Tutkimusetiikka: Miksi se on niin vaikea asia?

Tieteen vapaus on perustuslain turvaama oikeus, mutta ei rajoittamaton oikeus. Oikeustieteen tohtori Liisa Nieminen pohtii esseessään tutkimusetiikkaa ja rajojen merkitystä.

Teksti liisa nieminen kuvat veikko somerpuro

Tutkijat ottavat muiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja viittaavat heidän julkaisuihinsa asianmukaisella tavalla ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.”
(HTK-ohje 2012)

I Tieteen vapaus – yksilöllinen ulottuvuus, institutionaalinen ulottuvuus

Tieteen vapaus nähdään yleensä nimenomaan yksilölle turvattuna oikeutena, mutta sillä on myös institutionaalinen puolensa. Samoin on selvää, että kyse ei voi olla rajoittamattomasta oikeudesta. Rajoittamisen pitää sopia perusoikeuksien yleisten oppien puitteisiin.


Tieteen vapaus on perustuslain turvaama oikeus; jokainen saa itse valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Näin ymmärrettynä kyse on perinteisestä vapausoikeudesta. Perustuslaissa niin ikään turvattu sananvapaus on läheisessä yhteydessä tieteen vapauteen turvaamalla jokaiselle oikeuden ilmaista ja julkistaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennalta estämättä. Tieteen vapauteen ei kuulu suoraan oikeutta saada taloudellista tukea tutkimuksen tekemiseen tai sen julkaisemiseen. Perustuslaissa julkiselle vallalle asetettu velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen asettaa kuitenkin jonkinlaisen velvollisuuden rahoittaa tutkimusta ja sen infrastruktuuria.


Sananvapaus on tieteen vapauden toteutumisen olennainen edellytys. Tutkija käyttää sananvapauttaan myös esittäessään tieteellistä kritiikkiä, mutta tutkijan sananvapaus ei kuitenkaan voi olla täysin rajoittamaton. On pidettävä erillään tieteelliset kannanotot ja niiden esittäjä. Kritiikki toisen tutkijan näkemyksiä kohtaan voi olla kovaakin, kunhan tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa (näin Tampereen käräjäoikeus, päätös 17.12.1999).

Tieteen vapaus on perustuslain turvaama oikeus.

Tuo erottelu tulee näkyvin myös ns. maalittamista koskevassa oikeusministe­riössä laaditussa arviomuistiossa. Siinä ehdotetaan rikoslakiin lisättäväksi uusi pykälä, jonka mukaan maalittamisena ei myöskään pidetä arvostelua, joka kohdistuu ”toisen menettelyyn politiikassa – tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä”.


Rikoslaki ei ole ainoa tapa reagoida, jos tutkijan katsotaan ylittävän sananvapauden sallitut rajat esittämällä tutkimuksessa esimerkiksi rasistisia tai toista sukupuolta vähätteleviä kommentteja. Vaikka syytekynnys ei ylittyisi, voidaan tutkijaa ”rangaista” muilla tavoilla.

Tästä voidaan ottaa esimerkkinä tapaus, jossa opetus- ja kulttuuriministeriö päätti periä takaisin osan ajatuspajalle myönnetystä valtion­avustuksesta. Avustusta oli käytetty sellaisen tutkimuksen laatimiseen, joka ei täyttänyt avustuspäätöksen ehtoja ja loukkasi yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.


Tutkijoita kannustetaan osallistumaan julkiseen keskusteluun, mutta tutkijat kokevat usein, että heidän sananvapauttaan rajoitetaan silloin. Tutkijoiden itsesuojeluvaisto saattaa vaikuttaa siihen, mitä he lausuvat poliittisesti arkaluontoisista asioista.

Tieteen vapauden kriteerit muodostuvat tiedeyhteisön sisäisen valvonnan, kritiikin ja tieteen julkisuuden kautta.

Poliittiset päättäjät rajoittavat tieteen vapautta myös budjettipäätöksillä. Niin paljon kuin sosiaalinen media onkin ollut helpottamassa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista, tutkijat saavat sitä kautta myös paljon häiritsevää palautetta. Tästä kehityssuunnasta on keskusteltu paljon, etenkin Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittamassa kirjassa ”Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus” (2020).


