Työssäkäyvät köyhät – mieluummin näkymätön ilmiö

Kyllä työtä tekevälle riittää. Työnteko kannattaa aina. Työ on parasta sosiaaliturvaa. Suomen menestys perustuu työlle. 

Näitä sanontoja toistetaan niin politiikan ylätasolla kuin arkisissa kahvi­pöytäkeskusteluissa. Toki Suomi on kovan työnteon maa. Olemme rakentaneet kansakoulut ja lomaresortit, hoivanneet taaperot koulutielle ja kouluttaneet nuoret yliopistoihin. Hoidamme sairaat ja vanhat, heidät, jotka eivät enää työhön kykene. Joskus kirjoitamme artikkelin UFO 4 -journaaliin tai koodaamme pelin, josta koko maailma innostuu. 

Syitä ankaralle työkulttuurille voi etsiä kylmästä ilmastosta, vähistä ravinnonlähteistä tai protestanttisesta työetiikasta. Positiivisemmin ajateltuna syy voi löytyä siitä, että työtä tekemällä on pärjätty paremmin verrattuna aiempaan. Työ on tuottanut tulosta. Pelto on kannattanut raivata, uusia oppimistapoja kehittää ja yliopistokoulutus viedä loppuun.

2020-luvulla elämme jälkiteollisessa palkka­työ- ja yksinyrittäjäyhteiskunnassa, jossa arviolta noin 200 000 ihmistä ansaitsee työnteosta huolimatta vain köyhyysrajalle yltävät ansiot [1]. Noin kymmenekselle työllisistä työnteko ei siis oikein kannata. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ilmiötä kutsutaan työssäkäyvien köyhyydeksi (in-work poverty). Kaiken aiheeseen liittyvän evidenssin mukaan ilmiö on voimistunut 2000-luvulla jälkiteollisissa valtioissa, myös Suomessa. 

Noin kymmenekselle työllisistä työnteko ei oikein kannata.

Yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa, analysoida yhteiskunnallisen kehityksen kokonaiskuvaa sekä antaa politiikkasuosituksia päätöksenteon pohjaksi. Vaikka työssäkäyvien köyhyydestä keskustellaan nykyisin aiempaa enemmän mediassa, tutkimustulokset eivät tunnu saavuttavan päätöksentekijöitä. Tutkimuksen ja päätöksen­teon välinen vuoropuhelu ilmiöstä on haastavaa, sillä sen voimistuminen kytkeytyy poliittisiin ja ideologisiin valintoihin, joiden mielekkyyttä tutkimus joutuu kyseenalaistamaan.

Työn muutos tuotti köyhyyttä

Työssäkäyvien köyhyyttä on tutkittu Suomessa eri vaiheissa jo usean vuosikymmenen ajan [2], mutta sillä ei ole koskaan ollut vastaavaa asemaa kuin köyhyyden tai työn tutkimuksella. Tämä johtunee siitä, että ilmiötä on pidetty jo vuosikymmeniä lähinnä marginaalisena. Vaikka historiallisesti työn ja köyhyyden välillä on ollut tiukka sidos, niin hyvinvointivaltion kukoistuskaudella työtä tehtiin pääasiallisesti kokopäiväisissä palkkatyösuhteissa. Osin palkat olivat pieniä, mutta hyvinvointivaltion politiikat pitivät esimerkiksi asumisen ja elintarvikkeiden hinnan kohtuullisina.

1990-luvun laman seurauksena julkisen talouden kantokyky joutui koetukselle, ja 2000-luvun alussa Suomi muuttui ripeällä tahdilla teollisesta jälkiteolliseksi taloudeksi. Vaikka vientisektorilla on taloudessa edelleen merkittävä rooli, suomalaiset eivät enää työskentele merkittävissä määrin teollisuudessa. Yksityiset ja julkiset palvelut muodostavat 75 prosenttia työpaikoista, teollisuus alle 14 prosenttia.

Työelämän murros on tarkoittanut prekaarien eli kokopäiväiseen ja jatkuvaan palkkatyöhön verrattuna epätyypillisten työsuhteiden osuuden kasvua. Etenkin osa-aikatyö ja erilaiset yksinyrittämisen muodot ovat kasvaneet koko 2000-luvun [3]. Työn polarisaation myötä hyväpalkkaiset asiantuntijatyöt ja toisaalta matalapalkkaiset palvelualan työt lisääntyvät.

Prekarisaatio kohtelee näitä ääripäitä eri tavoin. Asiantuntijalle projektiluontoinen työ voi olla mielekäs, ravintola-alalla taas vaihtuvat keikat ovat jatkuva rasite.

