Researchers doing teaching
The importance of university pedagogy is widely recognised. Yet, the investment in teaching and the scope of studies vary from one university to another.
TEXT JUHA MERIMAA IMAGES Istock ENGLISG TRANSLATION MARKO SAAJANAHO
”Muistakaa, professorit eivät ole opettajia. Opettaja on opettamisen ammattilainen. Professori on oman alansa asiantuntija.”
Näin todettiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa professorin tervetuliaispuheessa uusille opiskelijoille, kun aloitin opiskeluni Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa vuonna 1997.
Yksi puheen keskeisistä viesteistä oli se, ettemme olleet enää koulussa, emmekä voineet odottaa professoreilta samanlaista suhtautumista kuin koulussa opettajilta. Opetus oli vain yksi professorin tehtävistä, eikä kaikille suinkaan se tärkein.
Ilmapiiri alkoi muuttua 2000-luvun alussa, ja nyt suhtautuminen yliopistopedagogiikkaan on toinen.
”Enpä usko, että kukaan enää toivottaisi opiskelijoita noin tervetulleeksi”, kommentoi Yliopistojen opetusalan liiton YLL:n puheenjohtaja Santeri Palviainen muistoani.
Sinänsä ajatus kyllä kertoo menneestä ajattelusta: opetusta ajateltiin pitkään vähän kuin pakkona, jota tutkijan piti velvollisuudesta hoitaa.
”Jo sana luento on itsessään melko kuvaava: ihan kuin tutkija vain lukisi ääneen tutkimuksista”, Palviainen huomauttaa.
Ilmapiiri alkoi muuttua 2000-luvun alussa, ja nyt suhtautuminen yliopistopedagogiikkaan on toinen. Jos joku vielä ajattelee, että opetus ei ole professorille oleellista, hän tuskin sanoo sitä ainakaan ääneen.
pedagoginen koulutus tärkeää opetus- ja tutkimushenkilökunnalle
Ilmapiirin muutos ei kuitenkaan näy vaatimuksissa. Siinä missä ammattikorkeakoulun opettajilta vaaditaan opettajan pätevyyttä eli 60 opintopisteen verran pedagogiikan opintoja, yliopistossa voi edelleen opettaa ilman niitä.
Turun yliopiston yliopistopedagogiikan professori Mari Murtonen on seurannut yliopistojen opetuskulttuurin muutosta 1990-luvun puolivälistä lähtien.
”Aikoinaan yliopistolla saattoi päätyä opettamaan niin, että oli mennyt mukaan tutkimushankkeeseen. Sitten jonakin päivänä amanuenssi koputti oveen ja sanoi, että professori on estynyt ja sinun pitää luennoida huomenna”, Murtonen kärjistää.
Tällä hetkellä kaikki Suomen yliopistot tarjoavat opetus- ja tutkimushenkilökunnalle pedagogista koulutusta.
Ihan näin ei onneksi enää ole. Tällä hetkellä kaikki Suomen yliopistot tarjoavat opetus- ja tutkimushenkilökunnalle pedagogista koulutusta.
”Näkisin, että tässä taustalla on yliopistopedagogiikan tutkimus, jonka tulokset alkoivat nousta laajempaan tietoisuuteen. Tutkimuslähtöinen lähestyminen korosti pedagogiikan merkitystä myös yliopistolla.”
Opintojen tärkeys näkyy myös arjessa. Murtosen mukaan moni on huomannut, että pedagogiikan opinnot tukevat opetustyön lisäksi myös tutkimusta.
Professoriliiton tekemässä selvityksissä korostuu, että opiskelijoilla on tärkeä merkitys professorikunnalle motivaation lähteenä. Selvityksen mukaan professoreille on tärkeää opettaa omaa alaansa siten, että jokainen opiskelija pystyy ymmärtämään sen perusteet.