Yliopistoille perustuslaissa turvattu itsehallinto on tieteen vapauden institutionaalisen puolen olennainen edellytys. Tiedeyhteisö rajoittaa itsekin tieteen vapautta. Tieteen vapauden kriteerit muodostuvat tiedeyhteisön sisäisen valvonnan, kritiikin ja tieteen julkisuuden kautta. Hyvän tieteellisen käytännön noudattamista koskeva vaatimus perustuu pohjimmiltaan yliopistolakiin (”Yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen”).

II Tutkimusetiikka

Tieteen vapauden rajoittaminen on perusteltavissa monin eri tavoin. Usein kyse on punninnasta jonkun toisen perusoikeuden kanssa. Etenkin lääketieteellisen tutkimuksen kohdalla perusteena on ihmisten suojeleminen; ihmiseen kohdistuva tutkimus ei saa olla liian riskialtista.

Alun perin rajoituksista säänneltiin tiedeyhteisön sisäisin keinoin. Vieläkin puhutaan Maailman Lääkäriliiton toimesta luoduista ns. Helsingin periaatteista (1964), vaikka Suomeen säädettiin lääketieteellistä tutkimusta koskeva laki jo vuonna 1999.
Tutkimusetiikka tuli Suomessa tiedepolitiikan asialistalle 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin keskustelun aiheena olivat lääketieteen ja biologian uudet tutkimusmenetelmät geenitutkimuksen ja lisääntymislääketieteen alalla.

Hyvin pian havaittiin, että tarvittiin myös valtakunnallinen elin tutkimusetiikkaa varten. Vuonna 1991 perustettiin asetuksella kaikkia tieteenaloja edustava Tut­­ki­­­mu­s­­­­­eettinen neuvottelukunta (TENK).

Vastuu tutkimusetiikasta kuuluu tiedeyhteisölle itselleen, ja TENKin toiminnan painopiste on tieteen sisäisen etiikan edistämisessä. Sitä varten se laatii ohjeita. Hyvää tieteellistä käytäntöä koskeva ohjeistus valmistui vuonna 1994, minkä jälkeen sitä on uusittu monta kertaa (uusi versio tulossa tänä vuonna). Tavoitteena oli alusta alkaen epärehellisyyden ehkäiseminen tutkimustyössä.

Kukaan ei tee tutkimusta yksin, vaan jokainen tutkimus perustuu aina jollain tavoin aiempaan tutkimukseen.

Usein plagioinnin kielto nähdään keskeiseksi asiaksi tutkimuseettisessä sääntelyssä. Tärkeää se onkin, mutta plagioinnin valvominen on nykyään aika helppoa. Siihen on kehitetty teknisiä apuvälineitä. Monimutkaisempia asioita ovat esimerkiksi eettinen ennakko­arviointi ja tutkimusyhteistyöhön liittyvät ongelmat, etenkin jos ylitetään tieteenalarajoja.

III ongelmia–oikeusturva?

Eettinen ennakkoarviointi on vaikeimpia tutkimuseettisiä kysymyksiä. Alun perin se perustui kokonaan itsesääntelyyn. Eettistä ennakko­arviointia koskeva sääntely tuli Suomessa tarpeelliseksi myös humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla, koska entistä useampi ulkomainen yhteistyökumppani ja julkaisu vaati sellaista.

TENK hyväksyi ihmistieteiden eettistä ennakkoarviointia koskevat periaatteet vuonna 2009. Päädyttiin siihen, että eettinen ohjeistus riittää, ja sellainen oli sitä paitsi saatavissa valmiiksi nopeammin kuin lain säätäminen. Muutoin lääketieteellinen tutkimus ja lääketieteen etiikka olivat monelta osin mallina, mikä on johtanut tutkimusetiikan medikalisaatioon monelta kohdin.

Lääketieteellisessä tutkimuksessa puututaan ihmisen fyysiseen koskemattomuuteen. Perusoikeuden rajoittamisen tulee aina perustua lakiin; lääketieteellisessä tutkimuksessa rajoitetaan perustuslaissa turvattua tieteen vapautta, mutta se on tarpeen toisen perus­oikeuden, henkilökohtaisen koskemattomuuden, turvaamiseksi.

Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkimus ei yleensä puutu ihmisen fyysiseen koskemattomuuteen, mutta eettistä ennakkoarviointia koskevalla vaatimuksella voidaan rajoittaa tieteen vapautta melkoisesti, jos eettisen ennakkoarvioinnin tulos on kielteinen. Kyse ei ole pelkästään eettisestä arvioinnista, vaan myös yksilön oikeuksista. Ennakkoarvioinnin suorittavan toimikunnan päätöksestä ei ole muutoksenhakuoikeutta, mutta jos lausunnon pyytäjä ei hyväksy toim­ikunnan päätöstä tai muutosehdotuksia, hän voi pyytää lausunnon asiasta TENKiltä.