Yksi kolmasosa suomalaisista työssäkäyvistä työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa, näistä noin puolet vastentahtoisesti. Tämä tarkoittaa reilua 400 000 palkansaajaa ja yksinyrittäjää, jotka haluaisivat kokopäiväisen työn ja paremmat ansiot. Riski työssäkäyvän köyhyyteen koskee Suomessa ennen kaikkea tätä ”uutta työvoimaa”, joista merkittävä osa on naisia, nuoria sekä maahanmuuttaneita [4].

Yksi kolmasosa suomalaisista työssäkäyvistä työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa, näistä noin puolet vastentahtoisesti. 

Työssäkäyvän köyhän tilanteeseen vaikuttaa myös kotitalouden tilanne. Suomessa on aiempaa enemmän yksin elävien ja yksinhuoltajien kotitalouksia. Molemmissa tilanteissa osa-aikainen ja pienituloinen työ on riski, joka voi johtaa elämään köyhyysrajalla tai sen alla. Asuinpaikalla on merkitystä: prekaareja töitä on tarjolla eniten suurissa kaupungeissa, joissa myös asumiskustannukset ovat korkeimmat.

2020-luvulla elämme monin tavoin erilaisessa yhteiskunnassa kuin 1990-luvulla. Prekaari työ ja siihen liittyvä työssäkäyvien köyhyys eivät ole ohitse meneviä suhdanteita, vaan talouden ja työn uusia rakenteita. Ilmiön kehittymiseen vaikuttaa kuitenkin merkittävästi myös harjoitettu yhteiskuntapolitiikka, hyvinvointivaltiossa erityisesti työ- ja sosiaaliturvanpolitiikassa valitut suuret linjat.

Hyvinvointivaltion purkamista

Suomen mahdollisuus vaikuttaa globaalin talouspolitiikan tai kansainvälisen politiikan suuntaviivoihin on marginaalinen. Myös EU:n tasolla Suomen kyky vaikuttaa työmarkkinoiden tai työelämän tulevaisuuteen on rajallinen. Niin globaaliin kuin EU:n sisäiseen kilpailuun on taloudessa vastattava, ja siihen on työmarkkinoilla sopeuduttava.

Taloudessa ja yhteiskunnassa ei silti vallitse luonnonlakeja, joihin toimijat eivät voisi vaikuttaa. Työssäkäyvien köyhyys ei ole talouden, tuotantovälineiden ja väestön muutoksista seuraava väistämätön kausaalinen seuraus, vaan ilmiö, jonka kehittymistä ohjataan politiikalla.

Euroopan suurissa talouksissa valittiin 2000-luvun alussa talous- ja sosiaalipolitiikassa linja, joka on tuonut työmarkkinoille merkittävästi lisää prekaareja ja matalapalkkaisia töitä. Sosiaali- ja työttömyysturvaa on leikattu kaikissa eurooppalaisissa hyvinvointival­tioissa niin merkittävästi, että hyvinvointivaltiosta on puhuttava vähintäänkin voimakkaasti reformoituna kokonaisuutena [5]. Näitä poliitiikkoja on kutsuttu uusliberaaleiksi tai kuripoliitikoiksi (austerity), ja niiden konkreettisia sovelluksia ovat olleet esimerkiksi Saksan taloutta ja työmarkkinoita muokanneet ­Hartz-reformi sekä Tanskan ­flexicurity-malli.

Reformien ytimessä on ajatus työmarkkinoilla joustavammin työpaikkaa vaihtavan työvoiman tuottamisesta ja työvoiman tarjonnan lisäämisestä. Kyse on myös yritysten kustannusten laskemisesta ja kilpailukyvyn parantamisesta, mikä tarkoittaa työn hinnan laskemista ja työn tehostamista. Hyvinvointivaltiossa työn tarjontaa on lisätty sosiaaliturvan purkamisella, minkä seurauksena työn­tekijän on otettava vastaan nopeammin työtä, joskus myös palkalla, joka ei riitä elämiseen.

Niin Saksassa, Tanskassa kuin Britanniassa valitut politiikat ovat kasvattaneet prekaarin työn määrää, nostaneet työllisyysastetta, mutta myös tuottaneet selvästi lisää työssäkäyviä köyhiä [6]. Myös Suomessa on 2010-luvulta lähtien tavoiteltu näiden verrokkimaiden kaltaisia yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja.

Mitä tutkimuksella voi tehdä?