”Yliopisto ei ole koulu, ja oleellista sen toiminnassa on se, että opetusta antavat tutkijat itse, eivät erilliset opettajat. Jo J.V. Snellman oli aikanaan huolissaan koulumaisesta opetuksesta. Tiedon välittämisen sijaan tulee auttaa opiskelijaa ymmärtämään uuden tiedon tuottamista. Se ei onnistu toistamalla vanhaa.”
pedagogisen koulutuksen laajuus vaihtelee
Vaikka pedagogista koulutusta tarjotaan kaikkialla, käytännöt ja opintojen laajuus vaihtelevat yliopistosta toiseen.
Hanna Alaniska ja Merja Maikkola selvittivät asiaa Yliopistopedagogiikka-lehdessä vuonna 2020. Tuolloin lyhyimmät tarjotut opinnot olivat vain muutamia opintopisteitä. Osassa yliopistoista oli tarjolla vain lyhyitä, muutamien opintopisteiden koulutuksia. Toisaalta seitsemässä yliopistossa on mahdollista suorittaa opettajan pätevyyden antama 60 opintopisteen koulutus yliopistopedagogiikassa.
Myös se vaihtelee, kenelle koulutuksen antaminen on yliopistojen sisällä sälytetty. Seitsemässä yliopistossa koulutuksista vastasi kasvatustieteiden, kulttuurin tai hyvinvoinnin ja pedagogiikan tiedekunta. Muissa yliopistoissa koulutusta järjestävät opintopalvelut, pedatiimit, avoin kampus tai yliopiston ulkopuoliset ostopalvelut.
Monissa yliopistoissa kouluttajia on vain muutama, eikä koulutusta mitenkään riitä kaikille halukkaille.
Kouluttajien määrä vaihteli yliopistokohtaisesti yhdestä yhdeksääntoista. Monissa yliopistoissa kouluttajia on vain muutama, eikä koulutusta mitenkään riitä kaikille halukkaille.
Murtonen kertoo esimerkin omasta yliopistostaan Turusta. Hänen vetämänsä yliopistopedagogiikan keskus Utupeda tarjoaa kolmen ihmisen voimin 10, 25 ja 60 opintopisteen laajuisia koulutuksia. Vuosittain niille osallistuu yli sata henkilöä. Lisäksi jatko-opiskelijoille on lyhyempiä koulutuksia. Turun yliopistossa opetuksessa ja tutkimushenkilökuntaa on yli 2 500 ihmistä.
”Etenkin nuorempi tutkijapolvi on hyvin kiinnostunutta lisäämään pedagogista osaamistaan. Emme voi valitettavasti ottaa kaikkia halukkaita.”
OAJ vaatii pätevyysvaatimuksia
Yliopistojen pedagogisten valmiuksien lisäämisestä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Yksi tiukimmista on OAJ:n vaalitavoitteissa mainittu kanta, jonka mukaan yliopiston tutkimus- ja opetushenkilökunnalta tulisi edellyttää opettajien pätevyyttä, eli 60 opintopisteen laajuisia pedagogisia opintoja.
”Yliopiston koulutustehtävä laajenee, joten opetus- ja tutkimushenkilöstöltä tulisi edellyttää opettajien pätevyyttä. Tämä vahvistaisi koulutuksen asemaa tutkimuksen rinnalla”, toteaa OAJ:n erityisasiantuntija Hanna Tanskanen.
OAJ:n näkökulmasta pedagogisen osaamisen merkitystä tulisi muutenkin korostaa nykyistä enemmän.
”Näemme, että opetuksellista osaamista ja ansioita tulisi korostaa myös professuurien täytössä nykyistä enemmän.”
Hanna Tanskanen, erityisasiantuntija, OAJ
”Hallitusohjelmassa puhutaan suomalaisten koulutustason nostamisesta, eikä tämä onnistu ilman opetushenkilöstöä ja lisäresursseja. Näemme, että opetuksellista osaamista ja ansioita tulisi korostaa myös professuurien täytössä nykyistä enemmän”, Tanskanen sanoo.
Hän muistuttaa myös, että opetus ja tutkimus eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan molemmat tehtävät ovat tärkeitä.