Pitäisikö myös ihmistieteiden eettisestä ennakkoarvioinnista säätää lailla ja ottaa siihen myös säännös muutoksenhakumahdollisuudesta perustuslaissa edelletyllä tavalla? Perustuslak­ivaliokunta on biopankkilaista antamassaan lausunnossa (PeVL 10/2012 vp) todennut, että tuollainen asia ei sovi tuomioistuimen ratkaistavaksi. Siksi valituskielto ei ole perustuslain vastainen. Suurempi ongelma on siinä, voiko rehtori omalla allekirjoituksellaan antaa suostumuksen toisten ihmisten perusoikeuksien, tieteen vapauden, rajoittamiseen.

Eettisen ennakkoarvioinnin salliminen perustuu vain tähän, kun mitään lakia ei ole. Yleensä lähdetään siitä, että yksilö ei voi luopua vapaaehtoisesti perusoikeudestaan ainakaan ilman lain tukea.

Yleensä lähdetään siitä, että yksilö ei voi luopua vapaaehtoisesti perusoikeudestaan ainakaan ilman lain tukea.

Vaikka tässä puhutaan eettisestä ennakkoarvioinnista, kyse on tosiasiassa myös oikeudellisesta arvioinnista. Käytännössä tietosuojakysymykset ovat silloin vahvasti esillä samoin kuin alaikäisen tutkittavan oikeudellinen asema.

Viime aikoina on alettu kritisoida tutkimusetiikan liiallista oikeudellistumista (ks. Karoliina Snell, Sosiologia 4/2022). Näin on jo aiemmin todettu etenkin lääketieteellisestä tutkimuksesta, mutta enemmän ongelmia löytyy humanistis-yhteiskuntatieteellisen ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen sääntelystä. Tällä hetkellä se perustuu pelkästään soft law -tasoiseen normistoon, mutta se ei enää riitä.

Suomessa näitä asioita ei ole edes pohdittu vakavasti. Juristeja asia ei liiemmälti kiinnosta, vaikka tässä tarvittaisiin juuri oikeu­dellisen alan asiantuntemusta.
Ihmistieteiden eettiseen ennakkoarviointiin liittyy se ongelma, että arviointia varten eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa perustetut toim­ikunnat ovat hyvin erilaisia.

Toimikunnista on vain TENKin suosituksia, joten eri yliopistot ovat omaksuneet erilaisia käytäntöjä. Ongelmia on myös lailla tarkoin säännellyssä lääketieteellisessä tutkimuksessa. Ongelmia aiheuttavat ns. kokeelliset hoidot. Professori Akseli Hemminki on todennut, että valvonta­viranomaiset (FIMEA, Tukija) pitävät niitä ”laittomina lääketutkimuksina” (Kuoleman laakso: Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä? 2016). Myös psykedeelitutkimusta koskeva hakemus on kohdannut ongelmia lääke­tieteellisen tutkimuksen eettisessä ennakko­arvioinnissa (HS, Kuukausiliite 10/22, Antti ja Aleksi Huplin haas­tattelu).


On muitakin itsesääntelyyn perustuvia tutkimusetiikan työvälineitä, joita voidaan myös väärinkäyttää. Tieteellisissä lehdissä käytössä oleva vertaisarviointi (ns. referee) voi olla mieli­valtaista ja valtasuhteita korostavaa. Kriittisen ja uudenlaisen tutkimuksen voi olla vaikea läpäistä arviota. Oikeusturvasta ei voida puhua, vaikka joissakin lehdissä onkin mahdollista pyytää kolmas arvio, jos lehden valitsemat arvioijat eivät ole puoltaneet artikkelin julkaisemista.

Referee-menettelyyn liittyviä ongelmia on käsitelty somekeskusteluissa, ja ainakin Tiede & Edistys -lehden päätoimittajat ovat tuoneet esiin siihen liittyviä ongelmia
(­T & E 3/2022).