Valtio on poliittinen käsite, josta ei voida tehdä suoria havaintoja. Valtion ja politiikan tutkimuksessa täytyy siksi tutkia niitä vaikutuksia, joita harjoitetulla politiikalla on ihmisten elämässä. Työssäkäyvien köyhien ilmiön voimistuminen ja sen vaikutukset ihmisten arkeen kertoo omalta osaltaan hyvinvointivaltion peri­aatteen purkautumisesta. Se tekee näkyväksi poliittisen ja ideologisen muutoksen, jonka keskellä elämme.

Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa seuraillaan 2000-luvun länsieuroop­palaisten valtioiden omaksumia talousajattelun ja yhteiskuntapolitiikan trendejä, mutta mennään paikoin myös paljon pidemmälle. On tärkeää huomata, että hallituksen toteuttamat ja suunnitteilla olevat leikkaukset sosiaaliturvaan, työntekijöiden oikeuksien heikentäminen sekä matalapalkkasektoria kasvattavat toimet osuvat merkittävällä tavalla työssäkäyviin. Toimien voidaan itse asiassa verrokkimaiden kehitystä mukaillen päätellä tuottavan miltei varmuudella lisää työssäkäyviä köyhiä.

Tällä hetkellä suurin osa työssäkäyvistä köyhistä tarvitsee palkan lisäksi sosiaaliturvan eri muotoja saadakseen köyhyysrajan yläpuolelle nousevat ansiot [7]. Koska jatkossa sosiaali­turvaa on vaikeampi saada, yhä useampi työssäkäyvä pienituloinen pyrkii hankkimaan toisen tai kolmannen palkkatyön tai ryhtymään yksin­yrittäjäksi. Kaikki eivät onnistu tässä, jolloin yhä useampi säästää ruoka­menoista, lomista ja harrastuksista, mutta myös lääkkeistä ja perusterveydestä.

Työssäkäyvien köyhyys vaikuttaa erityisen negatiivisesti kotitalouksiin, joissa on lapsia, sillä vanhemmat työskentelevät usein epätyypillisiin työaikoihin ja jatkuvasti vaihtuvissa työsuhteissa. Epäsäännöllisen työn, niukan sosiaali­turvan ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, ja moni pienituloinen jaksaa vain vaivoin työtaakan alla.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen velvollisuus on kertoa niistä politiikan vaikutuksista, joita poliittinen päätöksenteko ei välttämättä halua ottaa tarkasteluun tai tuoda keskusteluun. Köyhyyteen liittyvällä tutkimuksella on erityinen vastuu, sillä köyhyys jätetään mieluiten yhteiskunnan marginaaliin, näkymättömäksi ja äänettömäksi ilmiöksi. Jos tutkimusta kuitenkin kuunnellaan, se voi auttaa päätöksentekijöitä ymmärtämään paremmin valitun politiikan vaikutuksia sekä auttaa käytännön ratkaisujen löytämisessä. Työssäkäyvien pienituloisten kohdalla se voi auttaa vähentämään häpeää tilanteesta, joka ei ole heidän itsensä, vaan ­yhteiskunnan ja poliitikkojen valintojen tulosta.

Lähteet

[1] Jakonen, Mikko, Säilävaara, Jenny, & Ikonen, Hanna-Mari (2023): ”Eipä tässä käteen jää juuri yhtään mitään, kun toisesta päästä leikataan heti”: työssäkäyvien köyhien kokemuksia prekaarista työstä ja sosiaaliturvasta 2000-­luvun Suomessa. Työväentutkimus, 37, 7–28.

[2] Airio, Ilpo. ”Työssä mutta köyhä: Työn ja toimeentulon sidos kuudessa OECD-maassa 1970–2000.” Janus 14, no. 3, 294–311.; Palviainen, Heikki. ”Työssäkäyvien köyhyys Suomessa 1990–2010.” Kansantaloudellinen vuosikirja 114, no. 4, 495–512.

[3] Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus [verkkojulkaisu].

[4] Maahanmuuttaneiden asemasta prekaarina­ työvoimana, katso Ojala, Satu, Pyöriä, Pasi ja Jakonen, Mikko (2024): Maahanmuuttajat prekaarina työvoimana. Renvik, Tuuli-Anna & Säävälä, Minna (toim.): Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2023. TEM. Helsinki, 41–54.

[5] Julkunen, Raija (2017): Muuttuvat hyvinvointi­valtiot. Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavana. Sophi. Jyväskylä.

[6] Eurostat: EU statistics on income and living conditions.; Hick, Rod & Alba Lanau (2017): In-Work Poverty in the UK. Cardiff University. Cardiff.

[7] Jakonen, Säilävaara & Ikonen 2023.