9/15

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    Academics in Finland - in the shadow of cronyism

    While agreeing with much of what Gareth Rice writes in Acatiimi (7/2015), I would like to point out that many of the drawbacks of Finnish academia do not concern only "international academics" but "Finnish academics", too. The lack of transparency and accountability hamper the careers of many "Finnish academics". It sets back those, who are not in "the club". Not all "Finnish academics" are.

    In fact, the very concept "international academic" is at the core of the problem Rice addresses. The use of the concept reflects a bias at heart of Finnish university politics: In order to "internationalize" Finnish academia, Finnish universities are supposed to recruit "international academics", i.e. non-Finns, born and educated outside Finland. The result (or source?) of this kind of thinking is that, by definition, a Finnish-born academic cannot be an "international academic", even if s/he went to a graduate school at a top university abroad, studied with the top professors of her/his field, published a monograph at a Northern- American university press, continues to publish in highly-competitive international publications, networks with "international academics", visits institutions abroad and creates international conferences at home, and so on.

    As for the remedy Gareth Rice proposes, i.e. using outside committees in recruiting processes, well, outside experts are sometimes used. However, using outsiders to evaluate applications does not necessarily stop the application process from being rigged. For instance, the evaluators can be "international academics", who "happen" to be friends with the professor, whose protégé, groomed for the job, needs to be proven best by "international academics" in order to be appointed. In reality, these "international academics" can be just as home-grown in their national contexts and stuck in their bygone scholarly paradigms as their Finnish colleagues. The candidates, who feel they have been mistreated in the process, have no way of filing an official complain. You can always write a letter to the committee (kirjelmöidä), but they are not obliged to take your opinion into account.

    The corruption and cronyism of Finnish academia, often with an obvious gender bias, was recently described in a novel, which won the Finlandia Prize for Literature in 2014. This is Jussi Valtonen's He eivät tiedä mitä tekevät (They do not know what they are doing). The critique of Finnish academia, targeted explicitly at the University of Helsinki, is just one of the novel's themes. But it is telling that in its review of the novel, Yliopisto-lehti (the journal distributed to all employees of the University of Helsinki) did not as much as mention the author's criticism of academic communities.

    To sum up: I salute Gareth Rice's brave intervention and support his ideas about transparency and accountability. As for "internationalizing" Finnish academia, it takes much more than just recruiting foreign scholars. Finns need to study abroad, embrace global communities, and, in general, come down from their high horse of self-congratulatory complacency and sense of entitlement. Finns need public debate, which challenges various national myths, one of them being the notion of high-quality primary education necessarily leading to an internationally first-rate higher education. Finns need a change in Finnish thought patterns.

    We could start this change by acknowledging academic Finns with international education and/or experience as "international academics".

    Internat ional Finnish academic


    Yliopistojen ahdingon syyt

    Ministeri Sanni Grahn-Laasosen avointa (käsky)kirjettä korkeakouluille on aiheesta kauhisteltu. Se heijastaa järkyttävän kirkkaasti jokseenkin totaalista ymmärryksen puutetta siitä, millainen on yliopistojen todellinen tilanne ja millaisten tekijöiden varaan laadukas tutkimus ja opetus yliopistoissa rakentuu. Herää kysymys, mistä tai keneltä, ovat peräisin ministerin tiedot yliopistojen tilanteesta ja ongelmista?

    Kaikella on syynsä ja historiansa. On varmaa, että ministerin ulostulo oli tarkkaan harkittu liike eikä spontaani mielipiteen ilmaus. Kiinnostavaa on se, että yliopistojen johto ei ole ottanut erityisen tai lainkaan kriittistä kantaa lausumaan. Tämän havainnon kautta tullaan heti asian ytimeen.

    Yliopistojen johto (rehtorit, hallitukset) on itse asiassa tukenut aktiivisesti viime vuosien yliopistopolitiikkaa, sitä kannattaen ja myötäillen. Tuon politiikan, jota yliopistojen henkilöstö on laajalla rintamalla vastustanut, perustava ongelma on ollut yliopistojen hallintomallin muuttaminen asiantuntijaorganisaatioihin sopimattomalla tavalla johtajavaltaiseksi.

