyvä ja palkansaajille tilapäinen. Eläkeläisten
verotusta ei siis voida pitää taloustalkoisiin
osallistumista.
Normaalin verotuksen progression pitäisi tasavertaisesti
hoitaa tulonsiirrot siten, ettei tällaisia erityisiin
tuloryhmiin kohdistuvia syrjiviä raippaveroja tarvitsisi
käyttää. On syytä huomioida, että eläkeläiset maksavat
progressiivista verotusta toistamiseen samasta tulosta.
Näiden verotuslakien ilmeisen syrjivistä ominaisuuksista
huolimatta Eduskunnan Oikeusasiamies totesi,
ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa. Olisikin pitänyt
voida edellyttää että Professoriliitto ja Akava puolustaisivat
myös eläkeläisjäsentensä etuja työmarkkinaneuvottelujen
osana. Onhan hallitus julkisesti luvannut
tänä vuonna olla nostamatta veroja.
Jarl B. Rosenholm
Professoriliitto vastaa: Raippavero vai solidaarisuusvero
Professori Rosenholm puhuu asiaa. Kulumassa olevana
vuonna verotuksessa on otettu käyttöön yli 45 000
euron vuotuisia eläketuloja koskien kuuden prosentin
lisävero. Ongelmalliseksi asiaan tekee mm. se, että
palkansaajien osalta vasta yli 100 000 euron osalta
maksetaan lisäveroa, jonka prosentti on paljon pienempi
eli kaksi prosenttia.
Lisäveroa on kutsuttu monella nimellä. Monet
lisäveronmaksajat ja muutkin kutsuvat sitä raippaveroksi
(nimitys voi tarkoittaa muitakin veronluonteisia
maksuja) tai kateusveroksi. Joidenkin mielestä
lisäverossa on kyse solidaarisuusverosta. Joka tapauksessa
vero perustuu lainsäädäntöön ja poliittisiin
päätöksiin. Sitä on perusteltu solidaarisuuden lisäksi
monella syyllä, mm. sillä, että se pidentäisi loppupäässä
työuraa.
Raippaveron piiriin kuuluu arviolta 44 000 maksajaa.
Näistä on osa emeritus/emerita professoreita.
Taitaa olla vielä niin, että suuri osa eläkeläisprofessoreista
ja Professoriliiton jäsenistä maksaa vastenmielisesti
tätä lisäveroa. Liittoon on tullut useita
yhteydenottoja lisäveron tiimoilta. Siinä mielessä
asia on myös Professoriliiton. Lisäveron poistaminen
eläkeläisprofessoreilta onkin esillä liiton toiminnassa. Se on mm. kirjattu liiton vuoden 2014 toimintasuunnitelmaan
(tätä kirjoitettaessa vielä hyväksymättä).
Liitto jatkaa päättäjiin vaikuttamista paitsi Akavan
kautta myös suoraan liiton kannanotoin.
Suurin osa lisäveron maksajista ei kuulu eläkeläisprofessoreihin.
Suurelta osin kyse on kuitenkin akavalaisista.
Asia on siten suuressa määrin myös Akavan
asia. Lisäveron poistaminen onkin Akavan agendalla.
Akavan veropoliittisessa ohjelmassa todetaan muun
muassa, että isoimpiin eläkkeisiin kohdistuva eläketulon
lisävero tulee poistaa samassa aikataulussa kuin
valtion tuloveroasteikon ylin porras.
Äskeisissä työmarkkinaneuvotteluissa asia ei kuitenkaan
tullut erityisesti fokukseen.
Jorma Virkkala
Professoriliiton toiminnanjohtaja
19.11.2013
- Painetussa lehdessä sivu 48
|