Tieteentekijöiden liiton suosituksen mukaan kaikilla urapoluilla on huomioitava riittävästi opetus, tutkimus, hallinto sekä yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa meritoituminen. Yliopiston tulee mahdollistaa, että opetuspainotteisista tehtävistä voi siirtyä tutkimuspainotteisiin tehtäviin tarjoamalla mahdollisuuden keskittyä tutkimukseen tutkimusvapaajärjestelyin.
Vastaavasti tutkimuspainotteisissa tehtävissä työskentelevillä on oikeus kerryttää opetus- ja ohjauskokemusta sekä mahdollisuus siirtyä opetuspainotteisiin tehtäviin.
Reetta Lehdon (2022) väitöskirjan mukaan opetus koetaan merkitykselliseksi, mutta tutkimustehtäviä toivottiin enemmän. Rekrytoinneissa tutkimusansiot ja rahoituksen hakeminen painottuvat silti vahvemmin.
”Olisiko jo muutoksen aika?” Tanskanen kysyy.
pedagogiseen koulutukseen tulisi kannustaa
Myös Murtonen toivoisi yliopistojen panostavan enemmän oman henkilöstönsä pedagogiseen koulutukseen. Liikettä tähän suuntaan on: urapolkumallien suunnitelmissa on ehdotettu, että yliopistolehtoreilta edellytettäisiin vähintään kymmenen opintopisteen pedagogiset opinnot. Murtonen ei kuitenkaan pidä ajatusta opettajan pätevyyden vaatimisesta realistisena.
”Jos nyt ensin päästäisiin edes siihen, että kaikki halukkaat saisivat suoritettua sen kymmenen opintopistettä, niin tilanne olisi jo paljon parempi.”
Yliopistojen opetusalan liitto YLL pitää parempana, että pedagoginen koulutus mahdollistetaan kaikille työajalla riittävässä laajuudessa suoran pätevyysvaatimuksen sijaan.
”Esimerkiksi rehtorien neuvoston yhteinen linjaus voisi olla hyvä tapa edistää asiaa.”
Santeri Palviainen, puheenjohtaja, YLL
”Parempi on, että työnantaja rohkaisee ja tarjoaa mahdollisuuden kehittää pedagogista osaamista läpi työuran”, Palviainen toteaa.
Hän kaipaisi yliopistoilta yhteistä linjanvetoa, jossa pedagogisten opintojen tärkeys tunnustettaisiin. Sitten niille ehkä annettaisiin paremmin resursseja.
Yliopistoilla on kuitenkin autonomia. Pitäisikö esimerkiksi ministeriön ottaa henkilöstön pedagogisen koulutuksen määrä yhdeksi rahoituskriteeriksi?
”Vaikea sanoa. Yhteistyölläkin voitaisiin päästä eteenpäin. Esimerkiksi rehtorien neuvoston yhteinen linjaus voisi olla hyvä tapa edistää asiaa.”
Opettajien oma akatemia
Koska tutkimus ja julkaisut ovat edelleen akateemisen uran tärkein mittari, yliopistolaisten ansiot opettajina jäävät usein noteeraamatta. Helsingin yliopistossa tilannetta päätettiin korjata vuonna 2013 perustamalla Opettajien akatemia, yhteisö ansioituneille opettajille.
Opettajien akatemiaan pääsy perustuu hakemuksiin. Vuosittain uusia jäseniä otetaan kymmenkunta.
Jokainen akatemiaan hyväksytty saa 50 000 euron apurahan opetuksen kehittämiseen. Rahasta 20 000 euroa saa käyttää itse, ja loput 30 000 euroa menevät opettajan yksikön opetuksen kehitykseen.
Rahoilla on matkustettu pedagogisiin konferensseihin, järjestetty kursseja, hankittu opetuslaitteistoa sekä sijaisia akatemialaisten kehitystyön ajaksi.
”Tärkeintä jäsenyydessä on pääsy opetuksesta innostuneiden yhteisöön. Akatemia on ainutlaatuinen, tieteenalat ylittävä keskustelufoorumi. Se esimerkiksi lobbaa yliopiston johtoa kehittämään opetusta edelleen”, kertoo Opettajien akatemian puheenjohtaja Tiina Airaksinen.