    Kun nyt suomalaisten yliopistojen tulokset uudistuksen jälkeen näyttävät heikentyneen kansainvälisissä vertailuissa, pitäisi avata keskustelu myös siitä, ovatko viimeisten vuosien linjaukset olleet oikeita. Vai ovatko juuri ne aiheuttaneet ongelmia, joihin nyt etsitään ratkaisuja? Ymmärrän hyvin, että viime vuosien yliopistopolitiikasta vastuulliset eivät tällaista keskustelua halua käydä. Kuitenkaan ilman ongelmien syiden analyysiä, ei voida löytää myöskään oikeita ja toimivia ratkaisuja yliopistojen ongelmiin.

    Käydystä julkisesta keskustelusta on puuttunut lähes kokonaan yliopistoyhteisön ääni. Tuon yhteisön, joka tekee yliopistojen tuloksen ja jonka vaikutusmahdollisuudet hierarkkinen johtamismalli on vienyt ja joka kokee tilanteen entistä ahdistavampana uusia leikkauksia ja irtisanomisia odottaessaan. Tuo yhteisö on vaiennut tai peloteltu hiljaiseksi. Jäljelle on jäänyt lähinnä vain pahan olon purkaminen sosiaalisessa mediassa.

    Valitettavasti yliopistojen johto ja yliopistoyhteisö ovat viime vuosina etääntyneet niin kauas toisistaan, että voidaan puhua vakavasta legitimiteettikriisistä. Yhteisö ei koe johdon ymmärtävän saati edustavan sen tarpeita, sitä mitkä tekijät ovat kasvualustana tutkimuksen ja opetuksen kukoistamiselle.

    Nyt olisi korkea aika laventaa keskustelua siihen, miksi olemme tässä tilanteessa ja kuka ja ketkä ovat siitä vastuussa? Vastuuta ei voi ulkoistaa. Yritysmaailmassa, jonka suuntaan yliopistoja on muutettu, talousahdinko johtaisi välittömästi keskusteluun myös johdon asemasta ja vastuusta.

    Olisiko nyt aika viheltää peli poikki: lopettaa vähäksi aikaa itsetarkoitukselliset laatikkoleikit (organisaatiouudistukset) ja strategiapelit, jotka syövät resursseja, mutta jotka eivät tutkimuksen ja opetuksen laatua paranna.

    Peiliin katsomisen paikka yliopistojen johdolle, viime hallitusten opetus- ja kulttuuriministereille sekä ministeriön virkamiesjohdolle ja tietysti myös niille toimijoille, joita mainitut tahot kuuntelevat.

    Toisin kuin yliopistoyhteisön jäseniä.

    Jukka Kekkonen
    Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopisto


    Mitä on arjen prekarisaatio?

    Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen. Mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa? Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termi. Arjen prekarisaatiossa on kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

    Prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin.

    Esimerkiksi nykyisen hallituksen rajaukset työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeuteen, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla.

    Oma prekaarityöurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ammattiyhdistysliikkeen aktiivina (Tieteentekijöiden liitto), ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Prekaareissakin tilanteissa yksilöiden on kuitenkin selvittävä arjestaan. Tutkimusten mukaan monet prekaaria arkea elävät, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä.

    Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Tarkoitukseni ei ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy takaamaan.

    Kaihdan ajatusta siitä, että perustelen näkemyksiäni omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, mutta tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

    Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä - yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä - oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kuluneen vuoden aikana minulla on ollut viisi lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kolme eripituista työttömyysjaksoa.

    Vuosi on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

    Kuluva vuosi ei siis kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti -kirja).

    Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Toisaalta arki koostuu muustakin kuin työstä. Arki on aikaa jota elämme, joka hetki, niinpä aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon - toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu voi kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

    Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia.

    Olen tässä kirjoituksessa henkilökohtaisen kokemukseni jakamisen kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

    Pirjo Pöllänen

    Lähteet:
    Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (toim) (2015) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin julkaisuja, Jyväskylä
    Jokinen, Eeva (2005) Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.
    Tutkija Pirjo Pöllänen Itä-Suomen yliopisto yhteiskuntatieteiden laitos ja Karjalan tutkimuslaitos.
    Kirjoitus pohjautuu Itä-Suomen yliopiston Tieteenpäivillä 2015 pidettyyn alustukseen.

    • Painetussa lehdessä sivu 46