Väitöskirjaprosessista on yliopistolaissa perussäännökset (oikeusturva mukaan lukien), samoin esimerkiksi Helsingin yliopistossa hallituksen hyväksymässä tutkinto- ja oikeusturvajohtosäännössä. Siitä huolimatta väitöskirjan esitarkastusprosessista saattaa muodostua painajainen, ja puhutaan myös ennakkosensuurista. Ongelmat voivat johtua henkilö- tai paradigmaristiriidoista. Joissakin tapauksissa on puhuttu oikeusmurhasta, kun väittely on kaatunut esitarkastukseen ja kirjan on myöhemmin katsottu täyttävän väitöskirjan vaatimukset (ks. H.K. Riikonen, Väitöskirjat Suomessa: Ennakkotarkastuksia ja hylkäystuomioita, Väliverrosen ja Ekholmin kirjassa).

IV TUNNUSTUS TOISELLE TUTKIJALLE

Kukaan ei tee tutkimusta yksin, vaan jokainen tutkimus perustuu aina jollain tavoin aiempaan tutkimukseen. Siksi viittaukset ovat olennaisen tärkeitä, mikä on luettavissa myös tämän kirjoituksen alun HTK-ohjeen siteeratusta kohdasta. Kuten rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio (Niin & Näin 1/2005) toteaa, ”lähdeluettelo antaa ennakkokäsityksen sekä tunnustuksesta että valtapelistä”.

Hänen mukaansa ”viittaamalla toisen esittämään käsitykseen, toisen tekstiin, tunnustetaan tämän osapuolen merkitys tieteellisessä keskustelussa. Jokainen viittaus on tässä mielessä ”tunnustava”, koska se osoittaa, että toinen on tuottanut sellaisen tieteellisesti merkityksellisen tulkinnan, joka ansaitsee tulla käsitellyksi ja arvioiduksi.

Jyrkkäkään kritiikki ei tätä perustavaa tunnustusta poista. Joskus taas se, että jätetään viittaamatta johonkin keskeislähteeseen, jonka olisi luullut tulevan esille, herättää erityistä huomiota. Tämä vastaa sitä ”ohi katsomista”, jota tunnustusteoreetikot ovat kuvanneet. Ruhtinas saattoi riisuutua palvelusväen silmien edessä, koska palvelijoita ei ollut tarpeen laskea ihmisiksi.”


Nuo ongelmat liittyvät nimenomaan humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, johon oikeustiedekin luetaan. Noissa kirjat ja artikkelit ovat keskeisiä lähteitä, eikä tutkija useinkaan hanki empiiristä aineistoa.

Tutkimuseettiset kysymykset ovat herkkiä asioita. Jokainen voi niiden valossa pohtia omaa toimintaansa tutkijana. Tutkimusetiikka on harvoin esillä, sillä siitä puhuva ja kirjoittava joutuu helposti luokitelluksi ”ikävien nipottajien” joukkoon. Toki tutkimuseettistä kantelua voidaan myös väärinkäyttää esimerkiksi tutkijan mustamaalaamiseen.

Joudun kuitenkin sanomaan, että en ole koskaan kokenut sellaista painostusta kuin kirjoittaessani artikkelia ”Oikeustieteellisen tutkimuksen tutkimuseettinen ymmärrys ja sen mahdolliset ongelmakohdat” (Lakimies 7-8/2022), ­johon tämä kirjoitus osin perustuu.

V KIRJOITTAMISEN ILO

En näe suurta eroa tietokirjan ja kaunokirjallisuuden välillä siinä, mitä tulee kirjoittajan motivaation merkitykseen. Sitä ei voi koskaan korostaa liikaa.
Lainaan akateemikko Hannu Mäkelän kirjan”Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja” (2020) tekstiä: ”Jokainen lähtee liikkeelle tyhjästä, mutta se on vain sanonta. Hänen tyhjyytensä on täynnä juuri häntä itseään, kaikkea sitä mitä hän on nähnyt, lukenut, oppinut ja ennen kaikkea lukenut”. ––


”Narsistista sen sijaan on harvoin kirjailijaksi. On toki monia, jotka peilaavat maailmaa vain itsensä kautta niin, että oma minuus on kaikkein tärkein eikä muita itse asiassa olekaan.” ––


”Kaikki kirjoittaminen alkaa siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle. Kirja on matka, joka alkaa jostain ja päätyy jonnekin. Aikaa myöten monet matkat unohtuvat ja jäävät muistoiksi, mutta vilpittömät sanat pysyvät. Jos johonkin, siihen uskon.”
Lopuksi: ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ”.

Luitko jo nämä?